Miksi lapsia pitää hankkia jos niille ei voi edes puhua nätisti?

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla viilipytty joka tilanteessa. Kasvatuspsykologian ja kehityspsykologian valtavirran mukaan vanhemman tunteiden, kuten ärtymyksen ja turhautumisen, näyttäminen on inhimillistä ja jopa hyödyllistä, kunhan se tapahtuu hallitusti ja rakentavasti. Asiantuntijat korostavat, että lapsi oppii tunteiden säätelyä seuraamalla vanhempiaan; jos vanhempi kykenee ilmaisemaan turhautumisensa sanoittamalla sen ("Olen nyt todella turhautunut, koska toistat tätä kieltoa"), lapsi oppii tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. On kuitenkin olennaista erottaa tunteen ilmaiseminen ja lapsen vahingoittaminen tai pelottelu. Jatkuva, hallitsematon raivo tai vihan purkaminen lapseen voi heikentää lapsen turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen kehittymistä.

Kasvatus sujuu sitä paremmin mitä kauempana pysyttelee tästä ns. asiantuntijoiden valtavirrasta. Asiantuntijat ovat luoneet itselleen oma teoreettisen universumin itsemääriteltyine käsitteineen ja kasvatusalan tutkimus tapahtuu sitten tämän teoreettisen universumin puitteissa. Käytännössä kyse on eräänlaisesta teologiasta.

Veikkaan, että suurin osa tällaisista "havainnoista" on tehty sen vanhemman heikon hetkellä ja yleisesti ottaen niille lapsille puhutaan varsin nätisti.

Myönnän, olen varmasti sortunut itsekin tälläiseen, kun stressaavan työpäivän jälkeen lähtenyt lasten kanssa kauppaan ja ovat nahistelleet ja mankuneet ensin koko matkan autossa, sitten kaupassa sähläävät lakkaamatta vaikka olen jo kymmenen kertaa huomauttanut nätisti käytöksestä ja hermot ovat kireällä. Silti se päivä päättyy lapsille leperrellen ja kertoen, miten rakkaita ovat. Toiset päivät ovat parempia ja se kauppareissukin sujuu hyvissä tunnelmissa, mutta välillä sitä tekee virheitä. Hatunnosto sille vanhemmalle, joka ei koskaan ole sortunut satunnaiseen "nalkuttamiseen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla viilipytty joka tilanteessa. Kasvatuspsykologian ja kehityspsykologian valtavirran mukaan vanhemman tunteiden, kuten ärtymyksen ja turhautumisen, näyttäminen on inhimillistä ja jopa hyödyllistä, kunhan se tapahtuu hallitusti ja rakentavasti. Asiantuntijat korostavat, että lapsi oppii tunteiden säätelyä seuraamalla vanhempiaan; jos vanhempi kykenee ilmaisemaan turhautumisensa sanoittamalla sen ("Olen nyt todella turhautunut, koska toistat tätä kieltoa"), lapsi oppii tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. On kuitenkin olennaista erottaa tunteen ilmaiseminen ja lapsen vahingoittaminen tai pelottelu. Jatkuva, hallitsematon raivo tai vihan purkaminen lapseen voi heikentää lapsen turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen kehittymistä.

Kasvatus sujuu sitä paremmin mitä kauempana pysyttelee tästä ns. asiantuntijoiden valtavirrasta. Asiantuntijat ovat luoneet itselleen oma teoreettisen universumin itsemääriteltyine käsitteineen ja kasvatusalan tutkimus tapahtuu sitten tämän teoreettisen universumin puitteissa. Käytännössä kyse on eräänlaisesta teologiasta.

Sanoitus, tunneilmaisu, tunteiden säätely, tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, tunnekortit, luottamussuhde, kiintymyssuhde. Tämä jargon pitää omaksua jos haluaa päästä piireihin.

Tietysti myös kiellettyjen sanojen lista löytyy, ja siihen kuuluvat mm. kuri, kuritus, totteleminen, toruminen, kiltteys, tuhmuus, kaunis käytös, ruma käytös, komentaminen, uhkailu, lahjonta, kiristys.

Ohjasin joskus pienten lasten harrastusryhmää, jossa oli sisarukset pienellä ikäerolla. Itselläni oli tuolloin vain yksi taaperoikäinen lapsi ja mielessäni kauhistelin aina, miten kireä tämä äiti oli ja tiuski hermostuneena lapsille sähellyksestä, vaikka mielestäni se lasten käytös ei siinä hetkessä mitenkään kovin hirveää ollut. Meni muutama vuosi ja itselläni oli myös kaksi melko pientä lasta. Ymmärrykseni kasvoi melkoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla viilipytty joka tilanteessa. Kasvatuspsykologian ja kehityspsykologian valtavirran mukaan vanhemman tunteiden, kuten ärtymyksen ja turhautumisen, näyttäminen on inhimillistä ja jopa hyödyllistä, kunhan se tapahtuu hallitusti ja rakentavasti. Asiantuntijat korostavat, että lapsi oppii tunteiden säätelyä seuraamalla vanhempiaan; jos vanhempi kykenee ilmaisemaan turhautumisensa sanoittamalla sen ("Olen nyt todella turhautunut, koska toistat tätä kieltoa"), lapsi oppii tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. On kuitenkin olennaista erottaa tunteen ilmaiseminen ja lapsen vahingoittaminen tai pelottelu. Jatkuva, hallitsematon raivo tai vihan purkaminen lapseen voi heikentää lapsen turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen kehittymistä.

Kasvatus sujuu sitä paremmin mitä kauempana pysyttelee tästä ns. asiantuntijoiden valtavirrasta. Asiantuntijat ovat luoneet itselleen oma teoreettisen universumin itsemääriteltyine käsitteineen ja kasvatusalan tutkimus tapahtuu sitten tämän teoreettisen universumin puitteissa. Käytännössä kyse on eräänlaisesta teologiasta.

Sanoitus, tunneilmaisu, tunteiden säätely, tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, tunnekortit, luottamussuhde, kiintymyssuhde. Tämä jargon pitää omaksua jos haluaa päästä piireihin.

Tietysti myös kiellettyjen sanojen lista löytyy, ja siihen kuuluvat mm. kuri, kuritus, totteleminen, toruminen, kiltteys, tuhmuus, kaunis käytös, ruma käytös, komentaminen, uhkailu, lahjonta, kiristys.

Nythän tässä oli aiheena enemmänkin se ettei vanhempi saisi näyttää tunteitaan mitenkään, vaan aina pitäisi olla kuin viilipytty. Aina puhua sievästi tai vähintään neutraalisti, vaikka lapsi jatkaisi epäsopivaa käytöstä kuinka pitkään. Ei tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla viilipytty joka tilanteessa. Kasvatuspsykologian ja kehityspsykologian valtavirran mukaan vanhemman tunteiden, kuten ärtymyksen ja turhautumisen, näyttäminen on inhimillistä ja jopa hyödyllistä, kunhan se tapahtuu hallitusti ja rakentavasti. Asiantuntijat korostavat, että lapsi oppii tunteiden säätelyä seuraamalla vanhempiaan; jos vanhempi kykenee ilmaisemaan turhautumisensa sanoittamalla sen ("Olen nyt todella turhautunut, koska toistat tätä kieltoa"), lapsi oppii tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. On kuitenkin olennaista erottaa tunteen ilmaiseminen ja lapsen vahingoittaminen tai pelottelu. Jatkuva, hallitsematon raivo tai vihan purkaminen lapseen voi heikentää lapsen turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen kehittymistä.

Kasvatus sujuu sitä paremmin mitä kauempana pysyttelee tästä ns. asiantuntijoiden valtavirrasta. Asiantuntijat ovat luoneet itselleen oma teoreettisen universumin itsemääriteltyine käsitteineen ja kasvatusalan tutkimus tapahtuu sitten tämän teoreettisen universumin puitteissa. Käytännössä kyse on eräänlaisesta teologiasta.

Sanoitus, tunneilmaisu, tunteiden säätely, tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, tunnekortit, luottamussuhde, kiintymyssuhde. Tämä jargon pitää omaksua jos haluaa päästä piireihin.

Tietysti myös kiellettyjen sanojen lista löytyy, ja siihen kuuluvat mm. kuri, kuritus, totteleminen, toruminen, kiltteys, tuhmuus, kaunis käytös, ruma käytös, komentaminen, uhkailu, lahjonta, kiristys.

Nythän tässä oli aiheena enemmänkin se ettei vanhempi saisi näyttää tunteitaan mitenkään, vaan aina pitäisi olla kuin viilipytty. Aina puhua sievästi tai vähintään neutraalisti, vaikka lapsi jatkaisi epäsopivaa käytöstä kuinka pitkään. Ei tarvitse.

Hämmästyttävää on, että lasten oikeutta kaikkien tunteiden näyttämiseen pidetään suorastaan pyhänä, mutta aikuisilta se kuitenkin on kielletty. Lapsen pitää vaikkapa antaa sanoa kylään tulleelle tädille ettei tykkää hänestä, mutta jos aikuinen on vähänkin nyrpeä lapsen käytöksen vuoksi niin se on heti väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jaksaminen loppuu ja tilannetta ei pääse mitenkään pakoon eikä apua saa, se valitettavasti saattaa purkautua huonona käytöksenä lasta kohtaan. Äärimmäisen stressaantuneena näin voi käydä.

Ja tämäkö oli liikuttava yritys normalisoida ja hyväksyä ääliömäisyyttä. Lapsia pitää kasvattaa käyttäytymään, se tapahtuu kotien sisällä eikä kauppakeskuksissa. Jos ei onnistu, katse peiliin. Kaikkien ei selvästikään pitäisi hankkia lapsia. Ehkä ei ole hankittukaan, niitä "on vain tullut".

Kauppakäytöstä on vaikea oppia pelkän kotona tapahtuvan teorialuennon avulla. Käytännön oppitunteja siellä kaupassa tarvitaan myös.

Ehei, kaikki alkaa kotoa. Miten toimit kotona, toimit yhteiskunnassa. Eikä se ole teorialuentoa, eivät lapset sellaisesta mitään ymmärrä.

Ennenkuin sopertelet vastaväitteitä, totean vain että olen 3 lapsen äiti ja 5 lapsen isoäiti, ihan ei teorian vaan ihan käytännön pohjalta ponnistan.

Koti on ihan erilainen paikka kuin kauppa. Ei lapsi osaa kotikäytöksen pohjalta omaksua sitä että miten kaupassa pitää toimia. Se kauppa on nähtävä ja koettava ihan oikeasti, eikä vain kerran vaan kymmeniä tai satoja kertoja.

Miksi mun kummankaan kahden lapsen kauppakäyttäytymisessä ole koskaan ollut mitään ongelmaa? Toinen 13, toinen 17 nyt. Mitä ihmettä teillä muilla tapahtuu? Ja miksi?

Minunkin lapseni käyttäytyvät kaupassa ihan hyvin, mutta jos yhtään on tutustunut lapsiin laajemmin, huomaa kyllä huomattavia temperamenttieroja. Osa vaatii enemmän työtä käytöksen suhteen eikä täydellistä käytöstä saavuteta välttämättä silloinkaan. Ja myös nämä vastarannankiiskilapset ovat yhteiskunnalle tarpeellisia. He ovat usein luovia ja päämäärätietoisia ja oikealla ohjauksella voivat saavuttaa vaikka mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä saa sitten maksaa myöhemmin lapsen terapiat

Miksi nykylapset menevät rikki niin herkästi? Ei tarvitse kuin vähän kieltää tai huutaa, niin heti ollaan loppuikä terapiassa.

Ei se omena kauas puusta putoa. Myös vanhemmat ovat usein hermoheikkoja, ja sen vuoksi "väsyvät" lasten ikätyypilliseen käytköseen. Käyttäytyminen aikuisilla on sitten sen hermoheikkouden mukaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla viilipytty joka tilanteessa. Kasvatuspsykologian ja kehityspsykologian valtavirran mukaan vanhemman tunteiden, kuten ärtymyksen ja turhautumisen, näyttäminen on inhimillistä ja jopa hyödyllistä, kunhan se tapahtuu hallitusti ja rakentavasti. Asiantuntijat korostavat, että lapsi oppii tunteiden säätelyä seuraamalla vanhempiaan; jos vanhempi kykenee ilmaisemaan turhautumisensa sanoittamalla sen ("Olen nyt todella turhautunut, koska toistat tätä kieltoa"), lapsi oppii tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. On kuitenkin olennaista erottaa tunteen ilmaiseminen ja lapsen vahingoittaminen tai pelottelu. Jatkuva, hallitsematon raivo tai vihan purkaminen lapseen voi heikentää lapsen turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen kehittymistä.

Kasvatus sujuu sitä paremmin mitä kauempana pysyttelee tästä ns. asiantuntijoiden valtavirrasta. Asiantuntijat ovat luoneet itselleen oma teoreettisen universumin itsemääriteltyine käsitteineen ja kasvatusalan tutkimus tapahtuu sitten tämän teoreettisen universumin puitteissa. Käytännössä kyse on eräänlaisesta teologiasta.

Sanoitus, tunneilmaisu, tunteiden säätely, tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, tunnekortit, luottamussuhde, kiintymyssuhde. Tämä jargon pitää omaksua jos haluaa päästä piireihin.

Tietysti myös kiellettyjen sanojen lista löytyy, ja siihen kuuluvat mm. kuri, kuritus, totteleminen, toruminen, kiltteys, tuhmuus, kaunis käytös, ruma käytös, komentaminen, uhkailu, lahjonta, kiristys.

Nythän tässä oli aiheena enemmänkin se ettei vanhempi saisi näyttää tunteitaan mitenkään, vaan aina pitäisi olla kuin viilipytty. Aina puhua sievästi tai vähintään neutraalisti, vaikka lapsi jatkaisi epäsopivaa käytöstä kuinka pitkään. Ei tarvitse.

Tunteen näyttäminen ja rumasti puhuminen on eri asioita. Lapselle voi sanoa painokkaasti ja tosissaan, ottamalla kontaktia lapseen että nyt minä todella puhun sinulle ja tarkoitan mitä sanon, ilman että huutaa, raivoaa, sanoo rumasti. 

Tosin, siinä tilanteessa kun lapsi on jo ylikierroksilla, väsynyt, kuormittunut eikä kykene kuuntelemaan niin kuvitteleeko joku että silloin se äänen korottaminen ja komentaminen todella auttaa sitä lasta toiminaan niin kuin vanhempi haluaa? Ehkä silloin jos lapsi on sopivassa vireystasossa niin komentaminen voi auttaa mutta kun ootte liikenteessä sen yliväsyneen "kiukuttelevan" lapsen kans niin eihän se ärjyminen mitään auta. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä saa sitten maksaa myöhemmin lapsen terapiat

Miksi nykylapset menevät rikki niin herkästi? Ei tarvitse kuin vähän kieltää tai huutaa, niin heti ollaan loppuikä terapiassa.

Ei se omena kauas puusta putoa. Myös vanhemmat ovat usein hermoheikkoja, ja sen vuoksi "väsyvät" lasten ikätyypilliseen käytköseen. Käyttäytyminen aikuisilla on sitten sen hermoheikkouden mukaista.

Ne vanhemmat itsensä on aikanaan kasvatettu sellaisilla menetelmillä jotka nykytulkinnan mukaan veisivät ihmisen suoraan mielisairaalan osastohoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jaksaminen loppuu ja tilannetta ei pääse mitenkään pakoon eikä apua saa, se valitettavasti saattaa purkautua huonona käytöksenä lasta kohtaan. Äärimmäisen stressaantuneena näin voi käydä.

Ja tämäkö oli liikuttava yritys normalisoida ja hyväksyä ääliömäisyyttä. Lapsia pitää kasvattaa käyttäytymään, se tapahtuu kotien sisällä eikä kauppakeskuksissa. Jos ei onnistu, katse peiliin. Kaikkien ei selvästikään pitäisi hankkia lapsia. Ehkä ei ole hankittukaan, niitä "on vain tullut".

Kauppakäytöstä on vaikea oppia pelkän kotona tapahtuvan teorialuennon avulla. Käytännön oppitunteja siellä kaupassa tarvitaan myös.

Ehei, kaikki alkaa kotoa. Miten toimit kotona, toimit yhteiskunnassa. Eikä se ole teorialuentoa, eivät lapset sellaisesta mitään ymmärrä.

Ennenkuin sopertelet vastaväitteitä, totean vain että olen 3 lapsen äiti ja 5 lapsen isoäiti, ihan ei teorian vaan ihan käytännön pohjalta ponnistan.

Kotona ei todellakaan opita kaikkia asioita, koska kotiympäristö on ihan erilainen peili itsellemme, kuin vaikka kauppakeskus tai mikä vain muu ympäristö tai ihmissuhde. Kaikissa ympäristöissä peilaamme itseämme eri tavalla, ja eri tilanteet, ihmissuhteet jne. tuovat esille uusia asioita, tunteita tai reaktioita itsestämme. Näin se on myös aikuisilla, saatikka sitten lapsilla. Esimerkiksi voit olla kotona ihan tyytyväinen itseesi ja elämääsi, kokea ettei sinulta puutu mitään, lukea uutisia ja tuntea myötätuntoa ihmisiä kohtaan, pitää itseäsi hyvänä ihmisenä jne, mutta kun joudut suoraan kasvokkain eri tilanteisiin, suoraan "peilin" eteen, ne haastavat itseäsi aivan eri tavalla, usein yllättävästikin. Saatat tuntea vertailua, kateutta, yhtäkkiä haluta jotain mitä et aiemmin osannut edes kaivata, peilata toisen ihmisen ilmeitä ja eleitä, kokea ärtymystä jostakin ihmisestä, vaikka juuri hetki sitten olisit tuominnut tällaisen tuntemuksen jonkun toisen kokemana. Kaikissa tilanteissa, ympäristöissä ja ihmissuhteissa peilaamme jollain tavalla itseämme. Monin eri tavoin, miten kukakin. Tiedämme "eettiset säännöt", mutta peilin edessä näemme totuuden. Mutta usein projisoimme sen totuuden itsemme ulkopuolelle, sen sijaan että myöntäisimme sen itselle. Aikuiset osaavat paremmin hillitä itseään, mutta heilläkin hienovarainen passiivis-agressiivinen käytös on hyvin yleistä, tai esimerkiksi heräteostokset. Samalla tavalla lapsi peilaa itseään ja toiveitaan ihan eri tavalla vaikka siellä ostoskeskuksessa, kun näkee hienoja leluja tai näkee kuinka joku muu lapsi saa karkkia. Vaikka asia olisi kuinka käsitelty kotona ja sanottu ettei mitään sitten osteta tällä kertaa. Lapset on käytöksessään vain suorempia ja rehellisempiä, heillä ei ole vielä samanlaista itsehillintää kuin aikuisilla. Eli kyllä näitä tilanteita täytyy harjoitella ihan käytännössä, ja kokea pettymyksiä. Kotona ei kaikkea voi pureskella valmiiksi.

Välillä nätisti ja tilanteen vaatiessa ei niin nätisti, jos se tarkoittaa äänen korottamista tai napakasti sanomista. 
Mielipuoli huuto kielletty. Muu sallittu. 

Minulla on tuttava joka puhuu vähän kaikille rumasti. Olin hänen synttäreillään ja kuuntelin ihmeissäni miten puhuivat siskonsa kanssa toisilleen. Jatkuvaa piikittelyä ja vänkäämistä. Todella raskasta seuraa tällaiset ihmiset. Huomautin hänelle kerran puhetyylistään eikä hän ymmärtänyt ollenkaan mistä on kyse. Hänen mielestään on normaalia keskustelua arvostella toisen asumismuotoa ja repun väriä. Voi niitä lapsiparkoja jotka joutuvat tällaisissa oloissa kasvamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla viilipytty joka tilanteessa. Kasvatuspsykologian ja kehityspsykologian valtavirran mukaan vanhemman tunteiden, kuten ärtymyksen ja turhautumisen, näyttäminen on inhimillistä ja jopa hyödyllistä, kunhan se tapahtuu hallitusti ja rakentavasti. Asiantuntijat korostavat, että lapsi oppii tunteiden säätelyä seuraamalla vanhempiaan; jos vanhempi kykenee ilmaisemaan turhautumisensa sanoittamalla sen ("Olen nyt todella turhautunut, koska toistat tätä kieltoa"), lapsi oppii tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan. On kuitenkin olennaista erottaa tunteen ilmaiseminen ja lapsen vahingoittaminen tai pelottelu. Jatkuva, hallitsematon raivo tai vihan purkaminen lapseen voi heikentää lapsen turvallisuuden tunnetta ja vaikeuttaa kiintymyssuhteen kehittymistä.

Kasvatus sujuu sitä paremmin mitä kauempana pysyttelee tästä ns. asiantuntijoiden valtavirrasta. Asiantuntijat ovat luoneet itselleen oma teoreettisen universumin itsemääriteltyine käsitteineen ja kasvatusalan tutkimus tapahtuu sitten tämän teoreettisen universumin puitteissa. Käytännössä kyse on eräänlaisesta teologiasta.

Sanoitus, tunneilmaisu, tunteiden säätely, tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen, tunnekortit, luottamussuhde, kiintymyssuhde. Tämä jargon pitää omaksua jos haluaa päästä piireihin.

Tietysti myös kiellettyjen sanojen lista löytyy, ja siihen kuuluvat mm. kuri, kuritus, totteleminen, toruminen, kiltteys, tuhmuus, kaunis käytös, ruma käytös, komentaminen, uhkailu, lahjonta, kiristys.

Nythän tässä oli aiheena enemmänkin se ettei vanhempi saisi näyttää tunteitaan mitenkään, vaan aina pitäisi olla kuin viilipytty. Aina puhua sievästi tai vähintään neutraalisti, vaikka lapsi jatkaisi epäsopivaa käytöstä kuinka pitkään. Ei tarvitse.

Hämmästyttävää on, että lasten oikeutta kaikkien tunteiden näyttämiseen pidetään suorastaan pyhänä, mutta aikuisilta se kuitenkin on kielletty. Lapsen pitää vaikkapa antaa sanoa kylään tulleelle tädille ettei tykkää hänestä, mutta jos aikuinen on vähänkin nyrpeä lapsen käytöksen vuoksi niin se on heti väärin.

Juuri näin. Aikuisen pitää sietää ihan mitä tahansa, koska on aikuinen. Lapsella taas on vain oikeuksia.

Oma lapseni on jo aikuinen, mutta muistan hyvin, kun minulla meni kertakaikkiaan hermo häneen yhdellä lomamatkalla. Hän oksensi hotellin sängyn päiväpeitolle ja siinä oli kaikkea muutakin stressiä ja en mitenkään kauniisti reagoinut asiaan. Ja sitten tapahtui niin, että huoneen oven avattuani (lähdinkö hakemaan jotain, en enää muista tarkkaan), siellä seisoi minulle tuntematon mies ja hän sanoi sellaisella jämäkällä äänellä, että lapselle ei puhuta noin. En ollut kiroillut tai haukkunut tai karjunut, mutta olin kyllä korottanut ääntäni hermostuksissani ja sen varmaan muutkin sitten käytävälle kuulivat. Ja se riitti. Tajusin käyttäytyneeni totaalisen väärin. Aikuinen ei puhu lapselle rumasti. Piste.

Kiitos tuolle tuntemattomalle, rohkealle miehelle.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni on jo aikuinen, mutta muistan hyvin, kun minulla meni kertakaikkiaan hermo häneen yhdellä lomamatkalla. Hän oksensi hotellin sängyn päiväpeitolle ja siinä oli kaikkea muutakin stressiä ja en mitenkään kauniisti reagoinut asiaan. Ja sitten tapahtui niin, että huoneen oven avattuani (lähdinkö hakemaan jotain, en enää muista tarkkaan), siellä seisoi minulle tuntematon mies ja hän sanoi sellaisella jämäkällä äänellä, että lapselle ei puhuta noin. En ollut kiroillut tai haukkunut tai karjunut, mutta olin kyllä korottanut ääntäni hermostuksissani ja sen varmaan muutkin sitten käytävälle kuulivat. Ja se riitti. Tajusin käyttäytyneeni totaalisen väärin. Aikuinen ei puhu lapselle rumasti. Piste.

Kiitos tuolle tuntemattomalle, rohkealle miehelle.

Mutta lapsi ja teini saa puhua vanhemmalla rumasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni on jo aikuinen, mutta muistan hyvin, kun minulla meni kertakaikkiaan hermo häneen yhdellä lomamatkalla. Hän oksensi hotellin sängyn päiväpeitolle ja siinä oli kaikkea muutakin stressiä ja en mitenkään kauniisti reagoinut asiaan. Ja sitten tapahtui niin, että huoneen oven avattuani (lähdinkö hakemaan jotain, en enää muista tarkkaan), siellä seisoi minulle tuntematon mies ja hän sanoi sellaisella jämäkällä äänellä, että lapselle ei puhuta noin. En ollut kiroillut tai haukkunut tai karjunut, mutta olin kyllä korottanut ääntäni hermostuksissani ja sen varmaan muutkin sitten käytävälle kuulivat. Ja se riitti. Tajusin käyttäytyneeni totaalisen väärin. Aikuinen ei puhu lapselle rumasti. Piste.

Kiitos tuolle tuntemattomalle, rohkealle miehelle.

Mutta lapsi ja teini saa puhua vanhemmalla rumasti?

Jos lapsi ja teini puhuu vanhemmalle rumasti, aikuinen voi tietenkin reagoida siihen. Kertomalla, että se ei ole ok. Mutta ei vastaamalla rumasti. 

Mulla kaksi voimakastahtoista poikaa. Luuletko, että ne mitään tottelee kiltisti ja nätisti puhumalla. Välillä joutuu olemaan jämäkämpi. Toki kannattaa välttää olemasta ilkeä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni on jo aikuinen, mutta muistan hyvin, kun minulla meni kertakaikkiaan hermo häneen yhdellä lomamatkalla. Hän oksensi hotellin sängyn päiväpeitolle ja siinä oli kaikkea muutakin stressiä ja en mitenkään kauniisti reagoinut asiaan. Ja sitten tapahtui niin, että huoneen oven avattuani (lähdinkö hakemaan jotain, en enää muista tarkkaan), siellä seisoi minulle tuntematon mies ja hän sanoi sellaisella jämäkällä äänellä, että lapselle ei puhuta noin. En ollut kiroillut tai haukkunut tai karjunut, mutta olin kyllä korottanut ääntäni hermostuksissani ja sen varmaan muutkin sitten käytävälle kuulivat. Ja se riitti. Tajusin käyttäytyneeni totaalisen väärin. Aikuinen ei puhu lapselle rumasti. Piste.

Kiitos tuolle tuntemattomalle, rohkealle miehelle.

Mutta lapsi ja teini saa puhua vanhemmalla rumasti?

Jos lapsi ja teini puhuu vanhemmalle rumasti, aikuinen voi tietenkin reagoida siihen. Kertomalla, että se ei ole ok. Mutta ei vastaamalla rumasti. 

Ai voi reagoida? Ei vaan TÄYTYY reagoida. Ja muutenkin kuin vain lässyttämällä että se ei ole ok ( se ei ole edes suomea).

Vierailija kirjoitti:

Mulla kaksi voimakastahtoista poikaa. Luuletko, että ne mitään tottelee kiltisti ja nätisti puhumalla. Välillä joutuu olemaan jämäkämpi. Toki kannattaa välttää olemasta ilkeä. 

Jos käytössä on tarpeeksi tuntuvat rangaistukset niin sitten riittää rauhallinenkin puhe. Se rangaistus on silloin se tehokeino mitä uskotaan.