MIksi monille vanhemmille ihmisille kelpaa vain omien lasten tai lapsenlapsien seura?

Eihän ihminen elä silloin omassa elämää vapaasti jos hänen täytyy elää sitä jonkun odotusten mukaan. Jokainen on oma yksilö.

Hyvän kysymyksen teki aloittaja. Kuinka vanhoja vanhuksia tässä käsitellään. Minusta tubtui myös, että äiti noteerasi omat lapset ja kaikki muut vierailijat olivat hänelle samantekeviä. 

Vaikka lapset kävivät vain ns. kääntymässä tai toivat ränsistyneen kukan, niin se oli hänelle enemmän kuin jonkun tosi ystävän vierailu.

Meillä ei ole lapsia, eikä edes sukulaisia, jotka meitä kävisivät katsomassa. Suhteet on katkenneet perintöjuttuihin.  Meidän täytyy tyytyä toistaiseksi toisiimme. Sitten kun toinen on poissa on etsittävä seuraa muualta. 

Meillä ei ole edes tuttuja. 

Niin kauan kuin kykenen kävelemään, 78-vuotias, on kaikki hyvin. 

Veri on vettä sakeampaa, sananlasku sanoo.  Onhan ne sukulaiset lähimpiä kumminkin eikä siinä mielestäni mitään kummaa ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omilla vanhemmillani ei ole ikinä ollut mitään muuta elämää kuin me lapset. Nyttemmin lapsenlapset. Ihan kiva, että on hoitoapua ollut aina ja nyt jo teini-ikäisillä lapsillani on läheiset suhteet isovanhempiinsa, mutta onhan tuo outoa.  Lapsettomalla tädilläni on laaja sosiaalinen verkosto. 

Moni perheellinenhän sanoo täälläkin, kun keskustellaan aikuisuuden ystävyyksistä ja uusien ystävien saamisesta aikuisena, että ei heitä kiinnosta. On jo perhe ja puoliso, se riittää. Eivät halua mitään perheen ulkopuolisia ihmissuhteita.

Näin keski-ikäisenä lapsettomana sinkkuna tämän huomaa myös käytännössä, koska kaikki ystävät haluavat viettää kaiken aikansa ja lomansa perheensä parissa, sekä toisten pariskuntien kanssa. Jos mukana on toisia perheitä, ne ovat omaan sukuun kuuluvia sisaruksia lapsineen.

Aijai, tämä viesti osui naulan kantaan! Miksi ihmeessä monet ihmiset suosivat noin sairaasti sukulaisiaan?

Surullista, kun ei sukuaan saa valita eikä sitä voi edes ansaita mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Veri on vettä sakeampaa, sananlasku sanoo.  Onhan ne sukulaiset lähimpiä kumminkin eikä siinä mielestäni mitään kummaa ole.

Mullepas ei automaattisesti ole. En jakele lisäpisteitä sukulaisuuden perusteella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omilla vanhemmillani ei ole ikinä ollut mitään muuta elämää kuin me lapset. Nyttemmin lapsenlapset. Ihan kiva, että on hoitoapua ollut aina ja nyt jo teini-ikäisillä lapsillani on läheiset suhteet isovanhempiinsa, mutta onhan tuo outoa.  Lapsettomalla tädilläni on laaja sosiaalinen verkosto. 

Moni perheellinenhän sanoo täälläkin, kun keskustellaan aikuisuuden ystävyyksistä ja uusien ystävien saamisesta aikuisena, että ei heitä kiinnosta. On jo perhe ja puoliso, se riittää. Eivät halua mitään perheen ulkopuolisia ihmissuhteita.

Näin keski-ikäisenä lapsettomana sinkkuna tämän huomaa myös käytännössä, koska kaikki ystävät haluavat viettää kaiken aikansa ja lomansa perheensä parissa, sekä toisten pariskuntien kanssa. Jos mukana on toisia perheitä, ne ovat omaan sukuun kuuluvia sisaruksia lapsineen.

Aijai, tämä viesti osui naulan kantaan! Miksi ihmeessä monet ihmiset suosivat noin sairaasti sukulaisiaan?

Surullista, kun ei sukuaan saa valita eikä sitä voi edes ansaita mitenkään.

Minäkin lapsettomana, keski-ikäisenä sinkkuna tarkkailen näitä tilanteita. Olen siinä mielessä onnekas, että asun Helsingissä, jossa umpimielisyys on harvinaisempaa. Lisäksi mulla on kavereita, joilla on sama elämäntilanne. Yhdessä vietämme vaput ja juhannukset, ja kivaa on!
Mutta kyllä tämä yleinen ilmapiiri silti risoo. Haluaisin laajentaa ystäväpiiriäni, koska minullakin on osa kavereista kadonnut perhekuplaan ja sinne jäänyt. En halua jäädä odottamaan, että elinpiirini kapeutuu, vaan suuntaan katseeni jo ulkomaille uusia mahdollisuuksia tiiraillen. On sellaisiakin kulttuureita, joissa uusiin ihmisiin suhtaudutaan avoimin mielin läpi elämän. Haluan itsekin pysyä avoimena ja vastaanottavaisena elämäni tappiin asti. Luulen, että lapsettomuus on tässä mielessä jopa siunaus. En voi takertua kehenkään, joten on pakkokin olla avoin uusille ihmisille. 
Oman isoäitini myötä näin, miten ihminen voi taantua kun omat lapset ovat aina saatavilla. Isoäiti vietti viimeiset 20 vuotta elämästään oikeastaan  vain sisätiloissa. Ei tarvinnut ponnistella ulos omasta kuplasta, koska omat lapset riensivät joka tarpeessa ja vaivassa hätiin. Lapsia oli kolme, joista kaksi asui kivenheiton päässä. Olen aika varma, että isoäidin viimeiset 20 vuotta olisivat olleet paljon antoisammat, jos hän olisi passiivisuuden sijaan harjoittanut mieltään ja kroppaansa edes jollain lailla. 

Minä en ymmärrä miksi ihmiset alapeukuttavat niitä mielipiteitä missä joku haluaa olla mieleltä ja keholta aktiivinen vielä "vanhoillakin päivillä". Jos vain on edes kohtuullisen terve niin ihmisen elinkaari voi olla rikas vielä pitkään. Tiedän jo keski-ikäisiäkin jotka sohvalla tai fb:ssa jauhavat nuoruusjuttuja ja sairauksia ja ovat ihan jämähtäneitä. Yritä siinä sitten keskustella jostain tai kertoa että haluaisi oppia uuden kielen tai uuden taidon tai jotain kun puhe käännetään aina omiin lapsuusmuistoihin!

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän ihmiset ole yksilöitä, joku haluaa/jaksaa tutustua vielä ikääntyneenäkin uusiin ihmisiin,toiset taas ei. Äitini suku oli Karjalan evakoita, halusivat kovasti olla omassa porukassaan, kyllähän sen jotenkin ymmärtää kun oli sama kokemuspohja kaikilla. Isäni oli introvertti joka vaivaantui näissä tapaamisissa ja lähti joskus kesken pois. Itse olen nyt kohta 70, en jaksa kovin paljon hässäkkää ympärilleni, sairaudet/lääkkeet väsyttää,helpompi netin ja kännykän kautta pitää yhteyttä.Mutta joillakin samanikäisillä on kalenterit täynnä menoa, eivät väsy tapaamisista ja uusista ihmisistä,saavat vaan lisää energiaa (tai sitten eivät myönnä että väsyttää, ja ehkä tyhjä kalenteri tuntuu jopa ahdistavalta?) Niin erilaisia me ollaan...

Hyvin kommentoitu ! Ikätoverinasi minua rasittaa tämä nykyajan trendi, että vanhukset tungetaan johonkin pakolliseen muottiin, jossa ihminen on sitä parempi, mitä enemmän on menoa ja meininkiä.  Ymmärrän, mihin sillä pyritään, yksinäisyyden ja rappeutuminen ehkäisemiseen (ja säästöihin terveydenhuoltomenoissa).  Kuitenkaan ihminen ei tosiaan muutu eläköidyttyään yltiösosiaaliseksi, jos on aina valikoinut seuransa. Eläkkeellä lopultakin lienee oikeus valita tekemisensä, ellei ole muille kiusaksi.

Itse olen ylijoustava. Asun yksin ja kiltit lapseni soittavat joka päivä, parhaana kaksi. Olen iloinen, jos he tulevat käymään, mutta mukiinmenevää on sekin, jos eivät tule. Ainoa lapsenlapseni ja äitinsä ovat välillä luonani monta päivää, välillä on taukoa pitkäänkin riippuen heidän tilanteestaan ( asuvat kauempana).  En vaadi lapsiltani mitään, en milloinkaan pyytäisi, että veisivät minua jonnekin tai että lähtisimme vaikka matkoille.  Välit ovat hyvät heidän kanssaan.  Jos en päivään pariin kuule heistä, alan huolestua. Viihdy hyvin yksin, luen ja puuhailen, asun kaupungissa, joten aina riittää paikkoja, minne mennä.  Ystäviä on muutama kuten koko ikäni on ollut ( ei aina samat).  Vähitellen olen oppinut olemaan soimaamatta itseäni tästä passiivisuudesta ja yksinolosta.  Mitäpä se muille kuuluu !

Sosiaalisuuteen muodostuu selvä kynnys. Ei monellakaan vanhalla ihmisellä ole aloitekykyä tai halua tutustua vieraisiin ihmisiin, tai ylipäätään vieraisiin asioihin. Sen vuoksi suurin osa ikäihmisistä ei halua esimerkiksi muuttaa tai opetella käyttämään uusia laitteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Johtuu myös siitä ettei haeta apuvalineitä sen kuulon tai näön parantamiseen.

Esim. silmänpohjarappeumaan ei valitettavasti ole parannuskeinoa. Rajoittaa lopulta elämänpiirin surullisen pieneksi. 

Mutta siitä huolimatta yllättävän paljon on kiinni ihmisen persoonallisuudesta ja asenteesta. 

Minulla on ollut kaksi "mummoa", joilla molemmilla oli silmänpohjan rappeuma ja myös monia muita vaivoja ja rajoitteita. Mummo lainausmerkeissä, koska eivät he olleet minulle mitään sukua, mutta tykästyimme toisiimme ja ikään kuin adoptoimme toisemme molemminpuolisesti. Toiseen tutustuin parikymppisenä, toiseen keski-iän kynnyksellä. Molemmat olivat iloisia, älykkäitä, huumorintajuisia, hyvällä tapaa uteliaita ihmisiä, jotka pystyivät puhumaan monesta muustakin asiasta kuin vaivoistaan - ja molemmilla oli paljon monenikäistä seuraa, jonka kanssa he menivät ja tekivät kaikenlaista vaivoistaan huolimatta. 

Toisaalta tiedän suhteellisen terveitä ja vaivattomia vanhuksia, jotka viettävät suuren osan ajastaan yksin, vaikka nähtävästi kärsivät yksinäisyydestä. Yksinäisyyden syy on helppo huomata, kun yrittää antaa heille aikaa ja huomiota - he eivät osaa puhua yhtään mistään muusta kuin siitä, miten kurjaa elämä on ja miten kamalia muut ihmiset ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisuuteen muodostuu selvä kynnys. Ei monellakaan vanhalla ihmisellä ole aloitekykyä tai halua tutustua vieraisiin ihmisiin, tai ylipäätään vieraisiin asioihin. Sen vuoksi suurin osa ikäihmisistä ei halua esimerkiksi muuttaa tai opetella käyttämään uusia laitteita.

Mikäli ei ole aloitekykyä tai halua tutustua vieraisiin ihmisiin, niin aivan turha parkua yksinäisyyttä. Jälkikasvu voi elää eri kaupungissa tai maassa kiireineen, niin ei kannata pelkästään heihin takertua sosiaalisen elämän toivossa. 

Mun mummo oli näköjään poikkeus. Oli eläkeikäisenä melkein joka arkipäivä jossain ikäistensä harrastustoiminnassa. Pyhänä sitten kirkossa. Kun joutui hoitokotiin, niin totesi että täällähän onkin  mukavaa, kun on niin paljon oman ikäistä juttuseuraa, joiden kanssa muistella vanhoja aikoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omilla vanhemmillani ei ole ikinä ollut mitään muuta elämää kuin me lapset. Nyttemmin lapsenlapset. Ihan kiva, että on hoitoapua ollut aina ja nyt jo teini-ikäisillä lapsillani on läheiset suhteet isovanhempiinsa, mutta onhan tuo outoa.  Lapsettomalla tädilläni on laaja sosiaalinen verkosto. 

Moni perheellinenhän sanoo täälläkin, kun keskustellaan aikuisuuden ystävyyksistä ja uusien ystävien saamisesta aikuisena, että ei heitä kiinnosta. On jo perhe ja puoliso, se riittää. Eivät halua mitään perheen ulkopuolisia ihmissuhteita.

Näin keski-ikäisenä lapsettomana sinkkuna tämän huomaa myös käytännössä, koska kaikki ystävät haluavat viettää kaiken aikansa ja lomansa perheensä parissa, sekä toisten pariskuntien kanssa. Jos mukana on toisia perheitä, ne ovat omaan sukuun kuuluvia sisaruksia lapsineen.

Aijai, tämä viesti osui naulan kantaan! Miksi ihmeessä monet ihmiset suosivat noin sairaasti sukulaisiaan?

Surullista, kun ei sukuaan saa valita eikä sitä voi edes ansaita mitenkään.

Joillekin on verisukulaisuus todella tärkeää. Nämä ovat yleensä niitä, jotka eivät usko että ihmisillä on kiertävä sielu, ja että voisi olla esim. jotain sukulaissieluja. Uskovat että verisukulaiset on eniten samanlaisia, kun ne on samoista geeneistä luotu. Etenkin omat jälkeläiset on jotain, kun nähdään että ne on niitä ihka omien muita parempien geenien jatkeita. Muut on lähinnä kilpailijoita, eli ihmisiä joille toivotaan pahaa. Suomalaiset on kateellista ja pahasuopaa kansaa. Hyvin herkästi toivotaan toisille pahaa. 

Vanhuksilla on vähän energiaa. Lastenlasten kanssa on pakko olla, muuten katsotaan pahalla. Muiden näkemiseen ei riitä sitten energia enää.

Eiköhän pian ole tekölyrobotit seuranpitäjinä arkiäpäivää. Muistuttavat ja vahtivat lääkkeet ja syömisen, pitävät seuraa, juttevat ja väsymättä vastaavat 100 kertaa samoihin kysymyksiin. Hälyttävät apua tarvittaessa.

Onpas erikoisia kirjoituksia taas täällä. Mitä se kenellekään kuuluu kenen kanssa haluaa aikaansa viettää. Huippuhauska oli tuo kommentti, että lapset tuovat RÄNSISTYNEEN KUKAN ja silti mummo ei halua olla tekemisissä ystävän kanssa, vaan mieluummin lastensa kanssa :DDDD 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän pian ole tekölyrobotit seuranpitäjinä arkiäpäivää. Muistuttavat ja vahtivat lääkkeet ja syömisen, pitävät seuraa, juttevat ja väsymättä vastaavat 100 kertaa samoihin kysymyksiin. Hälyttävät apua tarvittaessa.

Eipä ne ystäviä korvaa. Ei niistä ole keskustelemaan että "Muistatkos Martta, kun silloin 18-19-vuotiaana käytiin tansseissa ja se Tauno sinua aina liehitteli. Minä olin ihastunut Erkkiin, mutta Erkkihän se ei osannut tanssia ollenkaan... "

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän pian ole tekölyrobotit seuranpitäjinä arkiäpäivää. Muistuttavat ja vahtivat lääkkeet ja syömisen, pitävät seuraa, juttevat ja väsymättä vastaavat 100 kertaa samoihin kysymyksiin. Hälyttävät apua tarvittaessa.

Eipä ne ystäviä korvaa. Ei niistä ole keskustelemaan että "Muistatkos Martta, kun silloin 18-19-vuotiaana käytiin tansseissa ja se Tauno sinua aina liehitteli. Minä olin ihastunut Erkkiin, mutta Erkkihän se ei osannut tanssia ollenkaan... "

Eipä tuollaisia pystyisi muistelemaan omien lasten tai lastenlastenkaan kanssa.

Tekoäly pyytäisi kertomaan lisää ja mummo olisi onnessaan saadessaan kertoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän pian ole tekölyrobotit seuranpitäjinä arkiäpäivää. Muistuttavat ja vahtivat lääkkeet ja syömisen, pitävät seuraa, juttevat ja väsymättä vastaavat 100 kertaa samoihin kysymyksiin. Hälyttävät apua tarvittaessa.

Eipä ne ystäviä korvaa. Ei niistä ole keskustelemaan että "Muistatkos Martta, kun silloin 18-19-vuotiaana käytiin tansseissa ja se Tauno sinua aina liehitteli. Minä olin ihastunut Erkkiin, mutta Erkkihän se ei osannut tanssia ollenkaan... "

Eipä tuollaisia pystyisi muistelemaan omien lasten tai lastenlastenkaan kanssa.

Tekoäly pyytäisi kertomaan lisää ja mummo olisi onnessaan saadessaan kertoa

Mutta monilla on vielä ikäisiään ystäviä. Eikä se tekoäly ole sama asia. Se ei osaa esim nauraa,  vaikka sille, kun tanssitaidoton Erkki pyörähteli päin toisia pareja. Eikä osaa kaivaa muistoihin lisää muuten kuin keksimällä niitä ehkä hatusta. Ystävä muistaa aina jotain lisää, joka auttaa taas toista vanhusta muistamaan lisää jne.