Lue keskustelun säännöt.
Oletko tyytymissuhteessa? Itse myönnän että yhteen sitoo tässä vaiheessa ennen kaikkea yhteinen asunto ja koira.
27.04.2026 |
Intohimoa ja suuria tunteita ei ole ollut pitkiin aikoihin, mutta lähteminen olisi liian vaivalloista. Keski-ikäisenä vähän jo myös epäilee, muuttuisiko elämä yhtään sen paremmaksi eroamalla.
Kommentit (119)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi elämä ja haluat käyttää sen tyytymällä?
Miten se pitäisi käyttää? Kolmen vuoden välein eroten tai kitkeränä ikisinkkuna erakoituen kun pohjimmiltaan kyse on siitä että ei kestä itseään ja asettaa jokaiselle puolisolle vuoron perään tehtäväksi olla vastuussa kaikkien emotionaalisten tarpeiden tyydyttämisestä? Ihmissuhteet eivät koskaan ole täydellisiä, pelkkää priimaa jos odotat niin taatusti parempi pysyä yksin.
Esimerkiksi etsimällä sellaisen ihmisen, jonka kanssa elämä ei tunnu siltä että tyytyy! Tai sitten on sinkkuna ja flirttailee sinne tänne. Mikä vaan on parempi kuin jumissa tyytymissuhteessa.
Et selvästikään hoksaa, että monen mielestä se "tyytymissuhde" on parempi, kuin uuden etsintä tai sinkkuna oleminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mä vaa jaksaisi alkaa etsimään mitään uutta suhdetta. Olisin sitten mieluummin yksin. Kaipaan sitä omaa aikaa ja rauhaa vuosi vuodelta vain enemmän.
Mutta nyt hoidellaan taloudellisia asioita yhdessä. Siinä on luotto toisiimme. Yhteinen pitkä historia ja lapset ja lapsenlapset. Kommunikointi toimii. Tarvittaessa tietää, että toiselta saa apua.
Jos mies lähtee, olen jo henkisesti siihen valmistautunut. Mutta uskon ei se lähde.
Molempi parempi. Puolensa kussakin.
En. Oma suhde muuttui sellaiseksi vuosien vieriessä, oltiin noin 16 vuotta yhdessä. Kun ruuhkavuodet ohitettiin ja tilanteeseen herättiin niin pyrittiin aktiivisesti korjaamaan se kämppis asetelma takaisin parisuhteeksi mut eihän siitä mitään pitkässä juoksussa tullut. Kun homma ei kerran enää toiminut parisuhteena, niin en sit kokenut tarvitsevani tai haluavani pelkkää kämppäkaveriakaan, näin ollen erosimme. Ei ole kaduttanut. Ennemmin kahdeksatta vuotta sinkkuna kuin epätyydyttävässä suhteessa. En mä ole ihminen joka jäisi huonoon suhteeseen "tyytymään" tai etsisi vastaavan tilalle, yksin on paljon parempi olla.
Vierailija kirjoitti:
En mä vaa jaksaisi alkaa etsimään mitään uutta suhdetta. Olisin sitten mieluummin yksin. Kaipaan sitä omaa aikaa ja rauhaa vuosi vuodelta vain enemmän.
Mutta nyt hoidellaan taloudellisia asioita yhdessä. Siinä on luotto toisiimme. Yhteinen pitkä historia ja lapset ja lapsenlapset. Kommunikointi toimii. Tarvittaessa tietää, että toiselta saa apua.
Jos mies lähtee, olen jo henkisesti siihen valmistautunut. Mutta uskon ei se lähde.
Molempi parempi. Puolensa kussakin.
Juuri sama meillä. Ja mies on vieläpä puolet viikosta poissa, joten win win 😄
Vierailija kirjoitti:
En. Oma suhde muuttui sellaiseksi vuosien vieriessä, oltiin noin 16 vuotta yhdessä. Kun ruuhkavuodet ohitettiin ja tilanteeseen herättiin niin pyrittiin aktiivisesti korjaamaan se kämppis asetelma takaisin parisuhteeksi mut eihän siitä mitään pitkässä juoksussa tullut. Kun homma ei kerran enää toiminut parisuhteena, niin en sit kokenut tarvitsevani tai haluavani pelkkää kämppäkaveriakaan, näin ollen erosimme. Ei ole kaduttanut. Ennemmin kahdeksatta vuotta sinkkuna kuin epätyydyttävässä suhteessa. En mä ole ihminen joka jäisi huonoon suhteeseen "tyytymään" tai etsisi vastaavan tilalle, yksin on paljon parempi olla.
Edelleen. Ei kyse välttämättä ole huonosta suhteesta. Tai ainakin se "huonous" on jokaisen oma kokemus.
Oma suhteeni ei mielestäni ole huono, vaikka luottamusta ei täysin olekaan. Suhde on silti ihan hyvä, ihan riittävä. Rakkauttakin on riittävästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näissä keskusteluissa paistaa läpi usein sekin, kuka on oikeasti kokenut vastoinkäymisiä ja kuka ei. Osa pohtii jotain puolison painoa tai tunteiden leiskumista, vaikka se parisuhteen todellinen tulikoe tulee vasta siinä kohtaa kun tavara osuu tuulettimeen. Minäkin jossain vaiheessa vähän ajattelin että olenko tyytynyt kun en saanutkaan sitä komeaa ja jännittävää intellektuellia, josta 22-vuotiaana haaveilin, mutta sitten tuli isoja vastoinkäymisiä, sairastuminen ja työttömyyttä, ja tajusin että mun jäyhä ja vähäeleinen tavismies on ihan kultaa.
Ja sitten ihmetellään, että miksi miehet on nykyään niin kyynisiä, kun heistä tulee kultaisia vasta siinä vaiheessa, kun he kannattelevat toista ihmistä, kun nämä eivät sitä pysty tekemään omien sairauksiensa takia. Sitä ennen heihin vain tyydytään, kun jahdataan sitä komeaa ja jännittävää miestä, johon ei ole enää itsellä edes rahkeita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä keskusteluissa paistaa läpi usein sekin, kuka on oikeasti kokenut vastoinkäymisiä ja kuka ei. Osa pohtii jotain puolison painoa tai tunteiden leiskumista, vaikka se parisuhteen todellinen tulikoe tulee vasta siinä kohtaa kun tavara osuu tuulettimeen. Minäkin jossain vaiheessa vähän ajattelin että olenko tyytynyt kun en saanutkaan sitä komeaa ja jännittävää intellektuellia, josta 22-vuotiaana haaveilin, mutta sitten tuli isoja vastoinkäymisiä, sairastuminen ja työttömyyttä, ja tajusin että mun jäyhä ja vähäeleinen tavismies on ihan kultaa.
Ja sitten ihmetellään, että miksi miehet on nykyään niin kyynisiä, kun heistä tulee kultaisia vasta siinä vaiheessa, kun he kannattelevat toista ihmistä, kun nämä eivät sitä pysty tekemään omien sairauksiensa takia. Sitä ennen heihin vain tyydytään, kun jahdataan sitä komeaa ja jännittävää miestä, johon ei ole enää itsellä edes rahkeita.
Tässä ketjussa ei ole tainnut kellään olla intoa jahdata yhtään ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näissä keskusteluissa paistaa läpi usein sekin, kuka on oikeasti kokenut vastoinkäymisiä ja kuka ei. Osa pohtii jotain puolison painoa tai tunteiden leiskumista, vaikka se parisuhteen todellinen tulikoe tulee vasta siinä kohtaa kun tavara osuu tuulettimeen. Minäkin jossain vaiheessa vähän ajattelin että olenko tyytynyt kun en saanutkaan sitä komeaa ja jännittävää intellektuellia, josta 22-vuotiaana haaveilin, mutta sitten tuli isoja vastoinkäymisiä, sairastuminen ja työttömyyttä, ja tajusin että mun jäyhä ja vähäeleinen tavismies on ihan kultaa.
Ja sitten ihmetellään, että miksi miehet on nykyään niin kyynisiä, kun heistä tulee kultaisia vasta siinä vaiheessa, kun he kannattelevat toista ihmistä, kun nämä eivät sitä pysty tekemään omien sairauksiensa takia. Sitä ennen heihin vain tyydytään, kun jahdataan sitä komeaa ja jännittävää miestä, johon ei ole enää itsellä edes rahkeita.
Pakko myöntää, mutta eihän tuossa mistään rakkaudesta ole kyse vaan ihan vain riippuvuudesta. Toivottavasti tällainen parisuhde ei koskaan löydä minua.
Olen, mutta en jaksa nyt muuttaa tilannetta. Ehkä ensi vuonna, tai 2v-3v päästä voisin erota, emlei mitta tuu täyteen ennen sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi, voi, elämä on ainutkertainen ja lyhyt. Pitää nauttia siitä mitä on tai rohkeasti tavoitella sitä mitä haluaa. Tyytymään ei pidä alkamaan, vaan olla tyytyväinen siihen mitä on.
Kaikenlainen muutos on aina hyvästä, oli se sitten pientä tai suurta, eteenpäin on ihmisen mentävä!
Olet kliseen uhri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi elämä ja haluat käyttää sen tyytymällä?
Miten se pitäisi käyttää? Kolmen vuoden välein eroten tai kitkeränä ikisinkkuna erakoituen kun pohjimmiltaan kyse on siitä että ei kestä itseään ja asettaa jokaiselle puolisolle vuoron perään tehtäväksi olla vastuussa kaikkien emotionaalisten tarpeiden tyydyttämisestä? Ihmissuhteet eivät koskaan ole täydellisiä, pelkkää priimaa jos odotat niin taatusti parempi pysyä yksin.
Esimerkiksi etsimällä sellaisen ihmisen, jonka kanssa elämä ei tunnu siltä että tyytyy! Tai sitten on sinkkuna ja flirttailee sinne tänne. Mikä vaan on parempi kuin jumissa tyytymissuhteessa.
Et selvästikään hoksaa, että monen mielestä se "tyytymissuhde" on parempi, kuin uuden etsintä tai sinkkuna oleminen.
Tolkun ihmiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En käsitä tuota luottamusaihetta yhtään. Että silti jäädään suhteeseen. Järjenvastaista.
Yksi syy sille etten hanki lapsia on se, etten koskaan joutuisi tilanteeseen missä olisin onneton kuolleessa parisuhteessa mutta en pääsisi siitä pois koska ne lapset. En ole mitenkään uskovainen mutta rukoilen varjelusta etten myöskään lapsettomana joko joudu onnettomaan suhteeseen tai jos joudun niin en menetä itseni ja toisen kunnioitusta olemalla kykenemätön lähtemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan sekin jo jotain, että niitä suuria tunteita on ollut edes alun perin. Tunnen yllättävän paljon keski-ikäisiä naisia, jotka eivät ole olleet ikinä rakastuneita miehiinsä, mutta silti ovat avioituneet ja perustaneet perheitä. Nyt sitten valittavat, että kotona on ahdistava tunnelma, mies on ilkeä ja eri sängyissä on punkattu jo vuosia. Mutta erota ei vain voi, vaikka lapsetkin ovat jo aikuisia. En ymmärrä. Minulle koti on niin pyhä paikka, etten mistään hinnasta haluaisi joutua elämään noin ankeassa ilmapiirissä.
Tyydyn, koska suhde on ihan ok. En haikaile paremmasta. Voi olla että huonompaan menisi jos eroaisi.
Mitä vikaa? Jos molemmat omasta halustaan suhteessa on, kun siitä saa kuitenkin enemmän kuin yksin olemisesta. Hyvä ratkaisuhan tämä silloin on.
En ikinä, ikinä, ikinä koskaan haluaisi olla sellainen johon tyydytään.
Haluan olla haluttu puoliso.
N40
Olen. Suurin osa miehistä joutuu tyytymään siihen mitä saa, oli kyse naisista tai autoista.
Mistä sen sellaisen ihmisen etsisi ja huolisiko se just minut? Todennäköisyys näillä kilometrellä on pieni.