Lue keskustelun säännöt.
Olen 30v. Molemmat vanhemmat alkoholisteja, joista toinen teki itsarin. Olen jäänyt elämässä pahasti jälkeen.
17.04.2026 |
En voi syyttää vain vanhempiani tietenkään. Toinen teki hitaan itsemurhan ja toinenkin varmaan menehtyy päihteisiin, en ole tekemisissä. Itse olemme vastuussa lopulta elämästämme. Käyn osa-aikaisesti töissä, muuten olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Ihmissuhteita ei elämässäni ole, sillä ne kuormittavat valtavan paljon. En vain kykene läheiseen suhteeseen ihmisten kanssa, sillä en koe, että olisin oikeanlainen/riittävä. Tunnen oloni yksinäisemmäksi ihmisten kanssa kuin yksin. Terapian olen käynyt. Olen jäänyt tilaan missä tuntuu ettei ole suuntaa. En tahdo perhettä, ihmissuhteisiin en ole ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ollut kykeneväinen, en tahdo itse käyttää päihteitä eikä uran luominenkaan oikein onnistu, sillä olen taipuvainen masentumaan valitettavasti ja se voi mennä todella pahaksi.
Minä en tiedä mitä elämälläni teen, ei tietenkään kukaan muukaan. Olen jäänyt paitsi jotenkin tästä elämästä, tuntuu, että jäin ns. kyydistä, jonnekin aukiolle vain ihmettelemään. Henkisistä asioista saan jonkin verran lohtua ja sen verran toivoa, että jaksan elää mutta enpä tiedä sitten mihin se riittää. Tai onko tässä elämässä mitään tarkoitusta loppuen lopuksi.
Kommentit (111)
Sitten kun joku antaa hyvää hyvyyttään parhaita neuvoja, ne eivät kelpaa.
Onko siis olemassa ihmisiä jotka ovat päättäneet elää surkeudessa?
Siinäkö on elämän sisältö?
Kiittämättömyys on maailman palkka.
Ap oli trolli kuten sanoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla samanlainen tarina. Molemmat vanhemmat alkoholisteja. Äidin taholta minua kohtaan oli henkistä väkivaltaa, koska varsinkin teini-iässä otin äitini kanssa yhteen hänen juomisestaan. Äitini kosti haukkumalla ulkonäköäni ja luonnettani. Yläasteella mukaan astui sitten kiusaaminen.
Olen vakituisessa työpaikassa ja jaksan harrastaa, mutta terveisiin ihmissuhteisiin en pysty. Olen viettänyt aikaani ihmisten kanssa, jotka jollain tavalla nöyryyttivät minua. Nyt olen siinä pisteessä, että en kestä enää ilkeitä ihmisiä ja olen saanut tarpeekseni. Vietän aikaani lähinnä kotona ja parissa harrastuksessa, jossa ilkeilylle ei ole sijaa. Tunnen silti yksinäisyyttä ja katkeruutta tilanteestani. Itsemurhaakin olen miettinyt, mutta olen liian pelkuri toteuttamaan sitä. Ja minä tulen kuolemaan joka tapauksessa, niin katsotaan nyt tämä elämä loppuun. En vain enää tiedä mihin suuntaan tässä lähteä. Ja koska olen eristäytynyt, huomaan että mielenterveysongelmatkin ovat lisääntyneet. Apua en osaa hakea, koska pelkään sen leimaavan loppuelämäni. Sitä se valitettavasti tekee joka tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole lukenut vielä ketjua loppuun, mutta pakko kysyä..oliko kukaan muu pelokas haaveilemaan.. ns. mistään? Ei romanttisesti, ei ammatillisesti, jne? Minä elin n. 20v ikäiseksi sitten että mitä haaveita minulla voisi olla, mikään ei tuntunut oikein mahdolliselta koskaan lapsuus/teini-iässä. Kaikenlaiset haaveet kai lannistettiin niin varhain, että ei sinusta mitään tule ja tuosta on liikaa vaivaa, pitää opiskella liikaa, jne..
Nykyään tuntuu että en tykkää kertoa mistään mitä teen tai haluan, koska yhä siihen tulee jotain negaamista/lannistusta. Parempi tehdä työtä omien toiveiden yms eteen kaikessa hiljaisuudessa.
Sinä olet valinnut piehtaroida surkeudessa.
Kirjoita kaikki asiat mitkä ovat hyvin.
On olemassa paljon ihmisiä jotka eivät elämässään löydä kumppania. Ei elämä siihen lopu.
Siihen voi soveltaa asennearvoja. Ks. Edellä olevia neuvoja.
Jos et uskalla ottaa riskejä, ole armollinen itsellesi.
Se on luonteesta kiinni.
On ihmisiä jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa.
Silti heillä on pelokas, arka luonne.
He eivät näe edes sitä mistä kaikesta voisivat olla kiitollisia.
Asennearvot: minulla on kaikki, mutta arka luonne.
Karaisenko luonnettani?
Jos en halua/osaa karaista, tämä on kohtaloni.
Ks. Asennearvot.
Vierailija kirjoitti:
Minulla samanlainen tarina. Molemmat vanhemmat alkoholisteja. Äidin taholta minua kohtaan oli henkistä väkivaltaa, koska varsinkin teini-iässä otin äitini kanssa yhteen hänen juomisestaan. Äitini kosti haukkumalla ulkonäköäni ja luonnettani. Yläasteella mukaan astui sitten kiusaaminen.
Olen vakituisessa työpaikassa ja jaksan harrastaa, mutta terveisiin ihmissuhteisiin en pysty. Olen viettänyt aikaani ihmisten kanssa, jotka jollain tavalla nöyryyttivät minua. Nyt olen siinä pisteessä, että en kestä enää ilkeitä ihmisiä ja olen saanut tarpeekseni. Vietän aikaani lähinnä kotona ja parissa harrastuksessa, jossa ilkeilylle ei ole sijaa. Tunnen silti yksinäisyyttä ja katkeruutta tilanteestani. Itsemurhaakin olen miettinyt, mutta olen liian pelkuri toteuttamaan sitä. Ja minä tulen kuolemaan joka tapauksessa, niin katsotaan nyt tämä elämä loppuun. En vain enää tiedä mihin suuntaan tässä lähteä. Ja koska olen eristäytynyt, huomaan että mielenterveysongelmatkin ovat lisääntyneet. Apua en osaa hakea, koska pelkään sen leimaavan loppuelämäni. Sitä se valitettavasti tekee joka tapauksessa.
Jos olet terve, ongelmasi on ratkaistavissa:
Älä enää ole myrkyllisten ihmisten kanssa tekemisissä.
Suku ei tarkoita samaa kuin ystävät.
Koti on siellä missä ovat ystävät.
Tai vaihda paikkakuntaa - käännä uusi lehti.
Jos et uskalla, voit alkaa karaista luonnettasi.
Se että jää myrkkyyn vellomaan, on elämän tuhlasmista.
Minä poistan aina myrkylliset ihmiset elämänpiiristäni.
Kannattaa.
Vierailija kirjoitti:
Ap. Tee näin:
Osta vihko. Kirjoita käsin - älä tietokoneella.
Kirjoita kiitollisuuspäiväkirjaa.
Kirjoita KAIKKI asiat jotka ovat sinulla hyvin.
Kirjoita jokainen asia, pieninkin.
Kirjoita myös
jokainen asia mistä koet edes pikkiriikkisen ilo, tai myönteistä fiilistä.
Vaikka väri/ muoto josta tulee hyvä fiilis.
Älä ajattele viikkoon itseäsi, äläkä surkeuttasi, vaan keskity näihin
Kokonaan itsesi ulkopuolelle.
Kokeile!
Tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim. En tee koskaan kaveripyyntöjä Facebookiin.
En pyydä varsinkaan ketään sukulaista kaverikseni.
Siitä huolimatta minulla on yli 1000 kaveria, koska kaveripyyntöjä tulee koko ajan.
Saisin keskustella yötä päivää ihmisten kanssa ympäri maapalloa, jos jaksaisin.
Monet hienot keskustelut ollaan käyty ja juteltu koko yö yksityisesti eri ihmisten kanssa.
Jos sinulla on ollut ennakkoluuloinen ja sulkeutunut koti, tää voi tuntua oudolta.
Neuvo:
1. Laita myrkylliset ihmiset/suku estoon.
2. Ole tekemisissä vain hyvien tyyppien kanssa.
Mikä velvollisuus sinulla on sietää myrkyllisiä tyyppejä?
Some ei ole elämäni.
Minulla on ollut suuri lahja koko elämäni;
HarvinaiSen hyviä ystäviä aina livenä.
Älä odota keneltäkään mitään.
Ihmiset huomaavat jos itse olet hyvä tyyppi.
He tulevat luoksesi.
Älä yritä mitään.
Ole oma itsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää on tärkee neuvo:
Ei ole mikään velvollisuus olla ikävien tyyppien kanssa tekemisissä.
Aseta selvät rajat itsellesi.
Olisi ihan hirveää olla sukulaisten kanssa kaveri somessa...😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki kirjoittajat vaikuttavat 70-kymppisiltä.
Se onkin hyvä. Heillä on elämästä paljon kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Sinulla voi olla seikkailijan luonne.
Tarkoitan, ettet ole luonteeltasi porvarillinen.
Käytä tuota kykyäsi.
On lahja ottaa jokaisesta päivästä ilo irti.
Ja tämä ei muuten sitten tarkoita viinaa, huumeita eikä holtitonta elämää.
Haali jostain työpaikka ja ota lahjana se, ettei sinulla ole porvarillista luonnetta.
Rupea tekemään taidetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja mitä odotat meidän tekevän asian eteen, kurjimus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki kirjoittajat vaikuttavat 70-kymppisiltä.
Se onkin hyvä. Heillä on elämästä paljon kokemusta.
Minusta taas vaikuttaa siltä, että he ovat jääneet vellomaan teini - iän minäminä - elämään.
Tuo saisi nyt riittää. Aikuistukaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä odotat meidän tekevän asian eteen, kurjimus?
Ei noin.
Älä nimittele ihmisiä. Muuten ihmiset katoavat ympäriltäsi.
Ja oma luonteesi huononee.
Kyseessä on cptsd eli complex post traumatisoi trauma. Kaikki mitä olette tässä ketjussa kokemuksianne avanneet selittyy tuolla diagnoosilla. Jos osaatte englantia niin youtubessa tim fletcher on mun mielestä paras asiantuntija. Auttaa ymmärtämään tätä problematiikkaa. Suomeksi ei taida olla hyvää kanavaa aiheesta. Joku teistä vois perustaa sellaisen, jos on tarpeeksi itse jo parantunut. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Kyseessä on cptsd eli complex post traumatisoi trauma. Kaikki mitä olette tässä ketjussa kokemuksianne avanneet selittyy tuolla diagnoosilla. Jos osaatte englantia niin youtubessa tim fletcher on mun mielestä paras asiantuntija. Auttaa ymmärtämään tätä problematiikkaa. Suomeksi ei taida olla hyvää kanavaa aiheesta. Joku teistä vois perustaa sellaisen, jos on tarpeeksi itse jo parantunut. Voimia!
Siis complex post traumatic disorder.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Muistan myös usein ihmetelleeni samaa. Pohdin usein, että miksi minulla ei tunnu olevan ns "huomista". Miksi millään ei tunnu olevan oikein väliä vaikka yritin olla osa elämää, sitä on hankala selittää. Elin vailla mitään päämäärää vaikka tein paljon töitä ja elin mutta en vain uskonut kuuluvani osaksi tätä elämää. Sitä elää kuplassa, sellaisena ulkopuolisena ihmisenä, tuntee olonsa niin irralliseksi.
Kuitenkin nykyään en onneksi koe noin ainakaan koko aikaa, vaan olen kehossani, itsessäni jotenkin läsnä tai juurtunut toisin kuin aiemmin. Minulle terapia oli todella tärkeää kun tulin kuulluksi elämäni kanssa. Lisäksi olen käynyt asiantuntijan kanssa purkamassa traumoja kehotasolla, se on huikeaa ja hyvin kokonaisvaltaista.
Olen alkanut arvostamaan ja rakastamaan itseäni, hoivaan tätä ihmistä minussa. Siksi elämäkin on kääntynyt parempaan, sillä minulla on väliä ja elämälläni nykyään. Tietenkin on raskaita aikoja ja vaivun välillä synkkiin ajatuksiin mutta nekin on niitä toipumisen kohtia, joita kuuluu kohdata ja ottaa vastaan. On aika armollista sitten aina välillä huomata se, että kipujen kohtaaminen on tuottanut tulosta eli turvaa ja vakautta sisäisesti ja sitä myöten luottamusta siihen, että minä pärjään ja kykenen elämään tätä elämää ja kuulun tänne. Ap
Voisit ekaksi ryhtyä treenaamaan kappalejakoa
Ks. kaikki neuvot joita tänne on ystävällisesti annettu.
Sulla on teinien minäminäminä - asenne.
Nyt on aika aikuistua.
Te ette voi olla näin saamattomia.
Näyttää kyllä siltä, että on ollut sittenkin liian helppo elämä. Sori nyt vaan.
No niin.
Olen antanut ihan parhaita neuvoja ja elämänfilosofiaa.
Näyttää, että nämä neuvot eivät oikein inspiroi.
Menen siis iloitsemaan kauniista ilmasta ja ihanasta luonnosta.
Voikaa hyvin.
Vielä vinkki:
Jos on jäänyt ilman kumppania, kumppani ei löydy muualta, kuin synkästä, raskaasta seurasta.
Turha haaveilla kenestäkään valoisasta tyypistä.
Kannattaa muistaa sekin, että kumppani on kumppani - ei mikään terapeutti.
Jos ei uskalla ottaa riskejä, on parempi tyytyä vähempään. Sellainen elämä voi olla erittäin onnellista ja merkityksellistä.
Jos tavoittelee jotain suurta, siitä vaan.
Silloin on varauduttava myös takaiskuihin.
Voi tehdä arvion. Olenko valmis sietämään myös takaiskuja?
Tätä sanotaan elämäksi. Uskaltakaa elää. Ei ole pakko ottaa kaikkia takaiskujakaan vastaan, jos ei ole välttämätön pakko.
Ihminen saa olla itselleen myös armollinen.