Lue keskustelun säännöt.
Eilen illalla Redditin synkissä nurkissa: Onko "huonon onnen" taloja ja asuntoja oikeasti olemassa?
02.05.2026 |
Kotiuduttuani vapun vietosta laitoin illalla vielä iltapalaa ja aikani kuluksi selailin Redditin astetta eksentrisempiä aihepiirejä.
Siellä oli kaikenlaisia kauhutarinoita siitä, miten talo, tai asunto voi olla varsinainen "huonon onnen" tyyssija. Yksi kirjoittelija oli jopa laatinut kokonaisen pitkän blogitekstin kuvineen kokemuksistaan "huonon onnen" talossa: hän oli selvittänyt, mitä maaperällä oli ollut ennen rakentamista, edellisten asukkaiden kohtalot, kuinka pitkään olivat asuneet talossa jne. Selvinnyt oli kaikenlaista: toistuvia sairastumisia, useat asukkaat menehtyneet syöpiin peräkkäin, riitaisia avioeroja, talousongelmia, mielenterveysongelmia, lähtöjä oman käden kautta, addiktioita eikä kukaan ollut viihtynyt siellä lyhyttä aikaa pidempään.
Onko täällä kellään kokemusta vastaavasta? Uskotteko "huonon onnen" asuntoja ja taloja olevan olemassa ja jos on, niin mikä näitä ilmiöitä selittää? Kummitukset, radon, home, huono feng shui? Missä se raja kulkee, kun sarja samanlaisia tapahtumia peräkkäin lakkaa olemasta sattumaa?
Kommentit (73)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa tutkia ehkä se maaperä. Uusia taloja saa myös ja vanha pois. Joistakin paikoista silti parempi pysyä kaukana, jos rasitteita. Sota-alueet, vanhat keskitysleiripaikat, hautausmaat, roskaaminen, nykyiset rasitteet ja muut. Olen tutkinut asiaa ja lueskellutkin. Aina voi puhdistaa silti ja parantaa ilmapiiriä omalta osalta.
Se voi tosiaan tulla ihmisille yllätyksenä, että Suomessakin on tosiaan joukkohautoja ja vankileirejä verisen sisällissodan jäljiltä. Ja joillain alueilla on muutakin väkivaltaista historiaa.
"Suomen sisällissodan vankileirit olivat vuonna 1918 Suomen sisällissodan seurauksena perustettuja vankileirejä, joille koottiin antautuneita punakaartien taistelijoita sekä muita punaisten ja työväenliikkeen toiminnassa mukana olleita tai siitä epäiltyjä. Leirit olivat sodan voittaneen osapuolen valkoisten perustamia, punaiset säilyttivät sodan aikana ottamiaan vankeja lähinnä hallussaan olleissa vankiloissa. Joitakin sisällissodan aikaisia vankileirejä on kutsuttu myös keskitysleireiksiselvennä.
Vankileirejä oli keväällä 1918 yhteensä useita kymmeniä. Kesän aikana vangit keskitettiin ensin 16 ja lopulta 13 keskusleiriin. Yhteensä niillä oli vangittuna yli 80 000 ihmistä, joukossa oli myös naisia ja lapsia sekä maassa olleita Venäjän armeijan sotilaita. Vangeista kuoli eri syistä arviolta 12 000–14 000."
Tätä taas toivoessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko mihinkään huonoihin energioihin tai kummituksiin tai muuhun shaibaan. Muutin kaksi vuotta sitten tähän taloon. Mun olohuoneeni ikkunasta on heitetty ihminen ulos, kuoli tohon pihalle. Kellariin tuli likavedet koska viemärit olivat tukkeutuneet neuloista. Ensimmäisenä kesänä pihaan ilmestyi ties mitä sankareita etsimään kamaa tai kavereitaan tai jotain. Naapuriasunnossa asukas tappoi itsensä.
Ja tiedättekö mitä? Rakastan tätä kämppää. Asunto on remontoitu, naapurit ovat ihania ja vuokra kohtuullinen. En muuta pois ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Maailman pitäisi taistella väärin käytettyä tekoälyä vastaan. Mihin tämä vielä johtaa.
Nuo keksityt tarinat ovat pieni juttu, mutta miettikää, mihin sitä vielä voidaan käyttää!
Kaikki luova ja älyllinen työ poistuu, kun tekoäly korvaa sen. Kyllähän sen huomaa jopa tästä ketjusta, AI kertoo parempia kummitustarinoita kuin ihminen.
Kohta meistä kaikista todella tulee kummituksia, tarpeettomia ja tietoisuuden rajamailla ilman tarkoitusta haahuilevia entiteettejä.
Muutin siihen asuntoon keskellä talvea. Se oli väliaikainen ratkaisu, sellainen paikka jossa ei ollut tarkoitus viipyä pitkään. Ensimmäiset päivät menivät purkaessa tavaroita ja totutellessa hiljaisuuteen—liiankin täydelliseen hiljaisuuteen.
Huomasin sen aluksi vasta iltaisin. Kun sammutin valot ja jäin makuuhuoneeseen, tuli tunne, että jokin oli hieman pielessä. Ei mikään selkeä ääni tai näky, enemmänkin aavistus siitä, että kaikki ei ollut niin kuin pitäisi.
Sitten aloin nähdä unia.
Ne eivät olleet tavallisia unia. Ne alkoivat aina samasta kohdasta: seisoin eteisessä, kasvot kohti ulko-ovea. Tiesin unessa, että minun pitäisi lähteä, mutta en koskaan saanut ovea auki. Kahva tuntui raskaalta, kuin joku olisi pitänyt sitä toiselta puolelta.
Joka yö uni jatkui vähän pidemmälle. Yhtenä yönä kuulin askelia takanani. Seuraavana yönä näin varjon lattialla, vaikka en uskaltanut kääntyä. Lopulta, eräänä yönä, pakotin itseni katsomaan.
Unessa käytävässä seisoi hahmo. Se ei tehnyt mitään, ei liikkunut, ei lähestynyt. Se vain oli siinä, liian lähellä.
Heräsin siihen, että seisoin oikeasti eteisessä.
Valot olivat pois päältä. Käteni oli ovenkahvalla, aivan kuten unessa. Muistan selvästi, etten ollut mennyt nukkumaan siihen paikkaan.
Yritin selittää sen itselleni unissakävelynä. Lukitsin oven öisin, jätin avaimen eri paikkaan, tein kaiken mitä keksin. Silti heräsin vielä pari kertaa vääristä paikoista—asunnon eri nurkista, aina lähempää eteistä.
Viimeinen kerta oli erilainen.
Heräsin makuuhuoneesta, omasta sängystäni. Kaikki näytti normaalilta. Olin jo nousemassa, kun huomasin jotain outoa: eteisen ovi oli auki.
Se ei ollut koskaan auki öisin.
Kävelin varovasti käytävään. Ulko-ovi oli raollaan, ja kylmä ilma tuli sisään. Menin sulkemaan sitä, mutta pysähdyin kesken liikkeen.
Lattialla, aivan kynnyksen sisäpuolella, oli märkiä jalanjälkiä.
Ne eivät johtaneet ulos.
Ne alkoivat ovesta… ja jatkuivat sisälle päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on kuulemma tapahtunut erään tuttavani lapsuudenkodissa, eikä sitä ole koskaan oikein pystytty selittämään.
He asuivat vanhassa omakotitalossa, jossa oli kellari, jota ei käytetty juuri koskaan. Jo alusta asti siellä oli outo haju, sellainen makea ja tunkkainen, joka ei lähtenyt pois vaikka kuinka siivottiin. Vanhemmat sanoivat aina, että se johtuu kosteudesta.
Sitten alkoivat äänet. Ei mitään satunnaista kolinaa, vaan selkeitä, rytmisiä koputuksia kellarista—usein myöhään yöllä. Aluksi isä kävi tarkistamassa, mutta ei koskaan löytänyt mitään. Lopulta hän kielsi kaikkia menemästä kellariin yksin.
Karmein osa tuli myöhemmin. Tuttavani pikkusisko alkoi puhua “miehestä kellarissa”. Hän kuvaili, että tämä seisoi portaiden alapäässä ja vain tuijotti ylöspäin. Vanhemmat pitivät sitä mielikuvituksena, kunnes eräänä yönä pikkusisko herätti koko perheen huutaen, että “se mies on nyt yläkerrassa”.
Silloin kaikki kuulivat sen: hitaat, raskaat askeleet käytävällä. Yksi ovi narahti auki, vaikka kukaan ei ollut siellä. Isä juoksi katsomaan, mutta käytävä oli tyhjä.
Seuraavana päivänä he päättivät tarkistaa kellarin kunnolla. Yhden seinän takaa löytyi vanha, suljettu tila, jota ei näkynyt talon piirustuksissa. Kun se avattiin, sieltä löytyi vain tyhjä huone—mutta lattia oli täynnä syviä, epäsäännöllisiä naarmuja, kuin joku olisi yrittänyt päästä sieltä ulos.
Perhe muutti pois pian sen jälkeen. Tuttavani sanoi, että pahinta ei ollut se, mitä he näkivät tai kuulivat, vaan se tunne, että jokin oli alkanut kellarista… ja päässyt pois.
Mä oon ihan kananlihalla kun luen tällaisia :D Ei saa!
Tekoälyn tuotetta nämä pitkät tarinat.
Käy katsomassa you tube:ssa, miten tekoäly kertoo siellä paikkaansapitämättömiä kokonaisia tarinoita esim julkkiksista. Esim Tauno Palo. Tekoälylle on kerrottu jotain tietoja ja se on kehitellyt muka totena täysin virheellisen elämän Taunolle. Ihan virheellisiä elämän ongelmia ja täysin eri vaimot ja työpaikat. Täyttä roskaa, mutta kerrottu muka totena. Joku varmaan uskoo.
Tekoäly tekee kanssa YouTubessa true crime sisältöjä rikoksista, joita ei koskaan ole oikeasti tapahtunut. Se keksii ihmisiä ja tapahtumia, videot, todistemateriaalit kaikki on AI.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joopa joo…. Huuhaata
Sellaisia taloja kyllä on, joissa useampi nuori pari on eronnut ja myynyt talon sen jälkeen.
Okei, tää on yks niistä jutuista mitä en yleensä kerro, koska se kuulostaa heti siltä että vedän överiksi. Mutta tää oikeesti tapahtui.
Olin hetken aikaa talonvahtina yhdellä vanhalla kiinteistöllä. Iso rakennus, osittain tyhjillään, käytäviä joita ei oikeestaan käytetty enää. Mun homma oli vaan käydä iltaisin tarkistamassa että kaikki ovet on lukossa ja ettei siellä pyöri ketään.
Aluksi kaikki oli ihan normaalia. Vähän kolinaa siellä täällä, mut vanha talo nyt pitää ääntä. Sit huomasin yhden oudon jutun: välillä kun kävelin käytävällä, kuulin omat askeleet… kahdesti.
Eka ääni tuli niinku normaalisti. Toinen tuli ihan aavistuksen myöhässä. Sama rytmi, sama paino—mut ei ihan samaan aikaan.
Testasin sitä monta kertaa. Pysähdyin äkkiä—eka ääni loppui heti, mutta se toinen otti vielä yhden askeleen.
Se ei koskaan kuulostanut siltä, että joku olisi juossut perässä. Se kuulosti enemmän siltä, että joku yritti pysyä tahdissa… mut oli aina vähän myöhässä.
En aluksi sanonut mitään kenellekään. Ajattelin että akustiikka tekee temppuja.
Sit yhtenä iltana olin kiertämässä ylintä kerrosta, sitä mitä ei enää käytetty. Siellä oli pitkät käytävät ja huoneita, joihin ei ollut mitään asiaa. Kävelin yhtä käytävää pitkin ja kuulin taas sen saman.
Askel.
Toinen askel, vähän jäljessä.
Pysähdyin.
Hiljaista.
Käännyin ympäri—ei ketään.
Ja sit kuulin sen uudestaan.
Yksi askel.
Ei mun. Mä seisoin ihan paikallaan.
Se tuli käytävän päästä, hitaasti, raahautuen vähän. Toinen askel seurasi sitä, taas vähän myöhässä, ihan kuin ennen.
Se ei kuulostanut enää mun askelilta. Se kuulosti siltä, että joku opetteli kävelemään mun tahdissa.
Lähdin pois siitä kerroksesta aika nopeasti. En juossut, mut en jäänyt testaamaan enempää.
Seuraavana iltana päätin silti mennä uudestaan, vähän niinku todistaakseni itselleni että kuvittelin kaiken.
Tällä kertaa en ehtinyt pitkälle.
Heti kun astuin siihen käytävään, kuulin askeleet.
Mut en tällä kertaa omiani.
Ne oli jo käynnissä.
Kaksi askelta. Sama rytmi. Toinen aina vähän jäljessä.
Ne tuli mua kohti.
Käytävä oli pitkä, mutta ääni oli jo puolivälissä. Mä näin koko ajan suoraan eteenpäin—ei ketään, ei mitään liikettä.
Askeleet pysähtyivät muutaman metrin päähän.
Seisoin siinä, enkä tiennyt mitä tehdä.
Sit… se toinen askel tuli vielä kerran.
Yksittäinen.
Myöhässä.
Ja samaan aikaan mä tunsin sen mun vieressä. Ihan olkapään kohdalla, niinku joku seisoo liian lähellä.
En jäänyt siihen.
Lähdin pois koko rakennuksesta ja soitin seuraavana päivänä, että en jatka sitä hommaa.
En tiedä mikä siellä oli. Mutta se ei yrittänyt pelotella.
Se yritti oppia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen poltergeist-tutkija ja tunnen satoja tapauksia.
Vierailija kirjoitti:
Olen poltergeist-tutkija ja tunnen satoja tapauksia.
Ai semmonenkin ammatti on olemassa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu millä ajanjaksolla asiaa tarkastellaan. Ihmeellistä ja tavatonta kai olisi, että ei löytyisi taloa, jossa pitkällä aikavälillä ei ole ollut sairastumisia, kuolemia, itsemurhia jne. Se on ihan normaali elämää sellainen vaan.