Parisuhde ja erilaiset elämäntavat, erityisesti liikunnallisuus

Ei se toinen ole välttämättä mikään sohvaperuna, vaikka ei haluakaan minnekään hikilenkeille ja pitkille fillariretkille. Hän voi oikeasti puuhata muuta. Esim. oma mieheni tekee remonttia, tekee aina lumi- ja pihatyöt, siivoilee ja laittaa ruokaa jne. Tämä vapauttaa mua käymään liikkumassa useamman kerran viikossa. Häntä se ei viehätä.

Ehkä lapsettomat voi käydä monta kertaa viikossa yhdessä liikkumassa, mutta jos on lapsia, on aivan mahtavaa, että toista huvittaa enemmän kotona puuhastelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteet on loppujen lopuksi aina myös suorittamista, osittain. Eihän sitä haluaisi ajatella, mutta on silti.

Jos molemmat olivat hoikkia ja liikunnallisia kun tavattiin, sitten toinen turpoaa 120-kiloiseksi niin ero siinä helposti tulee. Monen ihmisen hoikkuus ja liikunnallisuus on aktiivisen päätöksen tulosta, ei mikään "luonteenpiirre" tai "hän nyt vain tykkää liikunnasta, ja minä en". Sellainen myytti elää usein epäliikunnalisten ihmisten keskuudessa, että urheilullisen näköiset ihmiset "nauttivat" joka kerran treeneihin lähdöstä, ikään kuin se olisi joku "luonteenpiirre" jota teillä ei ole. Fitti ihminen pakottaa itsensä lähtemään treeneihin 80% kerroista, eikä haluaisi pukea niitä lenkkareita kuin joinakin kertoina. Itse olen fitti ja monet kaverit on. Ei kukaan varsinaisesti rakasta treeneihin lähtemistä. Se on valinta, vähän niin kuin että "minä kouluttaudun korkealle" tai "minä teen lujasti ylitöitä, niin että urani etenee".  Siinä voi myös laiskistua. Niin kuin työpaikallakin voi. Ja sitten tulee potkut.

Parisuhteissa on tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, mitkä on asetettu kun on tavattu. Jos kaksi lihavaa alkaa seurustelemaan, heillä ei varmaan mitään tällaisia liikuntavaatimuksia ole. Mutta jos kaksi fittiä alkaa seurustelemaan, kyllä se odotusarvo on, että molemmat jatkavat sitä itsensä piiskaamista. Se on vain erilainen elämänfilosofia. Jotkut haluavat olla "sellaisia kuin ovat" ja jotka haluavat piiskata itsestään jotakin parempaa, kuin mitä luonnostaan ovat. Fitit ihmiset kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.

AP ilmeisesti kuuluu tähän fittien ryhmään. Ja hänen miehensä ei. Ongelmia voi olla tulossa. Voi niitä tulla muutenkin, mutta riskit pyritään minimoimaan, niin että ainakin alussa olisi yhteinen sävel. Myöhemmin duo voi mennä epävireeseen, mutta jos ei yhteistä säveltä ole alussakaan, on aika hutera lähtökohta.

Sitten kun 20 yhteisen vuoden jälkeen se toinen fitti menettää onnettomuudessa toisen jalkansa eikä voi enää juosta maratonia, niin se parempionninen fitti lähtee läiskimään sillä perusteella, että parisuhteessa ei ole enää mitään yhteistä sen jälkeen, kun ei enää piiskata?

Joskus, kun näitä juttuja lukee, voi olla hiljaa mielessään onnellinen, että miehen kanssa ihan vain vanhanaikaisesti rakastuttiin. Noin karrikoidustihan meillä ei ole mitään yhteistä, kun tykätään aivan erilaisesta ruuasta, musiikki- ja leffamaut eivät juuri kohtaa, liikuntaa harrastetaan ihan erikseen ja siinä, missä toinen innostuu uusimmista elektroniikkavempeleistä, toinen hautautuu kirjoihin.

Mahdollisesti lähtee läiskimään. Todennäköisestikin. Useimpien ihmisten ei tarvitse miettiä tällaisia juttuja, kun kenenkään jalka ei katkea. Kaikkihan etukäteen sanoo että en jättäisi puolisoani mistään hinnasta, jos tämä sairastuisi ja jäisi pysyvästi vuoteen omaksi tms. Mutta totuus voi olla toista. Nämä on juuri sellaisia asioita, joita kukaan ei halua ajatella etukäteen, vaan uskotellaan itselle että no en varmasti jättäisi. Osa ei jättäisikään, mutta osa jättäisi.

Useimmat suhteet päättyvät eroon/pettämiseen sellaisessa tilateessa, missä toinen on alkanut laiskistumaan jollakin lailla, mutta toinen ei. Tai jäänyt työttömäksi ja joutunut masennuskierteeseen yms... monien erojen syyt eivät ole mitenkään reiluja. Eihän niistä avoimesti huudella tietenkään. Sanotaan vain että "rakastuin toiseen, rakkaus loppui."

Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.

Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.

Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti  tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteet on loppujen lopuksi aina myös suorittamista, osittain. Eihän sitä haluaisi ajatella, mutta on silti.

Jos molemmat olivat hoikkia ja liikunnallisia kun tavattiin, sitten toinen turpoaa 120-kiloiseksi niin ero siinä helposti tulee. Monen ihmisen hoikkuus ja liikunnallisuus on aktiivisen päätöksen tulosta, ei mikään "luonteenpiirre" tai "hän nyt vain tykkää liikunnasta, ja minä en". Sellainen myytti elää usein epäliikunnalisten ihmisten keskuudessa, että urheilullisen näköiset ihmiset "nauttivat" joka kerran treeneihin lähdöstä, ikään kuin se olisi joku "luonteenpiirre" jota teillä ei ole. Fitti ihminen pakottaa itsensä lähtemään treeneihin 80% kerroista, eikä haluaisi pukea niitä lenkkareita kuin joinakin kertoina. Itse olen fitti ja monet kaverit on. Ei kukaan varsinaisesti rakasta treeneihin lähtemistä. Se on valinta, vähän niin kuin että "minä kouluttaudun korkealle" tai "minä teen lujasti ylitöitä, niin että urani etenee".  Siinä voi myös laiskistua. Niin kuin työpaikallakin voi. Ja sitten tulee potkut.

Parisuhteissa on tiettyjä vaatimuksia ja odotuksia, mitkä on asetettu kun on tavattu. Jos kaksi lihavaa alkaa seurustelemaan, heillä ei varmaan mitään tällaisia liikuntavaatimuksia ole. Mutta jos kaksi fittiä alkaa seurustelemaan, kyllä se odotusarvo on, että molemmat jatkavat sitä itsensä piiskaamista. Se on vain erilainen elämänfilosofia. Jotkut haluavat olla "sellaisia kuin ovat" ja jotka haluavat piiskata itsestään jotakin parempaa, kuin mitä luonnostaan ovat. Fitit ihmiset kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään.

AP ilmeisesti kuuluu tähän fittien ryhmään. Ja hänen miehensä ei. Ongelmia voi olla tulossa. Voi niitä tulla muutenkin, mutta riskit pyritään minimoimaan, niin että ainakin alussa olisi yhteinen sävel. Myöhemmin duo voi mennä epävireeseen, mutta jos ei yhteistä säveltä ole alussakaan, on aika hutera lähtökohta.

Sitten kun 20 yhteisen vuoden jälkeen se toinen fitti menettää onnettomuudessa toisen jalkansa eikä voi enää juosta maratonia, niin se parempionninen fitti lähtee läiskimään sillä perusteella, että parisuhteessa ei ole enää mitään yhteistä sen jälkeen, kun ei enää piiskata?

Joskus, kun näitä juttuja lukee, voi olla hiljaa mielessään onnellinen, että miehen kanssa ihan vain vanhanaikaisesti rakastuttiin. Noin karrikoidustihan meillä ei ole mitään yhteistä, kun tykätään aivan erilaisesta ruuasta, musiikki- ja leffamaut eivät juuri kohtaa, liikuntaa harrastetaan ihan erikseen ja siinä, missä toinen innostuu uusimmista elektroniikkavempeleistä, toinen hautautuu kirjoihin.

Ero on kuitenkin siinä, että jos menettää jalkansa onnettomuudessa, se ei ole oma vika luultavasti. Kun taas jos lihoo 120-kiloiseksi, se on täysin oma vika ja piittamattomuutta, sekä osoittaa täydellistä arvostuksen puutetta kumppania kohtaan (jos hän yrittää pysyä kunnossa). Mitä pahemmin päästät itsesi lihomaan, sitä vähemmän arvostat kumppaniasi, tai välität hänestä. Paitsi silloin jos molemmat lihoo yhtä aikaa, se on jonkinlaista jaettua piittamattomuutta. 

Lihava ihminen ei ole enää seksuaalisesti viehättävä, sanoi kehopositiivisuus mitä tahansa. Omasta mielestäni hoikka ja epäurheilullinen ei ole myöskään, joskin se on lievempi synti kuin lihavuus, koska kasvojen ulkonäkö ei sentään mene pilalle.

Meillä oli toisinpäin ja mies sporttasi itsekseen ja minä vedin röökiä. Sitten 10v kohdalla aloin itsekin vähän liikuskella ja nyt 20v kohdalla olen jo juoksija, ihan yhtö aktiivinen kuin mieskin. Seura tekee kaltaisekseen! Turha siis ajatella ettei mikään tule koskaan muuttumaan. Jahka miehesi pääsee vauhtiin niin jäät nopeasti vauhdista :)

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.

Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.

Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti  tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.

Ei se mee noin. Tyypillistä huonokuntoisten ulinaa. Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää. Jälkiolo palkitsee, koska endorfiinia vapautuu ihan kaikilla raskaan rehkimisen jälkeen, se ei ole mikään yksilökohtainen juttu se endorfiinin eritys. Se on biologinen väistämättömyys, raskaan rasituksen jälkeen. Yhtä varmaa kuin se, että juot lasin viskiä ja tulet humalaan. 

Ihmiset jakautuu vain kahteen ryhmään, toiset on lyhyjänteisiä ja luovuttavat koska se itse liikunta tuntuu paskalta. Ja  toiset pitkäjänteisiä, ja muistavat että kokonaishyvinvointi paranee, vaikka se liikunta tuntuu paskalta.

Jos liikunta ei sisällä ponnistelua (mikä on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, muuten se ei ole ponnistelua) niin eihän se mitään liikuntaa edes ole.

Tänään pyöräilin 18 km kovaa vauhtia ja puolivälissä pysähdyin kaupungin liikuntatelineille vetämään leukoja. Vedin niiin kauan, etten saanut enää yhtään leukaa. Lepäsin, vedin, lepäsin, vedin. Kunnes ei vain enää pystynyt. Sitten poljin takaisin kotiin. Alkumatkasta v**utti taas ihan urakalla "Ääh en jaksa sinne tangoille asti, käännyn kohta himaan". Menin kuitenkin, ja jälkeenpäin oli voittajaolo. Nyt on tosi hyvä olo, saunan jälkeen puhdas ja energinen. Tätä kaavaa se toistaa... huomenna teen jotain muuta. Elämä ei saa olla liian helppoa. Henkisen työn tekijät etenkin tarvitsevat fyysistä vastapainoa, muuten kuuppa leviää, keskittymyskyky hajoaa. 

Kaikki tavoitteelliset, kunnianhimoiset ihmiset liikkuvat. Koska se boostaa sun kykyä tehdä kaikkea henkistä, keskittymiskyky paranee, lukunopeus paranee jne.

Mun mielestä on minimivaatimus, että ihminen harrastaa säännöllisesti liikuntaa. Samalla linjalla päihdeongelmattomuuden, töissäkäynnin ja muun itsestä huolen pitämisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.

Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.

Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti  tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.

Ei ole totta. Aivot muuttuvat jatkuvasti. Minä en saanut yhtään mitään mielihyvää liikunnasta. Sitten jostain tuli idea että kokeilenpa juosta. Eihän se onnistunut kuin ensin 100m kerrallaan, sitten 300m, 500m jne. Edelleenkään ei tullut hyvä olo vaan halusin vain testata että pystynkö 1km. Sitten kun se meni, niin entäs 3km. Se kun meni, niin 5km. Huom, tässäkään vaiheessa ei tuntunut hyvältä vaan pahalta. Sitten vuoden-puolentoista kohdalla meni 10km, edelleen raskasta pskaa, mutta joku uteliaisuus sai jatkamaan, ja se että kun oli niin iso homma päästä siihen, niin nyt ei voinut antaa kunnon enää laskea. 

3vuotta ekasta lenkistä (siitä 100m) huomasin, että onpa ihanaa juosta: kevyttä ja energisoivaa. 180 asteen muutos oli tapahtunut! 

Se on kyllä totta, että tavoitteelliset/kunnianhimoiset ihmiset yleensä (lähes aina) liikkuvat. Esimerkiksi ihan armeijassa jo sen huomaa, ketkä menee pitkälle elämässä. Ne on heitä jotka pääsevät AUK ja RUK. Ketkä sinne pääsee, noin 10% porukasta. Millaisia he ovat? Se urheilullisin 10% ikäluokasta. Heillä on ikätoverihin verrattuna kovat tavoitteet, ja myöhemmin heidät löytää yritysten johdosta jne.... Lähes kukaan heistä ei tyydy mihinkään vähäiseen ammattiin, kaikki aikovat kouluttautua pitkälle, vaikka olisivatkin amistaustaisia. Omista RUK kavereista tuli liikennelentäjää, lääkäriä, yritysjohtajaa jne.... kaikki on yhteydessä liikuntaan. Josta tulee se kova yrittämisen halu, organisoitu elämäntapa, jossa on valmis painamaan hurjasti duunia tavoitteiden eteen.

Ne jotka eivät liiku intohimoisesti, eivät kyllä yleenä elämässä kovin pitkälle mene, koska heillä on väärä perusajattelu, jossa etsitään mukavuutta, ei omia äärirajoja. Ja siis lenkkeilyä tai salia voi harrastaa kuka vain. On turha inistä että se on "tylsää". Niinhän se lääkäriksi lukeminekin on tylsää. Ihmiset jotka pääsevät pitkälle elämässä, ovat valmiita tekemään paljon myös tylsää puurtamista. Valmiimpia kuin muut.

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä totta, että tavoitteelliset/kunnianhimoiset ihmiset yleensä (lähes aina) liikkuvat. Esimerkiksi ihan armeijassa jo sen huomaa, ketkä menee pitkälle elämässä. Ne on heitä jotka pääsevät AUK ja RUK. Ketkä sinne pääsee, noin 10% porukasta. Millaisia he ovat? Se urheilullisin 10% ikäluokasta. Heillä on ikätoverihin verrattuna kovat tavoitteet, ja myöhemmin heidät löytää yritysten johdosta jne.... Lähes kukaan heistä ei tyydy mihinkään vähäiseen ammattiin, kaikki aikovat kouluttautua pitkälle, vaikka olisivatkin amistaustaisia. Omista RUK kavereista tuli liikennelentäjää, lääkäriä, yritysjohtajaa jne.... kaikki on yhteydessä liikuntaan. Josta tulee se kova yrittämisen halu, organisoitu elämäntapa, jossa on valmis painamaan hurjasti duunia tavoitteiden eteen.

Ne jotka eivät liiku intohimoisesti, eivät kyllä yleenä elämässä kovin pitkälle mene, koska heillä on väärä perusajattelu, jossa etsitään mukavuutta, ei omia äärirajoja. Ja siis lenkkeilyä tai salia voi harrastaa kuka vain. On turha inistä että se on "tylsää". Niinhän se lääkäriksi lukeminekin on tylsää. Ihmiset jotka pääsevät pitkälle elämässä, ovat valmiita tekemään paljon myös tylsää puurtamista. Valmiimpia kuin muut.

Varmaankin on joku yhteys suorittamisen ja liikunnan välillä, mutta sinulla on kyllä vähän mustavalkoinen kuva elämästä yleensä. Ei 'pitkälle meneminen' tarkoita aina eliittikoulutusta tai johtavaa asemaa työelämässä. Nuo ovat vain ihmisten itse itselleen keksimiä hierarkioita. Eikä tyytyminen ole läheskään aina huono asia.

'Pisimmälle päässyt' ihminen jonka itse tunnen on työkyvytön filosofi joka elää kestävästi ja säästeliäästi ja nauttii jokaisesta pienestäkin arkisesta asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos jo tuossa vaiheessa tämä piirre miehessä noin paljon häiritsee, ei se siitä paremmaksi ainakaan muutu - ellei toki mies muutu sellaiseksi kuin haluat. Siitä ei ole mitään takeita. Itse säästäisin molemmat sydänsuruilta myöhemmässä vaiheessa lopettamalla homman tuohon.

Noh... Kyllähän monikin saa kipinän liikuntaan myöhemmässä vaiheessa elämäänsä, vaikkei olisi aiemmin erityisen liikunnallinen ollutkaan. Tiedän useammankin keski-ikäisenä salitreenaamiseen hurahtaneen. 

Minä jätän naiseni jos hän loukkaa itsensä pahasti tai sairastuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä totta, että tavoitteelliset/kunnianhimoiset ihmiset yleensä (lähes aina) liikkuvat. Esimerkiksi ihan armeijassa jo sen huomaa, ketkä menee pitkälle elämässä. Ne on heitä jotka pääsevät AUK ja RUK. Ketkä sinne pääsee, noin 10% porukasta. Millaisia he ovat? Se urheilullisin 10% ikäluokasta. Heillä on ikätoverihin verrattuna kovat tavoitteet, ja myöhemmin heidät löytää yritysten johdosta jne.... Lähes kukaan heistä ei tyydy mihinkään vähäiseen ammattiin, kaikki aikovat kouluttautua pitkälle, vaikka olisivatkin amistaustaisia. Omista RUK kavereista tuli liikennelentäjää, lääkäriä, yritysjohtajaa jne.... kaikki on yhteydessä liikuntaan. Josta tulee se kova yrittämisen halu, organisoitu elämäntapa, jossa on valmis painamaan hurjasti duunia tavoitteiden eteen.

Ne jotka eivät liiku intohimoisesti, eivät kyllä yleenä elämässä kovin pitkälle mene, koska heillä on väärä perusajattelu, jossa etsitään mukavuutta, ei omia äärirajoja. Ja siis lenkkeilyä tai salia voi harrastaa kuka vain. On turha inistä että se on "tylsää". Niinhän se lääkäriksi lukeminekin on tylsää. Ihmiset jotka pääsevät pitkälle elämässä, ovat valmiita tekemään paljon myös tylsää puurtamista. Valmiimpia kuin muut.

Varmaankin on joku yhteys suorittamisen ja liikunnan välillä, mutta sinulla on kyllä vähän mustavalkoinen kuva elämästä yleensä. Ei 'pitkälle meneminen' tarkoita aina eliittikoulutusta tai johtavaa asemaa työelämässä. Nuo ovat vain ihmisten itse itselleen keksimiä hierarkioita. Eikä tyytyminen ole läheskään aina huono asia.

'Pisimmälle päässyt' ihminen jonka itse tunnen on työkyvytön filosofi joka elää kestävästi ja säästeliäästi ja nauttii jokaisesta pienestäkin arkisesta asiasta. 

"Pitkälle menemisen" voi määrittää myös muulla kuin rahalla. Esim. tunnen yhden huippuviulistin, joka soittaa eräässä Suomen parhaimmista sinfoniaorkestereista. Mitä hän tekee kun ei soita? Treenaa kuin hullu. Juoksua lähinnä. Sanoi, että se auttaa jaksamaan sitä että pitää treenata viulua keskittyneesti 6h joka päivä. Hän tarvitsee liikuntaa tasapainon ja itsekurin säilyttämiseen. Eihän tuo rahassa ui varmaankaan, ok tulot. Mutta on mennyt pitkälle

Samoin Lost Societyn kitaravirtuoosi Samy Elbanna on intohimoinen juoksija. Muistaaksen sanoi juoksevansa Cooperissa 3400 metriä, mikä on ammattiurheilijan tulos. Hänkään tuskin on rikas, mutta omalla alallaan huippua

Liikuntaa tehostaa aivotoimintaa. Usein luovimmat ajatukset ja positiivisimmat ideat tulee treenin aikana, silloin kun tuntuu fyysisesti pahalta. Se myös parantaa valtavasti keskittymiskykyä, mihin tahansa henkisesti vaativaan työhön tai opiskeluun. Jos pänttää vaikka lääkiksen pääsykokeisiin, ehdottomasti kannatta liikkua lukemisen ohessa. Sisäänpääsyn todennäköisyys kasvaa merkittävästi

Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.

Olen samaa mieltä, mutta kyllä joillakin on myös ulkonäkö niin tärkeää, että se pakottaa liikkumaan. Eli mitä kukakin arvostaa. He tinkivät muusta, jotkut jopa onnellisuudesta. Olen tuntenut niin monta takakireää ihmistä, enimmäkseen naista, jotka jatkavat kuin pakkomielteen vallassa rankkaa liikkumista, vaikka se selvästi ei enää (jos koskaan) tuota mitään nautintoa.

Toisaalta tunnen myös monta pyöreämpää ihmistä, joista liikkuminen on kivaa ja saavat siitä hyvän olon, viihtyvät liikkuessaankin.

Itse en kyllä keksi, mikä syy  saisi minut toistamaan jotain hommaa itseäni piiskaten ja pakottaen, ellei siihen olisi todella hyvä lääketieteellinen syy tyyliin sairastut vakavasti heti, jos et näin tee. Olen sitä mieltä, että normaali arkiliikunta, työmatkat kävellen ja portaat hissin riittää aivan mainiosti, jos sitä höystää muutaman kilsan lenkillä viikottain tai pari kertaa viikossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä totta, että tavoitteelliset/kunnianhimoiset ihmiset yleensä (lähes aina) liikkuvat. Esimerkiksi ihan armeijassa jo sen huomaa, ketkä menee pitkälle elämässä. Ne on heitä jotka pääsevät AUK ja RUK. Ketkä sinne pääsee, noin 10% porukasta. Millaisia he ovat? Se urheilullisin 10% ikäluokasta. Heillä on ikätoverihin verrattuna kovat tavoitteet, ja myöhemmin heidät löytää yritysten johdosta jne.... Lähes kukaan heistä ei tyydy mihinkään vähäiseen ammattiin, kaikki aikovat kouluttautua pitkälle, vaikka olisivatkin amistaustaisia. Omista RUK kavereista tuli liikennelentäjää, lääkäriä, yritysjohtajaa jne.... kaikki on yhteydessä liikuntaan. Josta tulee se kova yrittämisen halu, organisoitu elämäntapa, jossa on valmis painamaan hurjasti duunia tavoitteiden eteen.

Ne jotka eivät liiku intohimoisesti, eivät kyllä yleenä elämässä kovin pitkälle mene, koska heillä on väärä perusajattelu, jossa etsitään mukavuutta, ei omia äärirajoja. Ja siis lenkkeilyä tai salia voi harrastaa kuka vain. On turha inistä että se on "tylsää". Niinhän se lääkäriksi lukeminekin on tylsää. Ihmiset jotka pääsevät pitkälle elämässä, ovat valmiita tekemään paljon myös tylsää puurtamista. Valmiimpia kuin muut.

Varmaankin on joku yhteys suorittamisen ja liikunnan välillä, mutta sinulla on kyllä vähän mustavalkoinen kuva elämästä yleensä. Ei 'pitkälle meneminen' tarkoita aina eliittikoulutusta tai johtavaa asemaa työelämässä. Nuo ovat vain ihmisten itse itselleen keksimiä hierarkioita. Eikä tyytyminen ole läheskään aina huono asia.

'Pisimmälle päässyt' ihminen jonka itse tunnen on työkyvytön filosofi joka elää kestävästi ja säästeliäästi ja nauttii jokaisesta pienestäkin arkisesta asiasta. 

"Pitkälle menemisen" voi määrittää myös muulla kuin rahalla. Esim. tunnen yhden huippuviulistin, joka soittaa eräässä Suomen parhaimmista sinfoniaorkestereista. Mitä hän tekee kun ei soita? Treenaa kuin hullu. Juoksua lähinnä. Sanoi, että se auttaa jaksamaan sitä että pitää treenata viulua keskittyneesti 6h joka päivä. Hän tarvitsee liikuntaa tasapainon ja itsekurin säilyttämiseen. Eihän tuo rahassa ui varmaankaan, ok tulot. Mutta on mennyt pitkälle

Samoin Lost Societyn kitaravirtuoosi Samy Elbanna on intohimoinen juoksija. Muistaaksen sanoi juoksevansa Cooperissa 3400 metriä, mikä on ammattiurheilijan tulos. Hänkään tuskin on rikas, mutta omalla alallaan huippua

Liikuntaa tehostaa aivotoimintaa. Usein luovimmat ajatukset ja positiivisimmat ideat tulee treenin aikana, silloin kun tuntuu fyysisesti pahalta. Se myös parantaa valtavasti keskittymiskykyä, mihin tahansa henkisesti vaativaan työhön tai opiskeluun. Jos pänttää vaikka lääkiksen pääsykokeisiin, ehdottomasti kannatta liikkua lukemisen ohessa. Sisäänpääsyn todennäköisyys kasvaa merkittävästi

Niin, mutta tuossa edelleen puhut ihmisistä joilla on ulkoisesti joku asema tai saavutus plakkarissa. Vertailet. En usko että elämässä se on pitkälle menemisen mitta. Voihan maailman kuuluisin, nopein tai älykkäin ihminen olla myös todella onneton ja hukassa. Usein onkin, koska on tavoitellut maalia väärästä paikasta. Saavutuksista. Siellä se ei ole. Sori ot.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on kyllä totta, että tavoitteelliset/kunnianhimoiset ihmiset yleensä (lähes aina) liikkuvat. Esimerkiksi ihan armeijassa jo sen huomaa, ketkä menee pitkälle elämässä. Ne on heitä jotka pääsevät AUK ja RUK. Ketkä sinne pääsee, noin 10% porukasta. Millaisia he ovat? Se urheilullisin 10% ikäluokasta. Heillä on ikätoverihin verrattuna kovat tavoitteet, ja myöhemmin heidät löytää yritysten johdosta jne.... Lähes kukaan heistä ei tyydy mihinkään vähäiseen ammattiin, kaikki aikovat kouluttautua pitkälle, vaikka olisivatkin amistaustaisia. Omista RUK kavereista tuli liikennelentäjää, lääkäriä, yritysjohtajaa jne.... kaikki on yhteydessä liikuntaan. Josta tulee se kova yrittämisen halu, organisoitu elämäntapa, jossa on valmis painamaan hurjasti duunia tavoitteiden eteen.

Ne jotka eivät liiku intohimoisesti, eivät kyllä yleenä elämässä kovin pitkälle mene, koska heillä on väärä perusajattelu, jossa etsitään mukavuutta, ei omia äärirajoja. Ja siis lenkkeilyä tai salia voi harrastaa kuka vain. On turha inistä että se on "tylsää". Niinhän se lääkäriksi lukeminekin on tylsää. Ihmiset jotka pääsevät pitkälle elämässä, ovat valmiita tekemään paljon myös tylsää puurtamista. Valmiimpia kuin muut.

Varmaankin on joku yhteys suorittamisen ja liikunnan välillä, mutta sinulla on kyllä vähän mustavalkoinen kuva elämästä yleensä. Ei 'pitkälle meneminen' tarkoita aina eliittikoulutusta tai johtavaa asemaa työelämässä. Nuo ovat vain ihmisten itse itselleen keksimiä hierarkioita. Eikä tyytyminen ole läheskään aina huono asia.

'Pisimmälle päässyt' ihminen jonka itse tunnen on työkyvytön filosofi joka elää kestävästi ja säästeliäästi ja nauttii jokaisesta pienestäkin arkisesta asiasta. 

"Pitkälle menemisen" voi määrittää myös muulla kuin rahalla. Esim. tunnen yhden huippuviulistin, joka soittaa eräässä Suomen parhaimmista sinfoniaorkestereista. Mitä hän tekee kun ei soita? Treenaa kuin hullu. Juoksua lähinnä. Sanoi, että se auttaa jaksamaan sitä että pitää treenata viulua keskittyneesti 6h joka päivä. Hän tarvitsee liikuntaa tasapainon ja itsekurin säilyttämiseen. Eihän tuo rahassa ui varmaankaan, ok tulot. Mutta on mennyt pitkälle

Samoin Lost Societyn kitaravirtuoosi Samy Elbanna on intohimoinen juoksija. Muistaaksen sanoi juoksevansa Cooperissa 3400 metriä, mikä on ammattiurheilijan tulos. Hänkään tuskin on rikas, mutta omalla alallaan huippua

Liikuntaa tehostaa aivotoimintaa. Usein luovimmat ajatukset ja positiivisimmat ideat tulee treenin aikana, silloin kun tuntuu fyysisesti pahalta. Se myös parantaa valtavasti keskittymiskykyä, mihin tahansa henkisesti vaativaan työhön tai opiskeluun. Jos pänttää vaikka lääkiksen pääsykokeisiin, ehdottomasti kannatta liikkua lukemisen ohessa. Sisäänpääsyn todennäköisyys kasvaa merkittävästi

Niin, mutta tuossa edelleen puhut ihmisistä joilla on ulkoisesti joku asema tai saavutus plakkarissa. Vertailet. En usko että elämässä se on pitkälle menemisen mitta. Voihan maailman kuuluisin, nopein tai älykkäin ihminen olla myös todella onneton ja hukassa. Usein onkin, koska on tavoitellut maalia väärästä paikasta. Saavutuksista. Siellä se ei ole. Sori ot.

Pitkälle meneminen on pitkälle menemistä. Eli että on omassa työssään parhaimpien joukossa (tienasi siitä hyvin tai ei). Voi olla onneton, mutta silti on mennyt pitkälle. Kyllä se työkavereiden ja kollegoiden ja asiakkaiden arvostus tahtoo lisätä onnellisuutta, ei vähentää sitä.

Joillekin saavutukset eivät ole tärkeitä, mutta kun puhutaan että joku "on mennyt pitkälle elämässä" niin silloin kyllä tarkoitetaan niitä saavutuksia. Jos tällaisesta haaveilee, niin liikunta on kaikkein paras "ihmelääke" jolla niihin tavoitteisiin voisi ehkä päästä (jos on jo valmiiksi älykäs). On lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että liikunta parantaa opiskelukykyä ja keskittymiskykyä, paremmin kuin mikään muu asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.

Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.

Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti  tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.

Ei se mee noin. Tyypillistä huonokuntoisten ulinaa. Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää. Jälkiolo palkitsee, koska endorfiinia vapautuu ihan kaikilla raskaan rehkimisen jälkeen, se ei ole mikään yksilökohtainen juttu se endorfiinin eritys. Se on biologinen väistämättömyys, raskaan rasituksen jälkeen. Yhtä varmaa kuin se, että juot lasin viskiä ja tulet humalaan. 

Ihmiset jakautuu vain kahteen ryhmään, toiset on lyhyjänteisiä ja luovuttavat koska se itse liikunta tuntuu paskalta. Ja  toiset pitkäjänteisiä, ja muistavat että kokonaishyvinvointi paranee, vaikka se liikunta tuntuu paskalta.

Jos liikunta ei sisällä ponnistelua (mikä on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, muuten se ei ole ponnistelua) niin eihän se mitään liikuntaa edes ole.

Tänään pyöräilin 18 km kovaa vauhtia ja puolivälissä pysähdyin kaupungin liikuntatelineille vetämään leukoja. Vedin niiin kauan, etten saanut enää yhtään leukaa. Lepäsin, vedin, lepäsin, vedin. Kunnes ei vain enää pystynyt. Sitten poljin takaisin kotiin. Alkumatkasta v**utti taas ihan urakalla "Ääh en jaksa sinne tangoille asti, käännyn kohta himaan". Menin kuitenkin, ja jälkeenpäin oli voittajaolo. Nyt on tosi hyvä olo, saunan jälkeen puhdas ja energinen. Tätä kaavaa se toistaa... huomenna teen jotain muuta. Elämä ei saa olla liian helppoa. Henkisen työn tekijät etenkin tarvitsevat fyysistä vastapainoa, muuten kuuppa leviää, keskittymyskyky hajoaa. 

Kaikki tavoitteelliset, kunnianhimoiset ihmiset liikkuvat. Koska se boostaa sun kykyä tehdä kaikkea henkistä, keskittymiskyky paranee, lukunopeus paranee jne.

"Raskas liikunta voi lisätä mielihyvähormoneja, kuten dopamiini ja endorfiinit. Joillakin tämä vaste on hyvin voimakas ("runner's high"), toisilla hyvin vaimea".

Noin sanoi tekoäly. Luotan enemmän sen analyysiin ja asian tiimoilta keräämään dataan, kuin sinun vastaavaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin jotkut sanoo, että ei se liikunnan harrastaminen mitään herkkua useinkaan ole, että pakko on vaan ikään kuin pakottaa itsensä harrastamaan. Paskat. Ihminen ei tee säännöllisesti mitään, jos se siitä saatava hyvä fiilis ei voita sitä itsensä pakottamista.

Minulla on tästä hyvä esimerkki pilkkiminen. Monikaan ei suostuisi sinne jäälle lähtemään paikalleen kököttämään ja jos kerran kävisi, niin toiste eivät lähtisi. Minä lähden, vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi jäädä kotiin. Se fiilis ja halu voittaa silti. Ei minua silti ikinä esim kuntosalille saisi ja kävelyllekin pitkin hampain, vaikka meren jäällä saatan pilkillä talsia pitkiäkin matkoja kamat kannossa.

Että ei siihen asiaan opi, josta ei aidosti  tykkää. Jos ei ole harrastanut ikinä aktiivisesti liikuntaa, niin ei sitä tule harrastamaankaan, koska keho ei palkitse siitä sillä riittävällä mielihyvällä. Se on erittäin yksilöllistä. Ihan yhtä lailla joku ei saa nautintoa sokerin syömisestä. Syö pari riviä suklaata, niin tulee fiilis, että yöh, nyt riittää. Toinen vetää koko levyn nauttien joka suupalasta. Ihmisten mielihyväkeskukset toimii niin eri tavoin, että mistä kukin tykkää.

Ei se mee noin. Tyypillistä huonokuntoisten ulinaa. Liikunnassa LÄHTEMINEN ja ALOITTAMINEN on KAIKILLE vaikeata ja epämiellyttävää. Jälkiolo palkitsee, koska endorfiinia vapautuu ihan kaikilla raskaan rehkimisen jälkeen, se ei ole mikään yksilökohtainen juttu se endorfiinin eritys. Se on biologinen väistämättömyys, raskaan rasituksen jälkeen. Yhtä varmaa kuin se, että juot lasin viskiä ja tulet humalaan. 

Ihmiset jakautuu vain kahteen ryhmään, toiset on lyhyjänteisiä ja luovuttavat koska se itse liikunta tuntuu paskalta. Ja  toiset pitkäjänteisiä, ja muistavat että kokonaishyvinvointi paranee, vaikka se liikunta tuntuu paskalta.

Jos liikunta ei sisällä ponnistelua (mikä on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, muuten se ei ole ponnistelua) niin eihän se mitään liikuntaa edes ole.

Tänään pyöräilin 18 km kovaa vauhtia ja puolivälissä pysähdyin kaupungin liikuntatelineille vetämään leukoja. Vedin niiin kauan, etten saanut enää yhtään leukaa. Lepäsin, vedin, lepäsin, vedin. Kunnes ei vain enää pystynyt. Sitten poljin takaisin kotiin. Alkumatkasta v**utti taas ihan urakalla "Ääh en jaksa sinne tangoille asti, käännyn kohta himaan". Menin kuitenkin, ja jälkeenpäin oli voittajaolo. Nyt on tosi hyvä olo, saunan jälkeen puhdas ja energinen. Tätä kaavaa se toistaa... huomenna teen jotain muuta. Elämä ei saa olla liian helppoa. Henkisen työn tekijät etenkin tarvitsevat fyysistä vastapainoa, muuten kuuppa leviää, keskittymyskyky hajoaa. 

Kaikki tavoitteelliset, kunnianhimoiset ihmiset liikkuvat. Koska se boostaa sun kykyä tehdä kaikkea henkistä, keskittymiskyky paranee, lukunopeus paranee jne.

Asiaa on kyllä tutkittu ja yksilöllinen ero siinä, milloin ja paljonko endorfiinejä erittyy, on iso.  Oikeasti moni liikkuu pelkästä velvollisuudentunnosta, ei nautinnosta, samalla tavalla kuin pesee hampaat. Tai en minä tiedä nauttiiko joku hampaiden pesusta, minä en nauti, mutta pesen silti. Myös liikun jonkun verran, että en hirveästi nauti siitä. Sen sijaan erityisesti näin keväisin nautin luonnon katselusta ja sen vuoksi on mukava tehdä kävelyretkiä.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä parisuhteessa kaikkien harrastusten ja mielenkiinnon kohteiden ei tarvitse olla samoja.

Kaikkien harrastusten ei tarvitse olla samoja, mutta liikunta on elämäntapa joka näkyy ihan kaikessa, eikä pelkkä harrastus. Jos olet sohvaperuna, olet yksinkertaisesti laiska ja saamaton. 

Joillekin saavutukset eivät ole tärkeitä, mutta kun puhutaan että joku "on mennyt pitkälle elämässä" niin silloin kyllä tarkoitetaan niitä saavutuksia. Jos tällaisesta haaveilee, niin liikunta on kaikkein paras "ihmelääke" jolla niihin tavoitteisiin voisi ehkä päästä (jos on jo valmiiksi älykäs). On lukuisia tutkimuksia, jotka osoittavat että liikunta parantaa opiskelukykyä ja keskittymiskykyä, paremmin kuin mikään muu asia.

Hölönpölön. Hyvin harva ihminen saavuttaa yksinäisyydessään yhtään mitään pelkästään opiskelemalla, harjoittelemalla ja liikkumalla. Kyllä siinä tarvitaan kontakteja, oikeita saumoja, mahdollisuuksia jne. Näitä saa joko suvun kautta, syntymällä oikein tai verkostumalla. Se vie aikaa.

Tuskin liikunnasta nyt haittaakaan on, mutta kuvitelma jostain tyypistä, joka ahkeroi ja lopun ajan ravaa juoksulenkillä on hollywood-kamaa.

Opiskelukykyä parantaa ennen kaikkea hyvät yöunet ja se, että osaa relata ja antaa aivojen levätä. Joillakin se ei onnistu kuin liikkumalla, mutta osaa tehdä tämän ilmankin, kuten vaikka juttelemalla ystävän tai puolison kanssa, hoitamalla lemmikkejä ja suurella osalle ihan reipas bailaaminen opiskelun ohella toimii.

Ihme treenaajauskovaisia.