Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen 30v. Molemmat vanhemmat alkoholisteja, joista toinen teki itsarin. Olen jäänyt elämässä pahasti jälkeen.
17.04.2026 |
En voi syyttää vain vanhempiani tietenkään. Toinen teki hitaan itsemurhan ja toinenkin varmaan menehtyy päihteisiin, en ole tekemisissä. Itse olemme vastuussa lopulta elämästämme. Käyn osa-aikaisesti töissä, muuten olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Ihmissuhteita ei elämässäni ole, sillä ne kuormittavat valtavan paljon. En vain kykene läheiseen suhteeseen ihmisten kanssa, sillä en koe, että olisin oikeanlainen/riittävä. Tunnen oloni yksinäisemmäksi ihmisten kanssa kuin yksin. Terapian olen käynyt. Olen jäänyt tilaan missä tuntuu ettei ole suuntaa. En tahdo perhettä, ihmissuhteisiin en ole ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ollut kykeneväinen, en tahdo itse käyttää päihteitä eikä uran luominenkaan oikein onnistu, sillä olen taipuvainen masentumaan valitettavasti ja se voi mennä todella pahaksi.
Minä en tiedä mitä elämälläni teen, ei tietenkään kukaan muukaan. Olen jäänyt paitsi jotenkin tästä elämästä, tuntuu, että jäin ns. kyydistä, jonnekin aukiolle vain ihmettelemään. Henkisistä asioista saan jonkin verran lohtua ja sen verran toivoa, että jaksan elää mutta enpä tiedä sitten mihin se riittää. Tai onko tässä elämässä mitään tarkoitusta loppuen lopuksi.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo traumojen purkaminen kehotasolla tapahtuu?
Keskeistä Somatic Experiencing -menetelmässä:
Kehollinen lähestymistapa: SE ei vaadi trauman yksityiskohtaista kertaamista puheella, vaan keskittyy siihen, miten trauma tuntuu kehossa (esim. jännitys, lämpö, tärinä).
Hermoston säätely: Tavoitteena on vapauttaa jumiutunut "taistele-pakene-jähmety" -energia, joka on jäänyt kehoon stressitilanteesta.
Turvallisuus ja eteneminen: Työskentely tapahtuu hitaasti, asiakkaan voimavaroja ja turvallisuuden tunnetta kunnioittaen.
Soveltuvuus: Menetelmää käytetään shokkitraumoihin, krooniseen stressiin ja traumaperäisiin oireisiin (PTSD)
Ok, kiitos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Osaan sanoa, se on identiteetin kehittymisen häiriö.
Tuo on suoraan psykologin sanomana minulle,
Olen jo yli 50v , enkä edelleenkään tiedä yhtään mitä haluaisin elämältä. On tehty testejä ja kyselyitä kymmenittäin, ei ole löytynyt mitään "omaa" paikkaa ,alaa tms.
Enkä ole saavuttanut tasan mitään,yrityksiä ollut paljon.
Lapsuus oli mitä oli ,ei kovin oppikirjan mukainen ainakaan,.
Oletko ollut lapsuudessa uskonnollisessa yhteisössä? Tai onko sinulle muuten vahvasti viestitetty sitä, minkälainen sinun kuuluu olla? Tai kontrolloitu paljon? Mietin sitä, että mistä tuollainen syntyy.
Aamulehdessä oli hyvä juttu. En saa linkitettyä mutta tässä vähän tekstiä. Valitettavasti juttu on tilaajille. Enkä itse ole tilaaja.
Sami Harramo, 31, lopetti alkoholin käytön, lähti opiskelemaan ja aloitti tuhannen tunnin projektin: ”Huomasin, ettei elämä ole enää pelkkää selviytymistä”
Mielenterveyden haasteiden kanssa kamppaileva Sami Harramo kyllästyi jatkuvaan uupumukseen ja lähti rakentamaan uutta pohjaa Karkun aikuislukioon. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjan avaruuden vampyyreista.
”PAREMPI myöhään kuin ei milloinkaan”, toteaa mouhijärveläinen Sami Harramo, 31, joka valmistuu keväällä ylioppilaaksi Karkun evankelisesta opistosta.
”Kun isä kuuli, että olen aloittamassa aikuislukion, hän tokaisi, että nuorempana olisit päässyt helpommalla. Luulen, että lukion anti olisi silloin mennyt täysin hukkaan, sillä koulu ei olisi voinut vähempää kiinnostaa nuorta Samia. Näin aikuisena sain siitä kaiken ilon irti”, Harramo arvioi.
Olen myös alkoholistiperheessä varttunut ja minulla on aika jyrkkä asenne juopotteleviin ja huumeita käyttäviin vanhempiin. Se että alkoholismi määritellään sairaudeksi tuntuu antavan joillekin kuin "luvan" juoda koska eiväthän he sille mitään muka voi joten antaa mennä vaan. Juopot vanhemmat aiheuttavat kyllä sellaista tuhoa perheessä erityisesti lapsille että heidän oikea paikkansa olisi vankilassa.
Ja ei, en pyydä anteeksi tätä kommenttia. Ihminen joka itsekkäästi tuhoaa pienen lapsen elämän jatkamalla juopottelua ansaitsee tukevan rangaistuksen. Juomisen jatkaminen on valinta, ei sairaus.
Vierailija kirjoitti:
Olen myös alkoholistiperheessä varttunut ja minulla on aika jyrkkä asenne juopotteleviin ja huumeita käyttäviin vanhempiin. Se että alkoholismi määritellään sairaudeksi tuntuu antavan joillekin kuin "luvan" juoda koska eiväthän he sille mitään muka voi joten antaa mennä vaan. Juopot vanhemmat aiheuttavat kyllä sellaista tuhoa perheessä erityisesti lapsille että heidän oikea paikkansa olisi vankilassa.
Ja ei, en pyydä anteeksi tätä kommenttia. Ihminen joka itsekkäästi tuhoaa pienen lapsen elämän jatkamalla juopottelua ansaitsee tukevan rangaistuksen. Juomisen jatkaminen on valinta, ei sairaus.
Tuomitsetko heidätkin jotka käytävät alkoholia vain viikonloppuisin tai harvemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne jotka käyttävät huumeita, heiltä pitäisi ottaa lapset huostaan. Samoin pedareilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole lukenut vielä ketjua loppuun, mutta pakko kysyä..oliko kukaan muu pelokas haaveilemaan.. ns. mistään? Ei romanttisesti, ei ammatillisesti, jne? Minä elin n. 20v ikäiseksi sitten että mitä haaveita minulla voisi olla, mikään ei tuntunut oikein mahdolliselta koskaan lapsuus/teini-iässä. Kaikenlaiset haaveet kai lannistettiin niin varhain, että ei sinusta mitään tule ja tuosta on liikaa vaivaa, pitää opiskella liikaa, jne..
Nykyään tuntuu että en tykkää kertoa mistään mitä teen tai haluan, koska yhä siihen tulee jotain negaamista/lannistusta. Parempi tehdä työtä omien toiveiden yms eteen kaikessa hiljaisuudessa.
Sinä olet valinnut piehtaroida surkeudessa.
Kirjoita kaikki asiat mitkä ovat hyvin.
On olemassa paljon ihmisiä jotka eivät elämässään löydä kumppania. Ei elämä siihen lopu.
Siihen voi soveltaa asennearvoja. Ks. Edellä olevia neuvoja.
Jos et uskalla ottaa riskejä, ole armollinen itsellesi.
Se on luonteesta kiinni.
On ihmisiä jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa.
Silti heillä on pelokas, arka luonne.
He eivät näe edes sitä mistä kaikesta voisivat olla kiitollisia.
Asennearvot: minulla on kaikki, mutta arka luonne.
Karaisenko luonnettani?
Jos en halua/osaa karaista, tämä on kohtaloni.
Ks. Asennearvot.
...Miten minä olen "valinnut" piehtaroida surkeudessa, jos sanon että tietyn ikäiseksi asti minulla ei ollut haaveita? Yritä itse haaveilla kodissa, jossa kaikki ideasi ja toiveesi lannistetaan. Jossa huudetaan, tapellaan, jossa joku juo Ja tärkeintä on se ettet näy tai kuulu, tai tarvitse mitään. En vihaa ketään tai kanna kaunaa, TAI ajattele näitä asioita päivittäin. Ja ei tarkoita että silti lapsuus tms olisi ollut vain huono, oli siinä hyvääkin ja tiedän että aina voisi olla huonomminkin.
Ja sanoin että NYKYÄÄN minulla on haaveita. En myöskään sanonut mitään myöskään että NYKYÄÄN ei olisi esim parisuhdetta. Koen senkin törkeäksi että oletat noin samantien.
Miksi ensinnä edes tulet ketjuun urputtamaan, jos sinulla ei ole kokemusta asiasta, tai et osaa tarjota mitään rakentavaa/tai empatiaa kys. asiaa kohtaan?
Koen jotenkin törkeäksi ja ajattelemattomaksi kaltaisesi kommentoijat, jotka pakottavat sitä superpositiivisuutta jopa menneisyyteen, josta on vaikeaa maalata ääripositiivista. Kaikki ei ole noin yksinkertaista. Siinä ikään kuin vierität syyn sille ihmisille asioista joille hän ei voinut mitään aikanaan. Lapsuudessa/nuoruudessa ihminen saa ns. Perustan omaan itseensä, ja jos se jää huteralle pohjalle TIETENKIN se vaikuttaa häneen. On typerää olettaa että kaikki olisi vain asenteesta kiinni. Esim. Sosiaaliset taidot voivat jäädä kehnoiksi ja luottamus toisiin ihmisiin, yms monet muut asiat. Ja jos kukaan ei opeta käytännön asioita tai miten eletään, on ne pakko oppia itse ja se ei ole aina kovin ruusuinen tie.
Nytkin vain sanoin ääneen mitä monella on ollut kokemus: ei haaveita/tulevaisuudennäkymiä nuorena.
EI TARKOTIA että nykyään ei olisi. Eikä myöskään tarkoita että elämä olisi ollut pelkästään kurjaa, tai että kukaan meistä vain "piehtaroisi" yhtikäs missään.. :D
Mutta ketjun aihe on juovat vanhemmat/vanhempi ja sen vaikutukset, niin niistä täällä sitten on keskusteltu..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus luin, että rikkonaisen lapsuuden eläneiden kohdalla on tavallista, että elämä alkaa järjestymään vasta siinä 30 ikävuoden jälkeen. Ensin kun on yrittänyt koko lapsuutensa vain selviytyä ja pitää huolta niistä ihmisistä joiden olisi pitänyt pitää huolta sinusta, on hyvin vaikea vain siirtyä hallitusti aikuisuuteen. Et siis ole mitenkään myöhässä, kun vertaat itseäsi ns. omaan viiteryhmääsi. Meidän tällaisen taustan omaavien ei kannata verrata itseämme niihin joilla on ollut ehjempi lapsuus. Oikeastaan itseään ei kannata verrata yhtään kehenkään, vaan keskittyä rakentamaan omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Olet tehnyt jo valtavasti töitä paremman elämäsi eteen, joten toivon sinulle jaksamista tuolla tiellä. Elämä voi muuttua hyväksi, vaikka siihen on vaikea uskoa. Parempaa tulevaisuutta sinulle.
Kiitos näistä sanoista. Mulla on vienyt lähes nelikymppiseksi saakka saada käsiteltyä kaikki menneisyydestä. Kaikilla yhteiskunnan mittareilla olen täysin epäonnistunut niin ihmisenä kuin elämässäkin. Mutta ei sitä voi kuin elää sitä elämää, jonka "sai", siten miten kykenee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Minä en lapsena haaveillut mistään muusta kuin siitä, että pääsisin mahdollisimman kauas isästäni, jota pelkäsin kuollakseni. Kun kaverit haaveilivat ns. normaaleista aikuisuuteen kuuluvista asioista, unelma-ammatista, kumppanista, häistä, omista lapsista, unelmakodista, tuntui kuin olisimme eläneet eri maailmoissa. Ettei mulla ollut oikeutta noin ihmeellisiin asioihin eikä myöskään mahdollisuutta edes ajatella mitään muuta kuin sitä, miten pidän itseni turvassa. Sitten aikuisena, kun muut rakensivat haluamansa kaltaista elämää, minä käsittelin traumojani terapiassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole lukenut vielä ketjua loppuun, mutta pakko kysyä..oliko kukaan muu pelokas haaveilemaan.. ns. mistään? Ei romanttisesti, ei ammatillisesti, jne? Minä elin n. 20v ikäiseksi sitten että mitä haaveita minulla voisi olla, mikään ei tuntunut oikein mahdolliselta koskaan lapsuus/teini-iässä. Kaikenlaiset haaveet kai lannistettiin niin varhain, että ei sinusta mitään tule ja tuosta on liikaa vaivaa, pitää opiskella liikaa, jne..
Nykyään tuntuu että en tykkää kertoa mistään mitä teen tai haluan, koska yhä siihen tulee jotain negaamista/lannistusta. Parempi tehdä työtä omien toiveiden yms eteen kaikessa hiljaisuudessa.
Sinä olet valinnut piehtaroida surkeudessa.
Kirjoita kaikki asiat mitkä ovat hyvin.
On olemassa paljon ihmisiä jotka eivät elämässään löydä kumppania. Ei elämä siihen lopu.
Siihen voi soveltaa asennearvoja. Ks. Edellä olevia neuvoja.
Jos et uskalla ottaa riskejä, ole armollinen itsellesi.
Se on luonteesta kiinni.
On ihmisiä jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa.
Silti heillä on pelokas, arka luonne.
He eivät näe edes sitä mistä kaikesta voisivat olla kiitollisia.
Asennearvot: minulla on kaikki, mutta arka luonne.
Karaisenko luonnettani?
Jos en halua/osaa karaista, tämä on kohtaloni.
Ks. Asennearvot.
...Miten minä olen "valinnut" piehtaroida surkeudessa, jos sanon että tietyn ikäiseksi asti minulla ei ollut haaveita? Yritä itse haaveilla kodissa, jossa kaikki ideasi ja toiveesi lannistetaan. Jossa huudetaan, tapellaan, jossa joku juo Ja tärkeintä on se ettet näy tai kuulu, tai tarvitse mitään. En vihaa ketään tai kanna kaunaa, TAI ajattele näitä asioita päivittäin. Ja ei tarkoita että silti lapsuus tms olisi ollut vain huono, oli siinä hyvääkin ja tiedän että aina voisi olla huonomminkin.
Ja sanoin että NYKYÄÄN minulla on haaveita. En myöskään sanonut mitään myöskään että NYKYÄÄN ei olisi esim parisuhdetta. Koen senkin törkeäksi että oletat noin samantien.
Miksi ensinnä edes tulet ketjuun urputtamaan, jos sinulla ei ole kokemusta asiasta, tai et osaa tarjota mitään rakentavaa/tai empatiaa kys. asiaa kohtaan?
Koen jotenkin törkeäksi ja ajattelemattomaksi kaltaisesi kommentoijat, jotka pakottavat sitä superpositiivisuutta jopa menneisyyteen, josta on vaikeaa maalata ääripositiivista. Kaikki ei ole noin yksinkertaista. Siinä ikään kuin vierität syyn sille ihmisille asioista joille hän ei voinut mitään aikanaan. Lapsuudessa/nuoruudessa ihminen saa ns. Perustan omaan itseensä, ja jos se jää huteralle pohjalle TIETENKIN se vaikuttaa häneen. On typerää olettaa että kaikki olisi vain asenteesta kiinni. Esim. Sosiaaliset taidot voivat jäädä kehnoiksi ja luottamus toisiin ihmisiin, yms monet muut asiat. Ja jos kukaan ei opeta käytännön asioita tai miten eletään, on ne pakko oppia itse ja se ei ole aina kovin ruusuinen tie.
Nytkin vain sanoin ääneen mitä monella on ollut kokemus: ei haaveita/tulevaisuudennäkymiä nuorena.
EI TARKOTIA että nykyään ei olisi. Eikä myöskään tarkoita että elämä olisi ollut pelkästään kurjaa, tai että kukaan meistä vain "piehtaroisi" yhtikäs missään.. :D
Mutta ketjun aihe on juovat vanhemmat/vanhempi ja sen vaikutukset, niin niistä täällä sitten on keskusteltu..
Joo, kyseessä varmaan nuori ihminen, jolta elämänkokemus puuttuu. Laitoin sen piikkiin. Ehkä hyvä aikomus takana, mutta toteutus ei ihan onnistunut ja ymmärrystä puuttuu.
Alue: Aihe vapaa
Kiitos kannustuksesta.