Miksi toiset ihmiset selviytyvät vastoinkäymisistä paremmin kuin toiset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudessa koettu perusturvallisuuden puute vaikuttaa koko loppuelämän, ihan jokaisella alueella.

Olen lukenut vanhoista ihmisistä, joilla oli aivan kamala lapsuus ja esim. kidutusta ja nälkää. Näistä monista on tullut hyvin tasapainosia ja viisaita ihmisiä, jotka myös ovat menestyneet työelämässä, saaneet hyvän perheen itse ja keränneet omaisuutta. Yksi 85-vuotias vaari kertoi lehtijutussa siitä, että 8 ensimmäistä vuotta olivat hirveitä vanhempien kuoltua ja ottoperheen kiduttaessa -  mutta sitten tuli onnenpotkauksia, mukavia ihmisiä elämään, harrastuksia ja loppuelämä ollut  aika hyvää, vanhempana suorastaan ihanaa: perusti oman yrityksen ja paljon lapsenlapsia, joiden luona on matkustellut ulkomailla, terveys ollut myös hyvä. Hän sanoi, että kun varhaislapsuus oli kauheaa, niin varmaan kohtalo soi sitten vastineena erinomasen loppuelämän. Jotkin ihmiset ovat niin kypsiä, heidän elämänsä puhuttelee.   

 

Sitten hyvän, rakastavan ja taloudelliseti varakkaan perheen tytär hyppää katolta ala-ikäisenä ja kuolee. Oi, miksi! En tiedä. 

Ok. Itsellä  vuosien hyväksikäyttötausta ja asuminen narkkiluolassa. Masennuin ekaa kertaa jo 14 v kun yritin itsemurhaa.

Ei varmaan ole tarpeeksi rankkaa ollut kun aikuisiällä ei ole mikään muuttunut enkä ole päässyt eroon mennesyyden arvottomuuden kokemuksesta. 

Eivät kaikki ole onnellisia koskaan.

Resilienssi

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti joidenkin mielestä selviytyminen on joku meriitti millä voi kiillotella aina omaa kruunuaan ja yrittää nostaa itseään toisten yläpuolelle. Harrastusporukassa on yksi tuttava joka on aikoinaan menettänyt omat vanhempansa ollessaan alaikäinen, omasta mielestään hän on selvinnyt tästä kertakaikkisen hienosti, ja kuulemma hänellä on parempi kyky selviytyä vastoinkäymisistä kuin meillä toisilla. Silti, aina kun jollain toisella on joku vastoinkäyminen meneillään, hänellä on jokin kova tarve vertailla tätä toisen tilannetta niihin omiin kokemuksiinsa ja korostaa tätä, että hän se on selviytynyt vastoinkäymisistä. Näin ulkopuolisen näkökulmasta voisin ehkä vähän kuitenkin kyseenalaistaa tätä.

Tuollaiset ihmiset ovat jotenkin niin noloja reppanoita. Tietävät itsekin ettei asia ole niin kuin hokevat, ja se näkyy heissä, eivät oikeasti ole selviytyneet.

Miten olis itsekeskeisyys? Jos koko elämä rakentuu vain sille miltä itsestä tuntuu, voi yllättäen kohdattu onnettomuus ottaa koville. Sen sijaan jos ajattelee elämää jonkun muunkin hyvinvoinnin näkökulmasta eikä aina vain itsensä, silloin suhtautuminen elämän realiteetteihinkin lienee tasapainoisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Resilienssi

Niin, sitähän tässä kysytään - miksi toisilla on enemmän resilienssiä kuin toisilla.

Vierailija kirjoitti:

Miten olis itsekeskeisyys? Jos koko elämä rakentuu vain sille miltä itsestä tuntuu, voi yllättäen kohdattu onnettomuus ottaa koville. Sen sijaan jos ajattelee elämää jonkun muunkin hyvinvoinnin näkökulmasta eikä aina vain itsensä, silloin suhtautuminen elämän realiteetteihinkin lienee tasapainoisempaa.

Kuka sen sitten määrittää, ja millä perusteella, että miltä minkakin vastoinkäymisten pitäisi vaikuttaa ja tuntua? Eron? Lapsena koetun vanhemman kuoleman? Orvoksi jäämisen? Lapsettomuuden?

Kyky ottaa vastuuta. Jos energia menee siihen että syytetään muita omasta onnettomuudesta, voi olla varma että sellainen ei pärjää niin hyvin kuin se joka heti kysyy mitä itse voi tehdä tilanteen parantamiseksi - riippumatta siitä kenen syy mikäkin on.

Toisilla on enemmän kuormaa ja taakkaa, kuormittuneena alkaa hyvin nopeasti vtuttaa kaikki. Eri asia jos ei ole kuin yksi ongelma ratkottavana ja elämässä on välillä jotain positiivistakin, mutta jos elämä on vain ongelmasta toiseen rämpimistä, kuka sellaista paskaa jaksaa vttuuntumatta ja kyynistymättä? En minä ainakaan ole jaksanut!

Vierailija kirjoitti:

Toisilla on enemmän kuormaa ja taakkaa, kuormittuneena alkaa hyvin nopeasti vtuttaa kaikki. Eri asia jos ei ole kuin yksi ongelma ratkottavana ja elämässä on välillä jotain positiivistakin, mutta jos elämä on vain ongelmasta toiseen rämpimistä, kuka sellaista paskaa jaksaa vttuuntumatta ja kyynistymättä? En minä ainakaan ole jaksanut!

Kaikilla suomalaisilla on jotakin positiivista. Maassa on rauha, ei pommituksia. Vettä voi juoda. Perunat ovat terveellisiä. Pitkäaikaissairaat köyhät saavat ilmaiset lääkkeet. Ei ole liian kuuma eikä Intian saastesumuja. Poliisi ei raahaa putkaan ja vankilaan kidutettavaksi, jos nainen ei pidä huivia tai arvostelee hallitusta. Kesä on tulossa: kaupasta saa halpaa kurkkua, uusia perunoita. Muuttolinnut ovat saapuneet. Pian on kaunis kesä ja luonnon rauhaa. Jos ei ole omaa Internettiä ja tietokonetta, voi mennä ilmaiseen kirjastoon. 

Omat murheet ovat kamalia, jos niitä on jatkuvasti. Esim. polvet särkevät, ei voi kävellä. Ei ole työtä ja saa vain peruspäivärahan 800/kk. Tyttöystävä on jättänyt. Ei voi matkustaa, kun ei ole rahaa. On velkoja. Ei voi mennä hammaslääkäriin. Kengät ovat rikki. On kateellien, kun naapurilla menee paremmin eikä saa ajatuksia pysähtymään päässään. On uniongelmia. On traumoja lapsuudesta. Jne. jne. jne. Jos ongelmia on koko ajan, ymmärän että masentuu ja vihastuu. 

Luonne- ja perimäkysymys. Itselläni ei liian onnellinen lapsuus kasvatuskodissa. Mitätöintiä, väheksyntää. Koulukiusaamista pienessä maalaiskoulussa ala-asteella ja alkoi oma näkemys olla kiusaajien ja kasvattajien kanssa sama, eli minusta ei ole mihinkään. Ylä-asteella herääminen ajatukseen että en taida niin huono ollakaan huomattuani että osa kanssaoppilaista on tyhmiä. Ammattikoulussa eka vuosi, rankkaa kiusaamista, koulun vaihto toiseen ja toiseen alaan johti upeaan kaveripiiriin ja yli 30 vuotta kantaneeseen ystävyyteen. Ymmärrys siitä että menestyt valitsemallasi alalla ja olet arvostettu. 

Työelämässä rajuja takaiskuja aikuisena. Kädestä suuhun elämää, koska ei rahaa eikä töitä. Isoja menetyksiä ihmissuhteissa. Terveysprobleemeja, herääminen teho-osastolta. Kuukausien toipuminen. Menestystä silti harrastuksissa aina MM-tasolle saakka. Uskallan katsoa toisia alaspäin ja en jaksa kuunnella pienistä valituksia. Olen muutama ihmistä koittanut kannustaa ja auttaa, mutta heiltä puuttuu oma halu menestyä. En osaa sanoa muuta kuin että itseäni on auttanut tietyt harrastukset ja pitkäaikaiset ystävät. Ja ehkä vittumainen luonne joka uskoo vasta kun on kokeillut useita kertoja.

Tällä hetkellä ikää reipas 50v. Olen miettinyt mikä enää heilauttaisi.. Tuskin mikään muu kuin oman kodin tulipalo tai loukkaaantuminen siten että invalidisoituisi loppuiäksi pahoin.

Lääkitys auttaa myös pahimman yli. 

Terapiassa ei tunnuta tajuavan mitenkään, että ihmisen psyyke voi olla kasassa kauheiden asioiden jälkeen. Ja voi välillä joutua pohtimaan itsemur haa. Se on elämää, kun se on vaikeaa. Välillä tuntuu, kuin terapeutin päässä kävisi jokin amnesia, aletaan sovitella epävakaan ihmisen viittaa, kun toinen elää sellaisen fyysisen, psykologisen ja taloudellisen kurimuksen keskellä, että joku olisi jo hakeutunut sairaslomalle. Mutta ei, koska ajatellaan tulevaisuuteen, ei lopeteta kesken ja tukeudutaan ystäviin ja kavereihin. 

En tiedä enää miksi edes käyn terapiassa. Siellä yritetään opettaa, että aina kun vain katsoo sisälleen, löytyy lisää ongelmia, diagnooseja, neurooseja ja jotenkin aina jotain väärää naiseutta, joita hoidetaan kaavioilla. Minä haen terapiasta vain validaatiota, että on ok olla vihainen välillä, on ok, että psyyke on vähän pirstaleina, mutta sen kanssa voi elää eikä se tee ihmisestä viallista. Mutta taitaa olla väärä paikka siihen. 

Terapeutti kyselee, että tuntuuko minusta, että minun täytyy hänen huomionsa saamisekseen kertoa jännittäviä asioita. Ei tunnu uskovan, että ihan on jonkun arki pyytämättä tällaista. Terapeutti uupuu minun elämääni! Hänellä on siihen varaa, minulla ei. Ja minä maksan hänelle!

Resilienssi (kyky sietää muutoksia ja tarvittaessa kasvaa) kasvaa vastoinkäymisiä kohdatessa. Silloin on aina paremmassa asemassa kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen. 

Tietenkään kukaan ei jaksa rajattomasti vaikeita aikoja. 

Vierailija kirjoitti:

Resilienssi (kyky sietää muutoksia ja tarvittaessa kasvaa) kasvaa vastoinkäymisiä kohdatessa. Silloin on aina paremmassa asemassa kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen. 

Tietenkään kukaan ei jaksa rajattomasti vaikeita aikoja. 

Eihän resilienssi tuota tarkoita, vaan resilienssillä tarkoitetaan niitä asioita mitkä auttavat ihmisen hyvinvointia ja jaksamista.

Resilienssiä auttaa kun on ulospäin suuntautunut, sen verran fiksu että osaa eri tilanteissa hakea apua ja pystyy kehittymään ihmisenä kun elämäntilanteet muuttuvat ja ymmärtää, että valtaosalle ihmisiä elämässä on aika paljon kärsimystä. Ja tarkoitan siis maailmanlaajuisesti eri maissa, se antaa mittasuhteita elämään, kun tajuaa, ettei ole yksin tuskaisimpinakaan hetkinä, vaan ihmiskuntana me olemme tehneet tästä maailmasta tällaista, jossa suurin osa kärsii - kaikenlaisten luonnonlakien lisäksi.

Enkä tosiaan koe, että resilienssi olisi kasvanut vastoinkäymisiä kohdatessa, vaan ennemminkin päinvastoin. Resilienssiä taas on tuoneet ne elämän positiiviset asiat, läheisten läsnäolo, siinä tilanteessa mahdollisimman normaalin arjen jatkuminen, mahdollisuus puhua asioista sekä mielekäs tekeminen, niin kuin vaikka harrastukset. Varmasti myös lapsuudessa koetulla hyvällä perusturvallisuudella on tekemistä resilienssin kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on hyvä resilienssi. Eri ihmisille toimii eri asiat, mutta minun reseptini on: katson totuutta silmiin, teen suunnitelman. Sitten kuljen valittuun suuntaan hitaasti mutta varmasti, mutta vain maksimissaan 80% voimilla. 20% pitää jättää varalle, ettei uusi pikkuvastoinkäyminen kaada.

Tunteita pitää uskaltaa tuntea sopivasti, muttei velloen. Vähän kuin säästeliäästi päästäisi venttiilistä ulos säädelleen voimiaan.

Tärkeintä on suunta, ei nopeus. Tällä reseptillä olen selvinnyt kaikesta.

Entä sitten kun ei olekaan mitään pikkuvastoinkäymisiä vaan koko elämään vaikuttavia vastoinkäymisiä mitä tulre uusia heti edellisten jälkeen?

Minulla on juuri sellainen elämäntilanne meneillään. Toimii minulle, ei välttämättä sinulle. Tsemppiä!

Joku on joskus sanonut että onnellisuus on ajanjakso vastoinkäymisten välillä.

Tuota varten niiden vastoinkäymisten pitäisi joskus myös väistyä

Vierailija kirjoitti:

Resilienssi (kyky sietää muutoksia ja tarvittaessa kasvaa) kasvaa vastoinkäymisiä kohdatessa. Silloin on aina paremmassa asemassa kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen. 

Tietenkään kukaan ei jaksa rajattomasti vaikeita aikoja. 

En toki tiedä mitä vastoinkäymisiä tässä nyt tarkoitetaan. Mutta kaikki vastoinkäymiset ei vahvista.

Vierailija kirjoitti:

Resilienssi (kyky sietää muutoksia ja tarvittaessa kasvaa) kasvaa vastoinkäymisiä kohdatessa. Silloin on aina paremmassa asemassa kohtaamaan seuraavan vastoinkäymisen. 

Tietenkään kukaan ei jaksa rajattomasti vaikeita aikoja. 

Höpönpöpön. Tietty jos vastoinkäymisillä tarkoitetaan sellaisia arkisia vastoinkäymisiä mitä kaikki kokevat, esimerkiksi sosiaaliset tilanteet, niin voihan se vahvistaa resilienssiä jos vaikkapa joskus uskaltautuu sanomaan kiusaajalle takaisin. Mutta ajattelen vastoinkäymisten olevan vähän eri juttuja.

Ei vahvistakaan. Tekee hyvää, ettei pääse esimerkiksi ensimmäisellä kerralla opiskelupaikkaan, työpaikkaan ja vaativan harrastuksen ryhmään, tottuu siihen että pitää tehdä töitä. Mutta vaikea ajatella, että työttömyys tai vakava sairaus, puhumattakaan että molemmat yhä aikaa, jotenkin jalostaisi ihmistä. Vastoinkäymisiäkin on monenlaisia. Itse en lannistunut pienistä, mutta isoista meinasin lannistua. Mutta onneksi en kokonaan, on se elämä niin mukavaa välillä.

Näissä keskusteluissa vastoinkäymiset nähdään ilmeisesti ihan eri tavoin, ja se taas aiheuttaa väärinkäsityksiä sekä ymmärtämättömyyttä. Samoin resilienssin käsite on toisinaan ymmärretty väärin, ja sitä käytetään asiayhteyksissä mihin se ei varsinaisesti kuuluisi.