Lue keskustelun säännöt.
Olen 30v. Molemmat vanhemmat alkoholisteja, joista toinen teki itsarin. Olen jäänyt elämässä pahasti jälkeen.
17.04.2026 |
En voi syyttää vain vanhempiani tietenkään. Toinen teki hitaan itsemurhan ja toinenkin varmaan menehtyy päihteisiin, en ole tekemisissä. Itse olemme vastuussa lopulta elämästämme. Käyn osa-aikaisesti töissä, muuten olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Ihmissuhteita ei elämässäni ole, sillä ne kuormittavat valtavan paljon. En vain kykene läheiseen suhteeseen ihmisten kanssa, sillä en koe, että olisin oikeanlainen/riittävä. Tunnen oloni yksinäisemmäksi ihmisten kanssa kuin yksin. Terapian olen käynyt. Olen jäänyt tilaan missä tuntuu ettei ole suuntaa. En tahdo perhettä, ihmissuhteisiin en ole ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ollut kykeneväinen, en tahdo itse käyttää päihteitä eikä uran luominenkaan oikein onnistu, sillä olen taipuvainen masentumaan valitettavasti ja se voi mennä todella pahaksi.
Minä en tiedä mitä elämälläni teen, ei tietenkään kukaan muukaan. Olen jäänyt paitsi jotenkin tästä elämästä, tuntuu, että jäin ns. kyydistä, jonnekin aukiolle vain ihmettelemään. Henkisistä asioista saan jonkin verran lohtua ja sen verran toivoa, että jaksan elää mutta enpä tiedä sitten mihin se riittää. Tai onko tässä elämässä mitään tarkoitusta loppuen lopuksi.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole lukenut vielä ketjua loppuun, mutta pakko kysyä..oliko kukaan muu pelokas haaveilemaan.. ns. mistään? Ei romanttisesti, ei ammatillisesti, jne? Minä elin n. 20v ikäiseksi sitten että mitä haaveita minulla voisi olla, mikään ei tuntunut oikein mahdolliselta koskaan lapsuus/teini-iässä. Kaikenlaiset haaveet kai lannistettiin niin varhain, että ei sinusta mitään tule ja tuosta on liikaa vaivaa, pitää opiskella liikaa, jne..
Nykyään tuntuu että en tykkää kertoa mistään mitä teen tai haluan, koska yhä siihen tulee jotain negaamista/lannistusta. Parempi tehdä työtä omien toiveiden yms eteen kaikessa hiljaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli myös päihdevanhemmat, joista toinen teki itsemurhan ja nykyään toinenkin on kuollut. Lapsuus sisälsi heidän sekoiluaan ja minuun kohdistunutta, näin myöhemmin ajatellen jopa sadistista väkivaltaa, sekä laitospallottelua. Nuoruus meni samassa laitospallottelussa ja lisäksi sössin omia asioitani ihan urakalla mm. sekoilemalla itse päihteiden kanssa. Mitä lähemmäs pääsin 30 ikävuotta, sitä enemmän omat mielenterveysongelmat ottivat alaa ja päädyinpä minäkin yrittämään itsemurhaa.
30 täytettyäni elämäni alkoi hiljalleen kääntymään kohti parempaa ja nyt kahdeksan vuotta myöhemmin se on oikein hyvää. Minulla on elämässäni hyviä ihmisiä joista sen tärkeimmän kanssa olen menossa ensi kuussa naimisiin, asun elämäni ensimmäisen kerran paikassa jota voin nimittää kodiksi, minulla on työ ja vakaa talous, päihdesekoilut ovat jääneet historiaan ja suurin osa päivistä tuntuu nykyään elämisen arvoisilta. Ihan kaikista mielenterveysongelmista en ole päässyt täysin eroon, enkä varmasti koskaan tule pääsemäänkään, mutta olen oppinut elämään niiden kanssa. Välillä on huonompia hetkiä, mutta selviydyn niistä ilman päihteitä, itsetuhoisuutta tai muutakaan sekoilua. Olen löytänyt terveellisempiä tapoja asetella palikoita päässäni oikeille paikoilleen.
Joskus luin, että rikkonaisen lapsuuden eläneiden kohdalla on tavallista, että elämä alkaa järjestymään vasta siinä 30 ikävuoden jälkeen. Ensin kun on yrittänyt koko lapsuutensa vain selviytyä ja pitää huolta niistä ihmisistä joiden olisi pitänyt pitää huolta sinusta, on hyvin vaikea vain siirtyä hallitusti aikuisuuteen. Et siis ole mitenkään myöhässä, kun vertaat itseäsi ns. omaan viiteryhmääsi. Meidän tällaisen taustan omaavien ei kannata verrata itseämme niihin joilla on ollut ehjempi lapsuus. Oikeastaan itseään ei kannata verrata yhtään kehenkään, vaan keskittyä rakentamaan omaa elämäänsä omilla ehdoillaan. Olet tehnyt jo valtavasti töitä paremman elämäsi eteen, joten toivon sinulle jaksamista tuolla tiellä. Elämä voi muuttua hyväksi, vaikka siihen on vaikea uskoa. Parempaa tulevaisuutta sinulle.
Olipa hienoa luettavaa. Kiitos. 🤍 Onneksi olkoon sinulle myös. Tulen perässä samaa reittiä eli kohti oman näköistä elämää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Muistan myös usein ihmetelleeni samaa. Pohdin usein, että miksi minulla ei tunnu olevan ns "huomista". Miksi millään ei tunnu olevan oikein väliä vaikka yritin olla osa elämää, sitä on hankala selittää. Elin vailla mitään päämäärää vaikka tein paljon töitä ja elin mutta en vain uskonut kuuluvani osaksi tätä elämää. Sitä elää kuplassa, sellaisena ulkopuolisena ihmisenä, tuntee olonsa niin irralliseksi.
Kuitenkin nykyään en onneksi koe noin ainakaan koko aikaa, vaan olen kehossani, itsessäni jotenkin läsnä tai juurtunut toisin kuin aiemmin. Minulle terapia oli todella tärkeää kun tulin kuulluksi elämäni kanssa. Lisäksi olen käynyt asiantuntijan kanssa purkamassa traumoja kehotasolla, se on huikeaa ja hyvin kokonaisvaltaista.
Olen alkanut arvostamaan ja rakastamaan itseäni, hoivaan tätä ihmistä minussa. Siksi elämäkin on kääntynyt parempaan, sillä minulla on väliä ja elämälläni nykyään. Tietenkin on raskaita aikoja ja vaivun välillä synkkiin ajatuksiin mutta nekin on niitä toipumisen kohtia, joita kuuluu kohdata ja ottaa vastaan. On aika armollista sitten aina välillä huomata se, että kipujen kohtaaminen on tuottanut tulosta eli turvaa ja vakautta sisäisesti ja sitä myöten luottamusta siihen, että minä pärjään ja kykenen elämään tätä elämää ja kuulun tänne. Ap
Miten tuo traumojen purkaminen kehotasolla tapahtuu?
Nämä tekstit ovat yhden ja saman tyypin kirjoittamia.
Kirjoitustyyli sama ja se ominaisuus, ettei hän osaa tai viitsi käyttää kappalejakoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki kirjoittajat vaikuttavat 70-kymppisiltä.
Totta. Yksi vanhemmanpuoleinen ihminen joka kirjoittaa kaikki viestit monotonisella tyylillä eikä viitsi käyttää kappalejakoa, vaikka osaisi.
Epäkohteliasta.
Vierailija kirjoitti:
Aika huonot kortit minäkin saanut elämääni: isä alkoholisti, äiti kaltoinkohtelija, sisko persoonallisuushäiriöinen, itse olen syntynyt vammaisena ja olen vielä kaiken lisäksi ruma. Siinä ne peruslähtökohdat mun elämääni.
Mitään omia suhteita ei nuorempana ollut, löysin vasta 29-v miehen, mutta siitäkään ei tullut pitkäaikaista.
Olin vähän yli 30 kun löysin miehen, jonka kanssa olen nyt ollut naimisissa yli 30 vuotta. Vaikka sain siis tärpin, niin silti kärsin vieläkin pahoista muistoista, kun suhde lapsuudenperheeseeni ja omaan nuoruuteeni ovat niin onnettomat.
Väliin en edes saa nukahdettua, ellei päällä ole joku yhdentekevä äänikirja tms.
En siis ole onnellinen, enkä sitä edes osaa enää odottaa. Kunhan nyt suht hyvin menee.
Olen kyllä hyvilläni siitä etten tehnyt itse*m*rhaa silloin nuorena kun olin äärettömän onneton ja masentunut. Elämässä on kuitenkin ollut yhtä ja toista mielenkiintoista.
Aikamoinen tarina. Paitse ethän sinä ole vammaisena saanut miestä.
Trolli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuule yhtä kurjaa kurjempaa on monella äärilahkon lapsella ! Niin hirveää kidutusta ! Syyttämistä uhkailua . Niitä onneasi ! Ole iloinen. Ja aikuiset elää oman elämänsä itsenäisinä. Oli vanhemmat olemassa tai ei.
Vierailija kirjoitti:
Miten tuo traumojen purkaminen kehotasolla tapahtuu?
Keskeistä Somatic Experiencing -menetelmässä:
Kehollinen lähestymistapa: SE ei vaadi trauman yksityiskohtaista kertaamista puheella, vaan keskittyy siihen, miten trauma tuntuu kehossa (esim. jännitys, lämpö, tärinä).
Hermoston säätely: Tavoitteena on vapauttaa jumiutunut "taistele-pakene-jähmety" -energia, joka on jäänyt kehoon stressitilanteesta.
Turvallisuus ja eteneminen: Työskentely tapahtuu hitaasti, asiakkaan voimavaroja ja turvallisuuden tunnetta kunnioittaen.
Soveltuvuus: Menetelmää käytetään shokkitraumoihin, krooniseen stressiin ja traumaperäisiin oireisiin (PTSD)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Carl E. Jungin oivalluksista voisi olla apua.
Kuten tämä: ihmisen surkeus lisääntyy mitä enemmän hän valittaa ja velloo surkeudessaan.
Tämä on hyvä neuvo: älä puhu viikkoon itsestäsi äläkä edes ajattele ongelmiasi.
Älä keskity itseesi, vaan suuntaudu ulospäin -
muihin ihmisiin/työhön/harrastukseen ym.
On kyllä todella karseaa, jos ihminen velloo vuosikymmeniä surkeudessaan.
Mitä elämän tuhlaamista.
Vierailija kirjoitti:
Kuule yhtä kurjaa kurjempaa on monella äärilahkon lapsella ! Niin hirveää kidutusta ! Syyttämistä uhkailua . Niitä onneasi ! Ole iloinen. Ja aikuiset elää oman elämänsä itsenäisinä. Oli vanhemmat olemassa tai ei.
Muutamat u l i s e v a t vuosikymmeniä siitäkin, jos ovat sattuneet syntymään uskonnolliseen kotiin.
En tajua tätä, koska pääsee sieltä poiskin.
Vaikka 15 - 16 - vuotiaana, jos lähtee ammattikouluun tai lukioon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ketjun kohderyhmää, joten en kommentoi muuta kuin noita lapsuuden haaveita. En usko että siitä on suuremmin haittaa, jos niitä ei ole ollut. Meillä joilla niitä on ollut, ei nimittäin välttämättä ole aikuisena mitään kiinnostusta toteuttaa niitä, koska lapsena ei ole kunnolla tajunnut, millaista niiden toteuttaminen oikeasti olisi. Oon lapsena halunnut mm astronautiksi, ja saada todella suuren perheen, vaikka aikuisiällä en ole halunnut lapsia ollenkaan. Luulisin että todella harva oikeasti esim lähtee opiskelemaan lapsuuden haaveammattiin tai edes pyrkii sinne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Osaan sanoa, se on identiteetin kehittymisen häiriö.
Tuo on suoraan psykologin sanomana minulle,
Olen jo yli 50v , enkä edelleenkään tiedä yhtään mitä haluaisin elämältä. On tehty testejä ja kyselyitä kymmenittäin, ei ole löytynyt mitään "omaa" paikkaa ,alaa tms.
Enkä ole saavuttanut tasan mitään,yrityksiä ollut paljon.
Lapsuus oli mitä oli ,ei kovin oppikirjan mukainen ainakaan,.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki kirjoittajat vaikuttavat 70-kymppisiltä.
No ei meidän muiden mielestä. Mutta sinä vaikutat idiootille, kun et osaa edes kirjoittaa oikein. Se on "7-kymppisiltä" vrt. "70-kymppinen" = 700-vuotias.
Olen joutunut aiemminkin olemaan terapeuttina ja osannutkin joskus auttaa ihmisiä, vaikka ammattilainen en ole.
Jokin aika sitten autoin hyvää ystävääni. Keskustelimme koko yön ja hän sanoi, että keskustelu oli tyhjentävä.
Aamulla hän tuntui jo ajattelevan, että itse asiassa hänellä ei olekaan mitään valittamista ja hänellä on monia asioita joista voi olla kiitollinen.
En ymmärrä, miksi ihmiset käyvät terapeutilla vuosikausia ja nämä terapeutit eivät anna sieltä mitään ohjeita selviämiseen?
Pitäähän tietenkin heidänkin saada jostain palkkansa.
Hyvinvoiva asiakas tarkoittaa, ettei heitä voi enää laskuttaa.
Osaan tsempata ihmisiä. Minusta on väärin se, että ammattimaiset terapeutit eivät anna asiakkaille neuvoja.
Maallikot saattavat lopulta joutua antamaan neuvot.
Ap. Olet tosi nuori - vasta 30 - vuotias.
Jos susta tuntuu, että elämäsi on ollut noin pohjattoman raskasta ja synkkää pienestä pitäen, olisiko nyt aika muuttaa suuntaa?
Tässä neuvot:
1. Keskity sinulle rakkaaseen ihmiseen/perheeseen/ lemmikkiin.
Tai
2. Keskity elämäntehtävääsi.
Jos nuo mahdollisuudet on jo menetetty, on vielä yksi keino ja se on
3. Asennarvot
Sinun pitää ottaa asenne kohtaloosi.
Tämä perustuu logoterapiaan jonka kehitti Viktor E. Frankl. Mies joka kirjoitti monta terapeuttista kirjaa. Hän selvisi keskitysleirista ja teki elämäntyönsä psykoterapeuttina.
Hänellä on takuulla paras keino siihenkin miten parantua pakkoneurooseista.
Lukekaa te kaikki hänen kirjojaan.
Ap. Jos sinulla on vielä vaihtoehdot 1. tai 2. Käytettävissä, asiasi ovat todella hyvin.
Älä enää uhraa sekuntiakaan itsesi ajatteluun, vaan suuntaudu itsestäsi ulos.
Tuleet huomaamaan miten mahtavaa elämä on. Täynnä iloa ja merkitystä parhaimpina hetkinä!
Tsemppiä kaikille!
Ja sitten kun joku tarjoaa apua, se ei kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Osaan sanoa, se on identiteetin kehittymisen häiriö.
Tuo on suoraan psykologin sanomana minulle,
Olen jo yli 50v , enkä edelleenkään tiedä yhtään mitä haluaisin elämältä. On tehty testejä ja kyselyitä kymmenittäin, ei ole löytynyt mitään "omaa" paikkaa ,alaa tms.
Enkä ole saavuttanut tasan mitään,yrityksiä ollut paljon.
Lapsuus oli mitä oli ,ei kovin oppikirjan mukainen ainakaan,.
Eivät kaikki löydä jotain todella suurta elämäntehtävää.
Mikä edes on suuri elämäntehtävä?
Nämä ovat ajatusrakennelmia/aivopesua joita länsimaisessa yhteiskunnassa on syötetty ihmisille jo nuorena.
Tämä perustuu materialismiin joka loppujen lopuksi on tyhjyyttä.
Ap. Tee näin:
Osta vihko. Kirjoita käsin - älä tietokoneella.
Kirjoita kiitollisuuspäiväkirjaa.
Kirjoita KAIKKI asiat jotka ovat sinulla hyvin.
Kirjoita jokainen asia, pieninkin.
Kirjoita myös
jokainen asia mistä koet edes pikkiriikkisen ilo, tai myönteistä fiilistä.
Vaikka väri/ muoto josta tulee hyvä fiilis.
Älä ajattele viikkoon itseäsi, äläkä surkeuttasi, vaan keskity näihin
Kokonaan itsesi ulkopuolelle.
Kokeile!
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?