Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen 30v. Molemmat vanhemmat alkoholisteja, joista toinen teki itsarin. Olen jäänyt elämässä pahasti jälkeen.
17.04.2026 |
En voi syyttää vain vanhempiani tietenkään. Toinen teki hitaan itsemurhan ja toinenkin varmaan menehtyy päihteisiin, en ole tekemisissä. Itse olemme vastuussa lopulta elämästämme. Käyn osa-aikaisesti töissä, muuten olen osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Ihmissuhteita ei elämässäni ole, sillä ne kuormittavat valtavan paljon. En vain kykene läheiseen suhteeseen ihmisten kanssa, sillä en koe, että olisin oikeanlainen/riittävä. Tunnen oloni yksinäisemmäksi ihmisten kanssa kuin yksin. Terapian olen käynyt. Olen jäänyt tilaan missä tuntuu ettei ole suuntaa. En tahdo perhettä, ihmissuhteisiin en ole ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ollut kykeneväinen, en tahdo itse käyttää päihteitä eikä uran luominenkaan oikein onnistu, sillä olen taipuvainen masentumaan valitettavasti ja se voi mennä todella pahaksi.
Minä en tiedä mitä elämälläni teen, ei tietenkään kukaan muukaan. Olen jäänyt paitsi jotenkin tästä elämästä, tuntuu, että jäin ns. kyydistä, jonnekin aukiolle vain ihmettelemään. Henkisistä asioista saan jonkin verran lohtua ja sen verran toivoa, että jaksan elää mutta enpä tiedä sitten mihin se riittää. Tai onko tässä elämässä mitään tarkoitusta loppuen lopuksi.
Kommentit (111)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole lukenut vielä ketjua loppuun, mutta pakko kysyä..oliko kukaan muu pelokas haaveilemaan.. ns. mistään? Ei romanttisesti, ei ammatillisesti, jne? Minä elin n. 20v ikäiseksi sitten että mitä haaveita minulla voisi olla, mikään ei tuntunut oikein mahdolliselta koskaan lapsuus/teini-iässä. Kaikenlaiset haaveet kai lannistettiin niin varhain, että ei sinusta mitään tule ja tuosta on liikaa vaivaa, pitää opiskella liikaa, jne..
Nykyään tuntuu että en tykkää kertoa mistään mitä teen tai haluan, koska yhä siihen tulee jotain negaamista/lannistusta. Parempi tehdä työtä omien toiveiden yms eteen kaikessa hiljaisuudessa.
Sinä olet valinnut piehtaroida surkeudessa.
Kirjoita kaikki asiat mitkä ovat hyvin.
On olemassa paljon ihmisiä jotka eivät elämässään löydä kumppania. Ei elämä siihen lopu.
Siihen voi soveltaa asennearvoja. Ks. Edellä olevia neuvoja.
Jos et uskalla ottaa riskejä, ole armollinen itsellesi.
Se on luonteesta kiinni.
On ihmisiä jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa.
Silti heillä on pelokas, arka luonne.
He eivät näe edes sitä mistä kaikesta voisivat olla kiitollisia.
Asennearvot: minulla on kaikki, mutta arka luonne.
Karaisenko luonnettani?
Jos en halua/osaa karaista, tämä on kohtaloni.
Ks. Asennearvot.
Joillain se on masennus tai suru, joka puhuu eikä ihminen itse. Ensimmäinen tehtävä olisi löytää itsensä ja kipinä sieltä alta. Alussa riittää, että se on halu saada elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole lukenut vielä ketjua loppuun, mutta pakko kysyä..oliko kukaan muu pelokas haaveilemaan.. ns. mistään? Ei romanttisesti, ei ammatillisesti, jne? Minä elin n. 20v ikäiseksi sitten että mitä haaveita minulla voisi olla, mikään ei tuntunut oikein mahdolliselta koskaan lapsuus/teini-iässä. Kaikenlaiset haaveet kai lannistettiin niin varhain, että ei sinusta mitään tule ja tuosta on liikaa vaivaa, pitää opiskella liikaa, jne..
Nykyään tuntuu että en tykkää kertoa mistään mitä teen tai haluan, koska yhä siihen tulee jotain negaamista/lannistusta. Parempi tehdä työtä omien toiveiden yms eteen kaikessa hiljaisuudessa.
Sinä olet valinnut piehtaroida surkeudessa.
Kirjoita kaikki asiat mitkä ovat hyvin.
On olemassa paljon ihmisiä jotka eivät elämässään löydä kumppania. Ei elämä siihen lopu.
Siihen voi soveltaa asennearvoja. Ks. Edellä olevia neuvoja.
Jos et uskalla ottaa riskejä, ole armollinen itsellesi.
Se on luonteesta kiinni.
On ihmisiä jotka ovat syntyneet kultalusikka suussa.
Silti heillä on pelokas, arka luonne.
He eivät näe edes sitä mistä kaikesta voisivat olla kiitollisia.
Asennearvot: minulla on kaikki, mutta arka luonne.
Karaisenko luonnettani?
Jos en halua/osaa karaista, tämä on kohtaloni.
Ks. Asennearvot.
Joillain se on masennus tai suru, joka puhuu eikä ihminen itse. Ensimmäinen tehtävä olisi löytää itsensä ja kipinä sieltä alta. Alussa riittää, että se on halu saada elämä.
Uskon, että kipinä on löydettävissä.
Ensinnäkin ihmisen on lupa olla itselleen armollinen.
Ei kannata vaatia itseltään mahdottomia, jos on masentunut/surullinen.
On älyvapaata, jos käskee masentunutta ryhdistäytymään.
Pois se .
Kunhan vain on.
Tarkkailee vaikka luontoa. Luonnolla on uskomattoman parantava vaikutus.
Ihan rauhallisesti vaan.
En ihmettele yhtään, vaikka ihmiset, varsinkin nuoret, ovat masentuneita nykyaikana.
Täysin loogista.
P.s.
"On löydettävä itsensä."
Ei näin. Siinä ihminen käpertyy jälleen itseensä. Siitä seuraa vielä pahempi masennus.
Ihminen ns. löytää itsensä tekemisestä. Pois itsestään.
Vaikka näin: tarkastelee luontoa. Ei MITÄÄN vaatimuksia.
Vierailija kirjoitti:
P.s.
"On löydettävä itsensä."
Ei näin. Siinä ihminen käpertyy jälleen itseensä. Siitä seuraa vielä pahempi masennus.
Ihminen ns. löytää itsensä tekemisestä. Pois itsestään.
Vaikka näin: tarkastelee luontoa. Ei MITÄÄN vaatimuksia.
Kaikki ei sovi kaikille. Itse en ole masentuja ja minun pitää opetella enemmän suhdetta itseeni, koska minun traumavasteeni on irrota itsestään ja todellisuudesta, ei kieriä siinä.
Ei tuo ollut minulle suunnattu, mutta halusin vain muistuttaa, että on erilaisia psyyken toimintamalleja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole yksin tai ainut kelkasta pudonnut. Olen kohta 40v. Minulla ei ole ollut yli 10 vuoteen parisuhdetta. Ei ole lapsia, eikä oikein kavereitakaan. Työelämässä ei ole uraa. Teen pätkätöitä, mutta en osaa luoda suhteita ja se on varmaan suurin syy etten saa vakityötä.
Sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Enkä helposti luota muihin varsinkaan miehiin.
Toisaalta olen hyvinitsenäinen ja rakastan itsekseni olemista. Kaipaan kyllä henkistä yhteyttä muihin. Mutta jotenkin se on hirveän pelottavaa ja vetäydyn.
Minäkin join ennen. Ja sekoilin. En enää halua sellaista elämää.
Nyt haluan vain rauhallista elämää. Mutta en tiedä haluanko oikeasti olla yksin vai pelkäänkö ihmissuhteita. Joskus tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan enkä jotenkin hahmota koko elämää ja mitä pitäisi tehdä. Mitä edes haluan.
Minullakin toinen vanhempi oli alkoholisti. Mutta ei sekään voi olla kokonaan epäonnistumisena syy. Tiedän monia joilla on juopot vanhemmat ja vielä kamalampi lapsuus, mutta heistä on tullut ihan normaaleja sosiaalisia ihmisiä.
Minä olen vaan outo ja ulkopuolinen. Jotenkin viallinen.
Vierailija kirjoitti:
Et ole yksin tai ainut kelkasta pudonnut. Olen kohta 40v. Minulla ei ole ollut yli 10 vuoteen parisuhdetta. Ei ole lapsia, eikä oikein kavereitakaan. Työelämässä ei ole uraa. Teen pätkätöitä, mutta en osaa luoda suhteita ja se on varmaan suurin syy etten saa vakityötä.
Sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Enkä helposti luota muihin varsinkaan miehiin.
Toisaalta olen hyvinitsenäinen ja rakastan itsekseni olemista. Kaipaan kyllä henkistä yhteyttä muihin. Mutta jotenkin se on hirveän pelottavaa ja vetäydyn.
Minäkin join ennen. Ja sekoilin. En enää halua sellaista elämää.
Nyt haluan vain rauhallista elämää. Mutta en tiedä haluanko oikeasti olla yksin vai pelkäänkö ihmissuhteita. Joskus tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan enkä jotenkin hahmota koko elämää ja mitä pitäisi tehdä. Mitä edes haluan.Minullakin toinen vanhempi oli alkoholisti. Mutta ei sekään voi olla kokonaan epäonnistumisena syy. Tiedän monia joilla on juopot vanhemmat ja vielä kamalampi lapsuus, mutta heistä on tullut ihan normaaleja sosiaalisia ihmisiä.
Minä olen vaan outo ja ulkopuolinen. Jotenkin viallinen.
Et ole outo etkä viallinen.
Miksi miehiin pitäisi saada yhteyttä?
Jos sinulla on yksikin hyvä ystävä, omistat suuren aarteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli harvinaisen onnellinen lapsuus.
Olin suvussani ikään kuin lemmikki. Vähän kuin kissanpentu.
Sukulaiset kilpailivat kuka saa pitää minua sylissään.
Sitten tää suku tavallaan hylkäsi minut teini - iässä, koska en sopinut heidän porvarilliseen kaavaansa.
Kuitenkin sain niin harvinaisen paljon rakkautta, että se on kantanut läpi elämän.
Uskon että se on suomalaisessa mittakaavassa melko harvinaista.
Siinä syy, miksi esim. somessa en ole tekemisissä muiden kuin isäni sukulaisten kanssa.
Luulisin, että kokemani rakkaus ja itsenäinen luonne saivat aikaan sen, etten ole kovinkaan riippuvainen ihmisistä henkisesti.
Mutsi ja faija olivat menestyviä yrittäjiä ja heillä oli paljon ystäviä sekä Suomessa että ulkomailta.
Tuolloin oli muotia seurustella ihmisten kanssa niin, että alkoholi kuului asiaan ja toisella se meni lopulta välillä överiksi.
Yksi heidän ystävänsä oli kirurgi.
Hän kuulemma saattoi mennä leikkaussaliin operoimaan ihmisiä kännissä.
Moni ei varmaan usko tätä, mutta tuollaista ei silloin kauheasti paheksuttu Suomessa.
Se oli normaalia. Niitä ihmeteltiin jotka eivät käyttäneet alkoholia.
Monilla juominen tapahtui kulisseissa ja se oli normaalia mm.menestyvilläkin ihmisillä.
Suhtautuminen oli erittäin sallivaa mitä tuli alkoholiin.
Elämä oli erittäin vapaamielistä ja olenkin vapaan kasvatuksen tulos.
En kylläkään tykännyt lapsena aikuisten juhlista, mutta en saanut traumaa.
Nykyään tuollaista paheksutaan, mutta nyt käytetään huumeita.
Jopa Arkadianmäellä. Huumet ovat jotain niin järkyttävää, että se on miljoona kertaa pahempaa.
Sitä en hyväksy millään tasolla.
Vanhempien juhliminen ei tarkoita automaattisesti traumaa.
Siis jos koti on muuten kohtuullisen ns. sivistynyt.
89/89
Tunnen ihmisiä joiden kotona ei käytetty koskaan tippaakaan viinaa, mutta jostain syystä he ovat tosi katkeria vanhemmilleen aikuisina.
Niin katkeria, että heidän on vaikeaa antaa aikuisenakaan vanhemmilleen anteeksi. Ovat traumatisoituneet.
Mistä johtuu?
Sen tiedän, että kasvatus ja elämä oli heillä ankarasti kontrolloitua ja kenties rakkaudetonta.
Kaikkea ei voi saada.
Luulen, että melko harvalla on olleet täydelliset vanhemmat.
Minusta näihin asioihin ei tarvitsisi jäädä kuitenkaan loppuikäkseen vellomaan.
Aikuisena ihmisen pitäisi olla armollinen ja tajuta se, että vanhemmat ihmiset eivät ole jumalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki kirjoittajat vaikuttavat 70-kymppisiltä.
Olen numero 18, ja 40 v.
Sinä taas vaikutat 16-vuotiaalta, jolla ei vielä paljon ymmärrystä ole
Kerrataan.
Viktor E. Frankl, logoterapia.
Keinot selviämiseen:
1. Keskity sinulle rakkaaseen ihmiseen/ihmisiin
2. Keskity elämäntehtävääsi
Jos näitä ei (enää) ole, niin
3. Asennearvot
Frankilla on myös parhaat keinot pakkoneurooseihin.
Viktor E. Franklin tausta:
Hän joutui keskitysleiriin ja näki siellä ketkä selviytyivät sieltä pois.
Joten tuo menetelmä on testattu rankimmalla tavalla.
Ne selvityivät joilla oli asenteet/merkitys 1, 2 , 3.
Tai edes yksi noista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joilla oli haave/merkitys: tulevaisuudessa 1, 2, ja/ tai 3.
He selvisivät hengissä ulos keskitysleiristä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Osaan sanoa, se on identiteetin kehittymisen häiriö.
Tuo on suoraan psykologin sanomana minulle,
Olen jo yli 50v , enkä edelleenkään tiedä yhtään mitä haluaisin elämältä. On tehty testejä ja kyselyitä kymmenittäin, ei ole löytynyt mitään "omaa" paikkaa ,alaa tms.
Enkä ole saavuttanut tasan mitään,yrityksiä ollut paljon.
Lapsuus oli mitä oli ,ei kovin oppikirjan mukainen ainakaan,.
Eivät kaikki löydä jotain todella suurta elämäntehtävää.
Mikä edes on suuri elämäntehtävä?
Nämä ovat ajatusrakennelmia/aivopesua joita länsimaisessa yhteiskunnassa on syötetty ihmisille jo nuorena.
Tämä perustuu materialismiin joka loppujen lopuksi on tyhjyyttä.
Ei tuossa puhuttu mistään suuresta elämäntehtävästä, vaan siitä, että kokee kuuluvansa johonkin ja tekevänsä jotain, millä on merkitystä.
Yksi ihminen sanoi kerran vaikeassa elämäntilanteessa ollessani, että "sinulla pitää olla tarkoitus". Niinhän se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joten tämä auttaa.
Merkitys, tarkoitus.
1. On joku jota rakastaa
Ja/tai
2. Tehtävä johon voi keskittyä
Jos ei ole, on otettava asenne l.
3. Asennearvot
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Osaan sanoa, se on identiteetin kehittymisen häiriö.
Tuo on suoraan psykologin sanomana minulle,
Olen jo yli 50v , enkä edelleenkään tiedä yhtään mitä haluaisin elämältä. On tehty testejä ja kyselyitä kymmenittäin, ei ole löytynyt mitään "omaa" paikkaa ,alaa tms.
Enkä ole saavuttanut tasan mitään,yrityksiä ollut paljon.
Lapsuus oli mitä oli ,ei kovin oppikirjan mukainen ainakaan,.
Eivät kaikki löydä jotain todella suurta elämäntehtävää.
Mikä edes on suuri elämäntehtävä?
Nämä ovat ajatusrakennelmia/aivopesua joita länsimaisessa yhteiskunnassa on syötetty ihmisille jo nuorena.
Tämä perustuu materialismiin joka loppujen lopuksi on tyhjyyttä.
Ei tuossa puhuttu mistään suuresta elämäntehtävästä, vaan siitä, että kokee kuuluvansa johonkin ja tekevänsä jotain, millä on merkitystä.
Yksi ihminen sanoi kerran vaikeassa elämäntilanteessa ollessani, että "sinulla pitää olla tarkoitus". Niinhän se on.
Juuri näin 👍
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Sinulla voi olla seikkailijan luonne.
Tarkoitan, ettet ole luonteeltasi porvarillinen.
Käytä tuota kykyäsi.
On lahja ottaa jokaisesta päivästä ilo irti.
Ja tämä ei muuten sitten tarkoita viinaa, huumeita eikä holtitonta elämää.
Haali jostain työpaikka ja ota lahjana se, ettei sinulla ole porvarillista luonnetta.
Rupea tekemään taidetta.
Olen kyllä tehnyt taidetta, ja tykkäsin siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Kiitos, että jaoit tarinasi. Onneksi olkoon kovasti sinulle ja että olet tehnyt töitä elämäsi eteen. Minä myös teen mutta on tämä joskus aika ankeaa, jatkan kuitenkin yrittämistä. Ap
Ymmärrän hyvin, ettei se aina tunnu hyvältä ja traumat ottaa valtaansa. Sekin on yksi asia, ettei kannata siitä itseään moittia, vaan ajatella sen kuuluvan siihen kasvuun. Välillä onnellisuus pelottaa ihan sikana ja sekin on ok. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei itse sabotoi omaa onneaan tai jos tekee niin, korjaa käytöstään, mutta ei jää asiaa harmittelemaan. Edelleenkin minä huomaan välillä, että tekisi mieli vain lyödä hanskat tiskiin kun asiat on "vieraita".
Muistatko itse millaisesta aikuisuudesta haaveilit lapsena? Mitä halusit tehdä tai missä asua? Mikä on elämässäsi hyvin tai niin nyt? Mitä voisit tehdä, että saavuttaisit ne muut haaveet?
En ole ap, mutta mietin tuota viestisi loppuosaa. Itse en haaveillut minkäänlaisesta aikuisuudesta lapsena. Joskus parikymppisenä kun kysyttiin, että missä näet itsesi viiden vuoden päästä, en osannut vastata mitään. En nähnyt itseäni lainkaan tulevaisuudessa.
Osaako joku sanoa, mistä tuossa on kyse tai mistä voi johtua?
Sinulla voi olla seikkailijan luonne.
Tarkoitan, ettet ole luonteeltasi porvarillinen.
Käytä tuota kykyäsi.
On lahja ottaa jokaisesta päivästä ilo irti.
Ja tämä ei muuten sitten tarkoita viinaa, huumeita eikä holtitonta elämää.
Haali jostain työpaikka ja ota lahjana se, ettei sinulla ole porvarillista luonnetta.
Rupea tekemään taidetta.
Olen kyllä tehnyt taidetta, ja tykkäsin siitä.
Jatka sitä. Rohkeasti ja täysillä.
Sinulla on merkitys ja elämäntehtävä!
Selviät kyllä.
Hirmuisesti tsemppiä kaikille!!!
Te jokainen selviätte aivan varmasti!!!
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samankaltainen tausta. Äiti teki itsekin ja isä juo, vaikka ikää on jo 78.v. Lapsuuteni oli aivan kaamea, johtuen äitini väkivaltaisuudesta. Minäkin olin tuonne 30.v asti aivan sekaisin ja kuvittelin, ettei minusta mitään tule, mutta jostain päätin, että etsin haaveeni. Opiskelin kätilöksi, ja sitten vielä muuta päälle. Olen nyt 42.v ja minulla on raha-asiat hyvin, vaikka vielä 30.v oli luottotiedot menneet. Nyt omistan omakotitalon ja sijoitusasunnon. Minulla on mies ja koira ja olen ammatillisesti ottamassa sellaisia askelia, että tilanteeni rahallisesti paranee paljon. En koskaan uskonut, että minulle voi käydä näin.
Aloittaisin sinuna satamasta kuin minä. Lähde miettimään mistä unelmoita lapsena, silloin kun sinua ei kukaan estänyt. Voiko niitä unelmia vajastaa nykypäivään? Tärkeää on myös se, että ymmärtää, että elämässä voi käydä hyvin, se vain vaatii töitä. Tärkeää on myös se, että ymmärtää sen, että välillä traumat voivat ottaa valtaa, mutta niiden ei saa antaa määrittää itseään. Meillä kaikilla on mielen kanssa haasteita, älä siis häpeile oireitasi, sillä sinulla on syysi. Joka tapauksessa Stemppiä ja muista haaveilla, se on avain kaikkeen. Olet vielä nuori ja sinulla on aikaa. Minäkin onnistuin. :)
Eli olet nainen, tapasit ahkeran ja menestyvän miehesi ja ostitte yhdessä sen talon, tai oikeastihan lähinnä hän osti talon. Olet nyt sitten keulimassa täällä miten hienosti ihan itse olet selvinnyt. Kun jopa menit lopulta töihin. Ok.
Alue: Aihe vapaa
Pitää hyväksyä, ettei saa sitä mitä ei saa. Koska silloin tuo jatkuva vellominen muuttuu suruprosessiksi, joka synnyttää sinut uuteen, omanlaiseesi elämää, johon etsit merkityksiä asioista, jotka ovat mahdollista ja tavoittelet asioita, joiden toteutumiseen voit vaikuttaa yksin itse.
Naltreksoni saattaisi auttaa, jos muista lääkkeistä ei ole ollut apua. Hylätyksi jäädyksi saattaa käynnistää opioidijärjestelmän yliaktiiviseksi.
T. Myös ilman lähiomaisia ja toivottua omaa perhettä