Lue keskustelun säännöt.
Onko se muka jotenkin outoa jos naisella ei ole ystäviä mutta kumppani löytyy?
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Osa ihmisistä luopuu ystävistään, kun kumppani löytyy.
Käsittääkseni he ovat, kilttejä, helposti toisen elämään mukautuvia ja muuttavat myös harrastuksensa, mielipiteensä ja olemuksensa toisen mieleiseksi. He eivät enää päätä mistään asioista, pienistäkään, ilman kumppanin mielipidettä. Ilmeisesti se kumppanin saaminen on se elämän Nuber one.
Olisi kiva kuulla, tällaisten ihmisten omat selitykset. Yksi ystävä otti yhteyttä parinvuotisen parisuhteensa kariuduttua. En vain pystynyt olemaan enää kynnysmattona, kuuntelemassa exän haukkumista. Minut siis heivattiin täysin silloin, kun mies löytyi.
Yksi ystävä ja yksi sukulainen ovat esimerkkejä. Otaksun, että tällaisia kokemuksia on muillakin.
t. Onnellisessa parisuhteessa elävä ex-ystävä.
Joo, itsekin törmännyt tällaisiin. He ghostaavat vanhat ystävät ja siirtyvät viettämään aikaa vain uuden kumppaninsa ystävien seurassa. En ymmärrä tuollaista. Ja tosiaan sitten kun se suhde kariutuu, he yrittävät lämmitellä välejä vanhoihin ystäviin. Eipä paljon kiinnosta sitten enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni usein ihmettelee, miten voi olla kumppani jos ole koskaan onnistunut saamaan ystäviä. Mutta itse ainakin tapasin mieheni netissä, ja kirjoittelimme kauan. Olen hitaasti lämpenevä ja tietysti mies antoi myös mahdollisuuden kun hänkin etsi parisuhdetta ( Olimme molemmat nuoria ). Kukaan nainen ei taas usein anna mahdolisuutta hiljaiselle ihmiselle, joka on hitaasti lämpenevä varsinkin jos takkuilee sanoissaan ja ei ole kovin sosiaalinenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minulle olisivat ystävätkin kelvanneet, mutta mulla on teinistä lähtien ollut lähinnä melko huonoja kokemuksia yrityksistäni ystävystyä. Naisilla on vielä aikuisenakin aika klikkiytynyttä se meno, puhutaan selän takana ja katsotaan vähän nenänvartta pitkin, jos ulkopuolelta yrität mukaan johonkin harrastusporukkaan tai kaveripiiriin. En tiedä, olenko jotenkin nepsy, vai miksi niin usein on jäänyt vaikutelma, että minusta ei oikein aidosti pidetä. Miesten kanssa ystävystyminen puolestaan on melko mahdotonta kun ne haluavat aina kuitenkin vain sänkyyn, ystävyyttä jos yrität tarjota niin niitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja nyt kun olen naimisissa niin eipä sitten tule enää oikein edes yritetettyä mitään ihmisiin tutustumista. N40
Siskoni ei saanut koskaan Suomessa ystäviä, oli sellainen ujo ja kiltti, mutta nyt asuu ulkomailla ja siellä hänellä on paljon ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu olevan yleistä, kun tätä palstaa lukee. Eihän se hyvä asia ole, että elämä rakentuu vain kumppanin varaan. Toki sitten, jos sukua on läheisinä niin on jo vahvoilla.
Ei minun elämäni rakennu kumppanin varaan, vaikkei minulla ystäviä olekaan. Minun elämäni rakentuu minun itseni varaan.
Harvoin ihminen pystyy oleen yksin. Jos kumppani menehtyy tai tulee ero niin mitä sitten? Uutta kumppania hakemaan vainko?
Ihminen on aika heikoilla vain itsensä kanssa. Eläimet kuolee, jos ei ole kaveria. Ei ole noloa sanoa että tarvitsee läheisiä.
Vierailija kirjoitti:
Moni usein ihmettelee, miten voi olla kumppani jos ole koskaan onnistunut saamaan ystäviä. Mutta itse ainakin tapasin mieheni netissä, ja kirjoittelimme kauan. Olen hitaasti lämpenevä ja tietysti mies antoi myös mahdollisuuden kun hänkin etsi parisuhdetta ( Olimme molemmat nuoria ). Kukaan nainen ei taas usein anna mahdolisuutta hiljaiselle ihmiselle, joka on hitaasti lämpenevä varsinkin jos takkuilee sanoissaan ja ei ole kovin sosiaalinenkaan.
Itsekin olen tuollainen mutta mulla on pysyneet hyvät ystävät ihan ala-asteelta asti, siis jo vuosikymmeniä. Iusien ystävien löytyminen on tällaiselle ujolle aikuisena vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu olevan yleistä, kun tätä palstaa lukee. Eihän se hyvä asia ole, että elämä rakentuu vain kumppanin varaan. Toki sitten, jos sukua on läheisinä niin on jo vahvoilla.
Ei minun elämäni rakennu kumppanin varaan, vaikkei minulla ystäviä olekaan. Minun elämäni rakentuu minun itseni varaan.
Harvoin ihminen pystyy oleen yksin. Jos kumppani menehtyy tai tulee ero niin mitä sitten? Uutta kumppania hakemaan vainko?
Ihminen on aika heikoilla vain itsensä kanssa. Eläimet kuolee, jos ei ole kaveria. Ei ole noloa sanoa että tarvitsee läheisiä.
En minä osaa sanoa mitä tuossa tilanteessa. Itse vietin koko nuoruuden melkein yksin kun oli sos.tilanteiden pelko ja paskaahan se oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minulle olisivat ystävätkin kelvanneet, mutta mulla on teinistä lähtien ollut lähinnä melko huonoja kokemuksia yrityksistäni ystävystyä. Naisilla on vielä aikuisenakin aika klikkiytynyttä se meno, puhutaan selän takana ja katsotaan vähän nenänvartta pitkin, jos ulkopuolelta yrität mukaan johonkin harrastusporukkaan tai kaveripiiriin. En tiedä, olenko jotenkin nepsy, vai miksi niin usein on jäänyt vaikutelma, että minusta ei oikein aidosti pidetä. Miesten kanssa ystävystyminen puolestaan on melko mahdotonta kun ne haluavat aina kuitenkin vain sänkyyn, ystävyyttä jos yrität tarjota niin niitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja nyt kun olen naimisissa niin eipä sitten tule enää oikein edes yritetettyä mitään ihmisiin tutustumista. N40
Siskoni ei saanut koskaan Suomessa ystäviä, oli sellainen ujo ja kiltti, mutta nyt asuu ulkomailla ja siellä hänellä on paljon ystäviä.
Olisiko niin että siellä hänen nykyisessä kotimaassaan muut lähestyvät helpommin? Suomessa pitää yleensä olla itse aika aktiivinen jos haluaa uusia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies on paras ystäväni ja omat lapset myös. Omille vanhemmilleni soittelen joka viikko ja sisareni on minulle myös läheinen. Töissä on työkavereita, joista osa läheisempiä kuin toiset ja lisäksi on paljon tuttavia lasten vanhemmista, naapureista, vanhoista työ-ja koulukavereista jne. Mutta eivät he ole sellaisia ihmisiä, joille haluan henkilökohtaisista asioistani puhua. Ne asiat tietää vain aviomieheni ja muille puhutaan kevyttä ja mukavaa juttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu olevan yleistä, kun tätä palstaa lukee. Eihän se hyvä asia ole, että elämä rakentuu vain kumppanin varaan. Toki sitten, jos sukua on läheisinä niin on jo vahvoilla.
On mulla ainakin äiti ja sisko. Mutta en vaan ole koskaan saanut naispuoleista ystävää vaikka yrittänyt ystävystyä. Olen kai nepsy
Miten käytöksesi sitten näkyy? Oletko saanut palautetta siitä, miksi et kelpaa ystäväksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minulle olisivat ystävätkin kelvanneet, mutta mulla on teinistä lähtien ollut lähinnä melko huonoja kokemuksia yrityksistäni ystävystyä. Naisilla on vielä aikuisenakin aika klikkiytynyttä se meno, puhutaan selän takana ja katsotaan vähän nenänvartta pitkin, jos ulkopuolelta yrität mukaan johonkin harrastusporukkaan tai kaveripiiriin. En tiedä, olenko jotenkin nepsy, vai miksi niin usein on jäänyt vaikutelma, että minusta ei oikein aidosti pidetä. Miesten kanssa ystävystyminen puolestaan on melko mahdotonta kun ne haluavat aina kuitenkin vain sänkyyn, ystävyyttä jos yrität tarjota niin niitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja nyt kun olen naimisissa niin eipä sitten tule enää oikein edes yritetettyä mitään ihmisiin tutustumista. N40
Siskoni ei saanut koskaan Suomessa ystäviä, oli sellainen ujo ja kiltti, mutta nyt asuu ulkomailla ja siellä hänellä on paljon ystäviä.
Olisiko niin että siellä hänen nykyisessä kotimaassaan muut lähestyvät helpommin? Suomessa pitää yleensä olla itse aika aktiivinen jos haluaa uusia ystäviä.
Huomasin kun olin ulkomaan lentokentil, heti tultiin jutteleen. Suomes ei koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu olevan yleistä, kun tätä palstaa lukee. Eihän se hyvä asia ole, että elämä rakentuu vain kumppanin varaan. Toki sitten, jos sukua on läheisinä niin on jo vahvoilla.
Ei minun elämäni rakennu kumppanin varaan, vaikkei minulla ystäviä olekaan. Minun elämäni rakentuu minun itseni varaan.
Harvoin ihminen pystyy oleen yksin. Jos kumppani menehtyy tai tulee ero niin mitä sitten? Uutta kumppania hakemaan vainko?
Ihminen on aika heikoilla vain itsensä kanssa. Eläimet kuolee, jos ei ole kaveria. Ei ole noloa sanoa että tarvitsee läheisiä.
Mitä ihmettä? Ennen puolisoni tapaamista elin kymmenen vuotta yksin, vieläpä ulkomailla kaukana kaikista vanhoista ystävistä ja lapsuudenperheestä, ja olin aivan tyytyväinen elämääni. Nyt minulla on puoliso, ja jos tulisi ero tai kuolema, niin totta kai olisin murheellinen siitä menetyksestä, mutta sen jälkeen jatkaisin elämääni yksin ihan niin kuin ennen puolisoa. Paitsi että nyt minulla on lemmikkieläimiä enkä enää ole siellä ulkomailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla vaan ole ystäviä. Jostain syystä mut on aina ghostattu. Puoliso on.
Ainakin omalla kohdalla se ystävättömyys estää parisuhteen muodostumisenkin eli mies olisi pitänyt löytää silloin kun oli edes jonkinlainen kaveripiiri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Onko se outoa?" Onhan se nyt outoa. Kuka ei muka ystäviä tarvitse?
Useinkaan ei kysellä tarvitsemisia eikä tahtomisia vaan ystävätön/kaveriton on ilman omaa haluaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei mulla vaan ole ystäviä. Jostain syystä mut on aina ghostattu. Puoliso on.
Mul sama. Jos menee jonnekin kurssille, huomaan et siellä on samanlainen ujo tytteli kuin minä. Olen alussa innoissani. Menen juttelemaan hänelle. Kaikki sujuu hyvin, juttu sujuu ja meillä on kivaa. Menee pari päivää ja hetkessä se ujo tytteli on alkanut ystävystä jonkun toisen hieman äänekkämmän kanssa. Jään nopeasti sivuun kun en keksi niin paljon puhuttavaa kun se äänekkäämpi, kun en luontaisesti "kovin sosiaalinen ja sanavalmis". Pian tuo ujo tyttöli unohtaa mut täysin ja alkaa kaveerata joka päivä sen äänekkäämmän kanssa...
Itse henkilökohtaisesti ihmettelen enemmän pariskuntia, joille kaverit ovat tärkeämpiä kuin oma puoliso. Minusta se on outoa.
Nuoruuden ystäviin ei ole enää mitään yhteyttä, elämä on vienyt erilleen mm. muuttojen vuoksi. Myös jotenkin eri lailla on kehitys mennyt, olin helpottunut kun yhteydenpito jäi, en enää jaksanut viininlipittelyä ja miesten haukkumista.
Löysin hyvän puolison, joka on ainoa ystäväni. Ei tässä oikeastaan ole kummallakaan tilaa muille läheisille ihmissuhteille. Meillä on samat mielenkiinnon kohteet ja viihdymme parhaiten toistemme seurassa kahdestaan. Tiedän, että kumpi tahansa on hyvin yksinäinen jos ja kun toinen kuolee, mutta se on sitten sen ajan murhe. Ehkä löytyy silloin seuraa jostain toisesta leskestä.
Vierailija kirjoitti:
Ainakin omalla kohdalla se ystävättömyys estää parisuhteen muodostumisenkin eli mies olisi pitänyt löytää silloin kun oli edes jonkinlainen kaveripiiri.
Miten estää? Itse koin kaverit aina rasitteena ravintolaan mennessä. Heti jos joku mies alkoi jutella kanssani, niin kaveri istui suu mutrussa vihaisena vieressä, kun en viettänyt aikaa hänen kanssaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole outoa. Ihmiset saavat tarpeekseen nuoruuden jälkeen ns. ”ystävistä” eli kaikenmaailman itsekeskeisistä juoruakoista. Puoliso ja muutama oikea ystävä riittää, ei kiitos mitään isoa ystäväporukkaa, jossa aina puhutaan pahaa toisista ja arvostellaan. Never again.
Tämä!
Itse olen ainakin 10 vuotta pyrkinyt "ystävistä" eroon, kun huomasin kuinka paljon paskaa tuovat mun elämään.
Ketään en halua loukata, mutta pikku hiljaa etääntynyt ja lopettanut yhteydenpidon. Pari sinnikästä välillä pulpahtaa pinnalle ja kyselee kuulumisia ja kahville. Tapaamisiin sanon ei kiitos ja pinnalliset kuulumiset voin viestitellä.
Mulle riittäis puoliso, lapset ja näiden kumppanit. Työkaverit tuovat tiettyä sosiaalisuutta, mutta pyrin pitämään ne välit myös kohteliaan etäisinä.
N54
Kyllä minulle olisivat ystävätkin kelvanneet, mutta mulla on teinistä lähtien ollut lähinnä melko huonoja kokemuksia yrityksistäni ystävystyä. Naisilla on vielä aikuisenakin aika klikkiytynyttä se meno, puhutaan selän takana ja katsotaan vähän nenänvartta pitkin, jos ulkopuolelta yrität mukaan johonkin harrastusporukkaan tai kaveripiiriin. En tiedä, olenko jotenkin nepsy, vai miksi niin usein on jäänyt vaikutelma, että minusta ei oikein aidosti pidetä. Miesten kanssa ystävystyminen puolestaan on melko mahdotonta kun ne haluavat aina kuitenkin vain sänkyyn, ystävyyttä jos yrität tarjota niin niitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja nyt kun olen naimisissa niin eipä sitten tule enää oikein edes yritetettyä mitään ihmisiin tutustumista. N40