Vendi - Jotta muut tytöt pääsisivät kotiin

Olipa hienosti analysoitu ja tarkkaan pohdittu kirjoitus - vähän samat fiilikset itsellä kirjasta. Olematta mitenkään perhettä ja heidän aatteitaan vastaan, ihmettelin kovasti juuri tuota kapeakatseisuutta missä ei nähdä kuin oma hätä ja suru mitä kirjassa mielestäni on enimmäkseen kuvattu ja miten patologiset mittasuhteet se tuntuu saavan, kun jokaiselle perheenjäsenelle ja sukulaiselle tulee lääkitys, ammattiavun pysyvä tarve ja kirjailijalle (Vendin täti) jopa halu kuolla minkä hän saa lääkärissä käytyään sanottua. 

Mietin eikö eletty ja jäljellä oleva elämä ja oma puoliso ole minkään arvoiset, kun kokee tilanne on luisunut tragedian vuoksi tuollaiseen pisteeseen, että koko mielenterveys järkkyy eikä elämä ole enää elämisen arvoista. Surun näkyminen ja sen osoittaminen myös noin monen ihmisen kohdalla täysin samalla kaavalla tuntui erikoiselta, koska tiedän koulutuksesta ja kokemuksesta että ihmiset reagoivat suruun eri variaatioin ja osa voi olla näyttämättä sitä noin dramaattisesti tai se purkautuu muuten kuin tällä perheellä. Myös korviini osui häiritsevästi se, että 15-vuotias teini oli perheen koossa pitävä voima eikä aikuiset, esim. vanhemmat. 

Ehdottomasti kirja olisi pitänyt tehdä noin laajan surun laimennettua vuosien jälkeen, jotta siinä olisi ollut myös muuta kuin surun kuvausta ja siinä vellomista. Jatkuva rikospaikalla käynti ei avautunut minulle, kokisin itse haluaisin muistella menehtynyttä omaista jossain sellaisessa paikassa missä hän on ollut onnellinen ja elossa eikä taistellut hengestään ja menettänyt sitä rikoksen uhrina. Jälleen kerran kokemuksesta tiedän ettei jatkuva haudalla käynti tai tässä tapauksessa rikospaikalla käynti edesauta arkeen pääsyä, töistä pois jäämisestä puhumattakaan. 

Oma ystäväni suree 6. vuotta perheenjäsenensä traagista kuolemaa eikä ammattiavusta, lääkityksistä ja jatkuvasta asian käsittelystä ja itkemisestä huolimatta ole päässyt jaloilleen. Suru saa joillakin jopa psykiatriset piirteet, tähän on tautiluokituksessa oma nimikin. Tämän perheen suru kaikessa muodossaan täyttää nämä piirteet. 

Kaikkea hyvää ja suurta voimaa tälle perheelle - keskittykää elämään ja toisiinne, älkää asioihin joita ette voi muuttaa ettekä enää saada takaisin. Aatteenne naisten turvallisuuden puolesta on hieno ja hatunnoston arvoinen!

Vierailija kirjoitti:

Olipa hienosti analysoitu ja tarkkaan pohdittu kirjoitus - vähän samat fiilikset itsellä kirjasta. Olematta mitenkään perhettä ja heidän aatteitaan vastaan, ihmettelin kovasti juuri tuota kapeakatseisuutta missä ei nähdä kuin oma hätä ja suru mitä kirjassa mielestäni on enimmäkseen kuvattu ja miten patologiset mittasuhteet se tuntuu saavan, kun jokaiselle perheenjäsenelle ja sukulaiselle tulee lääkitys, ammattiavun pysyvä tarve ja kirjailijalle (Vendin täti) jopa halu kuolla minkä hän saa lääkärissä käytyään sanottua. 

 

Mietin eikö eletty ja jäljellä oleva elämä ja oma puoliso ole minkään arvoiset, kun kokee tilanne on luisunut tragedian vuoksi tuollaiseen pisteeseen, että koko mielenterveys järkkyy eikä elämä ole enää elämisen arvoista. Surun näkyminen ja sen osoittaminen myös noin monen ihmisen kohdalla täysin samalla kaavalla tuntui erikoiselta, koska tiedän koulutuksesta ja kokemuksesta että ihmiset reagoivat suruun eri variaatioin ja osa voi olla näyttämättä sitä noin dramaattisesti tai se purkautuu muuten kuin tällä perheellä. Myös korviini osui häiritsevästi se, että 15-vuotias teini oli perheen koossa pitävä voima eikä aikuiset, esim. vanhemmat. 

 

Ehdottomasti kirja olisi pitänyt tehdä noin laajan surun laimennettua vuosien jälkeen, jotta siinä olisi ollut myös muuta kuin surun kuvausta ja siinä vellomista. Jatkuva rikospaikalla käynti ei avautunut minulle, kokisin itse haluaisin muistella menehtynyttä omaista jossain sellaisessa paikassa missä hän on ollut onnellinen ja elossa eikä taistellut hengestään ja menettänyt sitä rikoksen uhrina. Jälleen kerran kokemuksesta tiedän ettei jatkuva haudalla käynti tai tässä tapauksessa rikospaikalla käynti edesauta arkeen pääsyä, töistä pois jäämisestä puhumattakaan. 

 

Oma ystäväni suree 6. vuotta perheenjäsenensä traagista kuolemaa eikä ammattiavusta, lääkityksistä ja jatkuvasta asian käsittelystä ja itkemisestä huolimatta ole päässyt jaloilleen. Suru saa joillakin jopa psykiatriset piirteet, tähän on tautiluokituksessa oma nimikin. Tämän perheen suru kaikessa muodossaan täyttää nämä piirteet. 

 

Kaikkea hyvää ja suurta voimaa tälle perheelle - keskittykää elämään ja toisiinne, älkää asioihin joita ette voi muuttaa ettekä enää saada takaisin. Aatteenne naisten turvallisuuden puolesta on hieno ja hatunnoston arvoinen!

Hyvä kirjoitus! 

Tosin tässä turvallisuudenkin ajamisessa on kapeakatseisuutta ja ajetaan osaa asioita tunne edellä ajattelematta sen vaikutuksia laajemmin. Esimerkiksi katuvaloilla ei ole tutkitusti vaikutusta väkivaltarikollisuuteen. Valosaasteen lisäämistä ei pitäisi ajaa pelkän tunteen perusteella, vaan faktoihin nojaten. Sillä kun on oikeasti paljon negatiivisia vaikutuksia ihmisiin, luontoon ja eläimiin. Juuri se putkinäköisyys tulee tässä taas esiin: vain meidän asia tulee huomioida, ei edes ajatella lintuja, hyönteisiä  ja muiden ihmisten hyvinvointia. 

Ennaltaehkäisy on avain, josta Suomessa ymmärretään liian vähän. Valosaasteen lisääminen on vain laastaria haavalle ja vielä heikkoa laastaria joka ei edes tutkitusti toimi. 

Tästä he ovat tehneet jopa yhteispostauksen Maria Veitolan kanssa ja se sai valtavasti tykkäyksiä. Mä en oikein pidä siitä, että tuodaan esiin tämmöinen järkyttävä tragedia ja sitten sinne joukkoon ujutetaan jotain poliittista, koska tragedialla on saatu ensin ihmisten huomio ja tunteet heräämään. Ja tämä tekee sen poliittisen asian kritisoimisesta vaikeampaa, koska kuka haluaisi nyt olla se epähienotunteinen, joka tuo järkytyksen ja myötätunnon keskelle kylmää faktaa? Ja reaktio voi olla joiltakin voimakas, koska ihmisten tunteet ovat vahvasti heränneet eikä enää sitten osata ottaa asiakritiikkiä vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua on tässä hieman tökkinyt se, miten on tullut fiilis että osa haluaa edistää omia ammattilisia intressejään tämän varjolla.  Vendistä on tehty vähän kuin joku tuote kaikkine lauluineen, tarroineen ja kasseineen. Saarakin on jo kysellyt uusia kirjoitusmahdollisuuksia somessa. Kirjasta tulee kuitenkin ilmi, että Vendi ei tehnyt itsestään numeroa ja oli hyvin ujo tuntemattomien seurassa. Onko tämä sitä, mitä hän olisi itse aidosti halunnut?  

 

Kirja ei osunut minuun sillä tavalla kuin ehkä moniin muihin. Mua vähän häiritsi kirjassa sellainen tietynlainen kapeakatseisuus (myös aattellisuuden osalta)  ja kuinka maailman olisi pitänyt pyöriä jatkuvasti heidän ympärillään. Vaikka tiedän itsekin kokemuksesta että se on surevalle ominaista käytöstä ja olen varmasti ollut yhtä itsekäs omien surujeni keskellä. Siksi aika olisi tehnyt tästä kirjasta varmasti paremman. 

 

Kirja esitti, että se vastaisi kysymyksiin, miten tämmöisiä tapauksia voidaan ehkäistä. Odotin näkeväni konkreettisia ehdotuksia tähän, mutta ne jäivät aika ohuiksi. Siksi minusta kirjan olisi kannattanut olla enemmän tarina perhen surusta ja Vendistä kuin esittää, että se on jokin vastaus oikeasti aika monimutkaisiin haasteisiin. Toki sureva haluaa asioita usein yksinkertaistaa. 

 

Koen kuitenkin sen arvokkaana, että tuodaan esiin sitä, miltä suru ja elämä näyttää tuollaisen jälkeen ja näkökulma on uhrissa ja perheessä. Se ei kuitenkaan riitä, jos me halutaan tämmöset tapaukset estää. Ei Tuomas Salmisen kaltaiset psykopaatit näitä kirjoja lue. 

 

Ehkä tämä kirja olisi ollut parempi kirjoittaa vasta silloin, kun aikaa on kulunut vähän enemmän. Nyt tunne puskee niin paljon läpi. Pidän ite analyyttisemmasta lähestymistavasta, niin tämä jäi vähän ontoksi lukukokemukseksi. 

 

Kaikkea hyvää kuitenkin perheelle tulevaan. 

Hyvin kiteytetty.  Minä koin hyvin samanlaisia ajatuksia kuunnellessani tätä kirjaa. Juurikin tuo kapeakatseisuus ja samojen asioiden toisto alkoi puuduttaa. Tosin se ehkä kuvaa juuri sitä surevan ihmisen mielenmaisemaa.

 

Sitä ihmettelin kyllä aivan tosissani, miksi selasivat niin jatkuvasti, mitä heistä ja heidän tapauksestaan kirjoitellaan somessa ym. keskustelupalstoilla, kun muutenkin jo olivat ahdistuneita.  Olisi luullut, että siinä surussa ja ahdistuksessa on itsellään jo tarpeeksi, ilman että sitä tarvitsee mistään lisää kaivaa. 

Kun mä jouduin rikoksen uhriksi ja mun tapauksesta tehtiin sitten myöhemmin uutinen, niin kerran erehdyin lukemaan, mitä mun tapauksesta keskusteltiin. Romahdin niistä kommenteista kunnolla ja soitin kriisipuhelimeen. Siellä sanottiin, että rikoksen uhreille ja omaisille neuvotaan, etteivät lue omasta tapauksesta mitään keslustelupalstoilta ja netistä. Opin kerrasta ja sen jälkeen en ole palannut kertaakaan niihin kommentteihin enkä ole katunut sitä päätöstä. Oloni parani sitten, kun osasin jättää sen omaa arvoonsa. Tärkeintä on, että oikeuslaitos ja itse tietää, mitä on tapahtunut ja kuka on syyllinen.