Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (1273)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin taidan puhua aika paljon syvällisiä ja varmaan siksi kukaan ei jaksa nähdä mua kuin kerran vuodessa. En mitenkään tarkoita tehdä sitä, ja aina alku on kepeä, mutta aika nopeasti loppuu ne keveät kuulumiset ja en oikein tiedä mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Ehkä puhua pidemmin lasten koulusta, uusista kevättakeista, hiustyyleistä tai tanssitunneista? Mutta miten? Siis nuo aiheet ovat jotenkin sellaisia että ei niistä voi järkevästi sanoa paljoakaan.
Mitä ne syvälliset jutut ovat, joista haluat jutella? Itseäni ei kiinnosta ollenkaan nuo mainitsemasi "kevyet" jutut (kevättakit, hiustyylit jne), mutta en jaksa myöskään puida ainakaan liikaa kenenkään henkilökohtaisia asioita, esim. työmurheita. Parhaat ja innostavimmat keskustelut liittyvät esim. kirjallisuuteen, politiikkaan, yhteiskunnallisiin kysymyksiin, taiteeseen jne. Ihan parasta on jutella jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka on laajasti sivistynyt ja jolla on tietoon pohjautuvaa sanottavaa asioista. Ehkä myös selkeä kanta, esim. poliittisiin kysymyksiin liittyen. Tällaisten ihmisten seurassa viihdyn parhaiten.
Oon eri, mutta olen melko samanlainen kuin sinä. Tosin täällä pk-seudulla olen huomannut, että törmään lähinnä poliittisesti hyvin ääripäiden ihminen. Kolme-nelikymppisissä naisissa on paljon vihervasemmistolaisia ja toisaalta taas törmään kokoomushenkisiin naisiin. En istu kumpaankaan joukkoon, kun olen poliittisesti maltillinen ja keskellä. Usein on siis tilanne, ettei poliittiset näkemykset ihan täysin kohtaa. Akateemisessa seurassa viihdyn, kun on mukava jutella kaltaistensa kanssa.
Sivusta: tarkoittaako tämä siis sitä, ettei poliittisesti eri linjoilla olevat voi olla ystäviä? Keskustelu onnistuu vain silloin, kun voidaan jeesustella maailmaa samalta kantilta? Minulla on ystäviä ja tuttavia laidasta laitaan, ja myös paljon eri uskontokunnista. Aika takki auki keskustellaan, joka on ainoa keino sivistää ja avartaa omia näkökulmiaan. Väittelijät ja oman tuhnunsa haistelijat jäävät hyvin nopeasti sivuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin taidan puhua aika paljon syvällisiä ja varmaan siksi kukaan ei jaksa nähdä mua kuin kerran vuodessa. En mitenkään tarkoita tehdä sitä, ja aina alku on kepeä, mutta aika nopeasti loppuu ne keveät kuulumiset ja en oikein tiedä mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Ehkä puhua pidemmin lasten koulusta, uusista kevättakeista, hiustyyleistä tai tanssitunneista? Mutta miten? Siis nuo aiheet ovat jotenkin sellaisia että ei niistä voi järkevästi sanoa paljoakaan.
Mitä ne syvälliset jutut ovat, joista haluat jutella? Itseäni ei kiinnosta ollenkaan nuo mainitsemasi "kevyet" jutut (kevättakit, hiustyylit jne), mutta en jaksa myöskään puida ainakaan liikaa kenenkään henkilökohtaisia asioita, esim. työmurheita. Parhaat ja innostavimmat keskustelut liittyvät esim. kirjallisuuteen, politiikkaan, yhteiskunnallisiin kysymyksiin, taiteeseen jne. Ihan parasta on jutella jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka on laajasti sivistynyt ja jolla on tietoon pohjautuvaa sanottavaa asioista. Ehkä myös selkeä kanta, esim. poliittisiin kysymyksiin liittyen. Tällaisten ihmisten seurassa viihdyn parhaiten.
Oon eri, mutta olen melko samanlainen kuin sinä. Tosin täällä pk-seudulla olen huomannut, että törmään lähinnä poliittisesti hyvin ääripäiden ihminen. Kolme-nelikymppisissä naisissa on paljon vihervasemmistolaisia ja toisaalta taas törmään kokoomushenkisiin naisiin. En istu kumpaankaan joukkoon, kun olen poliittisesti maltillinen ja keskellä. Usein on siis tilanne, ettei poliittiset näkemykset ihan täysin kohtaa. Akateemisessa seurassa viihdyn, kun on mukava jutella kaltaistensa kanssa.
Sivusta: tarkoittaako tämä siis sitä, ettei poliittisesti eri linjoilla olevat voi olla ystäviä? Keskustelu onnistuu vain silloin, kun voidaan jeesustella maailmaa samalta kantilta? Minulla on ystäviä ja tuttavia laidasta laitaan, ja myös paljon eri uskontokunnista. Aika takki auki keskustellaan, joka on ainoa keino sivistää ja avartaa omia näkökulmiaan. Väittelijät ja oman tuhnunsa haistelijat jäävät hyvin nopeasti sivuun.
Minua ei haittaisi se, että toinen on poliittisesti eri linjoilla. Mutta lähes poikkeuksetta tiukasti tiettyä puoluetta kannattavat ihmiset ovat kommenteissaan hyvin ehdottomia. Heistä vain oma vaihtoehto on oikea ja toisia katsotaan ylhäältä alaspäin, "kun toiset eivät ymmärrä tästä maailmasta mitään". Minä taas en tiukasti kannata mitään puoluetta, vaan näen, että jokaisessa puolueessa on hyvät ja huonot puolensa. Keskustelu ei ole kovin hedelmällistä, jos toinen teilaa jo lähtökohtaisesti kaiken muun kuin oman puoluekantansa.
Itsellä on vain muutama ystävä, joita tapaan juuri sen pari kertaa vuodessa enkä kaipaa enempää. Voisiko innokkuutesi olla ongelma tällaiselle, joka ei kaipaa viikottaista tai edes kuukausittaista yhteydenpitoa? Ehdottaisin, että koitat löytää eri ystäviä eri tilanteisiin esim. yhden lenkkikaverin, jonka kanssa käyt vain viikon parin välein lenkillä, ei mitään muuta. Vaikka lenkillä jutellaan kaikista asioista ja avun tarvettakin saattaisit tunnistaa, niin älä tarjoudu tulemaan avuksi ellei lenkkikaveri itse sitä pyydä. Sitten joku toinen, jonka kanssa käyt vaikka kesällä marjastamassa, ja joku kolmas, jonka kanssa käyt kerran kuussa museossa/teatterissa/elokuvissa. Näin voit jakaa ystävyyttäsi useammalle ja kukaan ei ylikuormitu. Myös SPR:n ystäväpalvelun kautta voit itse ryhtyä ystäväksi vaikka sitten useammalle ihmiselle.
Ystäviä voi löytää vaikka käymällä uimahallissa aina samaan aikaan. Pikkuhiljaa vakikävijät tulee tutuiksi ja voi ehdottaa, että voisiko mennä kahville tämän jälkeen. Tai jos on joku mukava ihminen, niin sanoa, että juttua voisi jatkaa joku toinen päivä vaikka ulkoillen.
Joskus itselläni on ollut tällainen tuttava, joka on alkanut tuppautua kaikkeen tekemiseen. Hänellä on ollut kova tarve ystävystyä kanssani, mutta itse koen sen uuvuttavana tehdä yhden ihmisen kanssa kaikkea koko ajan.
Toivon, että löydät joko itsesi kanssa samanhenkisen ystävän, jonka kanssa voitte olla kuin paita ja peppu, tai sitten useita ystäviä eri tarkoituksiin. Joskus se ystävyys voi sitten syventyä niin, että haluaakin olla jonkun kanssa enemmän tekemisissä, mutta sen tulee olla molemminpuolista.
Minusta on hassua, miten täällä nähdään ystävyys joko äärimmäisen intensiivisenä tai sitten kahville kerran vuodessa -tyyppisenä.
Minä kaipaan syvää ystävyyttä. Sitä, että luotamme toisiimme, että olemme tukena iloissa ja suruissa. Sitä, että kumpikin järjestää toiselle aikaa ainakin joskus. Sitä, että voin laittaa ystävälle viestiä, kun elämässäni tapahtuu jotain erityistä ja ystäväni toimii kohdallani samoin. Se ei tarkoita jatkuvaa viestittelyä, mutta myötäelämistä joskus intensiivisemmin ja joskus harvemmin. Mutta sellainen ei minusta kuulu ystävyyteen, että pidetään radiohiljaisuutta ja ajatellaan, että toinen siellä kiltisti odottaa. Jos elämässä on kiireitä/murheita, niin toiselle pitää suoraan sanoa, että nyt en jaksa viestitellä normaalisti syystä x. Minusta tämä on toisen arvostamista. Jos toisesta oikeasti välittää ja toinen on tärkeä, niin kyllä hänelle tavalla tai toisella löytyy aikaa. Sama myös kuuntelemisen kanssa. Vaikka itsellä väsyttäisi, niin hyvän ystävän kuulumisista olen aina kiinnostunut. Sekin virkistää, kun on vuorovaikutuksessa toisen kanssa.
Tämän keskustelun perusteella totean, että olen paska ystävä, tai oikeastaan en ystävä lainkaan, vaan lähinnä tuttava. Olen hyvänhetkenjakaja, jonkinlainen narsistinen hyväksikäyttäjä, joka haluaa ystävyydeltä kepeyttä. Varjoisaa kasvustoa, joka ei kestä kärsimystä, ja jonka kannattaisi kuolla pois asap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun perusteella totean, että olen paska ystävä, tai oikeastaan en ystävä lainkaan, vaan lähinnä tuttava. Olen hyvänhetkenjakaja, jonkinlainen narsistinen hyväksikäyttäjä, joka haluaa ystävyydeltä kepeyttä. Varjoisaa kasvustoa, joka ei kestä kärsimystä, ja jonka kannattaisi kuolla pois asap.
Patrick Tähtönen
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hassua, miten täällä nähdään ystävyys joko äärimmäisen intensiivisenä tai sitten kahville kerran vuodessa -tyyppisenä.
Minä kaipaan syvää ystävyyttä. Sitä, että luotamme toisiimme, että olemme tukena iloissa ja suruissa. Sitä, että kumpikin järjestää toiselle aikaa ainakin joskus. Sitä, että voin laittaa ystävälle viestiä, kun elämässäni tapahtuu jotain erityistä ja ystäväni toimii kohdallani samoin. Se ei tarkoita jatkuvaa viestittelyä, mutta myötäelämistä joskus intensiivisemmin ja joskus harvemmin. Mutta sellainen ei minusta kuulu ystävyyteen, että pidetään radiohiljaisuutta ja ajatellaan, että toinen siellä kiltisti odottaa. Jos elämässä on kiireitä/murheita, niin toiselle pitää suoraan sanoa, että nyt en jaksa viestitellä normaalisti syystä x. Minusta tämä on toisen arvostamista. Jos toisesta oikeasti välittää ja toinen on tärkeä, niin kyllä hänelle tavalla tai toisella löytyy aikaa. Sama myös kuuntelemisen kanssa. Vaikka itsellä väsyttäisi, niin hyvän ystävän kuulumisista olen aina kiinnostunut. Sekin virkistää, kun on vuorovaikutuksessa toisen kanssa.
Mutta sellainen ei minusta kuulu ystävyyteen, että pidetään radiohiljaisuutta ja ajatellaan, että toinen siellä kiltisti odottaa.
Kukaan tervepäinen aikuinen ei ajattele näin. Tämä on ihan intensiivi-ihmisten omaa tulkintaa harvemmin yhteyttä pitävien ystävyydestä. Harvemmin yhteyttä pitävät ymmärtävät, että kaikilla on omat elämänsä.
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun perusteella totean, että olen paska ystävä, tai oikeastaan en ystävä lainkaan, vaan lähinnä tuttava. Olen hyvänhetkenjakaja, jonkinlainen narsistinen hyväksikäyttäjä, joka haluaa ystävyydeltä kepeyttä. Varjoisaa kasvustoa, joka ei kestä kärsimystä, ja jonka kannattaisi kuolla pois asap.
Sama, mutta vastaavasti mun mielestä osa keskustelijoista on teini-ikään jämähtäneitä henkisesti epäitsenäisiä draamailijoita, joista en kohteliaasti sano tässä enempää. Joten, ehkä meitä nyt vaan on erilaisia ja hyväksytään se. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Pahimmillaan ystävälle avautuminen ja ystävien tukeen nojaaminen voi pitkittää ongelmaa, johon oikeasti tarvittaisiin ammattiapua. Myös ja etenkin sillä psyyken tasolla. Jos jutut kertää samaa kehää, ei se tee hyvää kenellekään ja voi olla todellista apua, että ystävä laittaa sille stopin, mikä pakottaa hakemaan toimivaa apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun perusteella totean, että olen paska ystävä, tai oikeastaan en ystävä lainkaan, vaan lähinnä tuttava. Olen hyvänhetkenjakaja, jonkinlainen narsistinen hyväksikäyttäjä, joka haluaa ystävyydeltä kepeyttä. Varjoisaa kasvustoa, joka ei kestä kärsimystä, ja jonka kannattaisi kuolla pois asap.
Sama, mutta vastaavasti mun mielestä osa keskustelijoista on teini-ikään jämähtäneitä henkisesti epäitsenäisiä draamailijoita, joista en kohteliaasti sano tässä enempää. Joten, ehkä meitä nyt vaan on erilaisia ja hyväksytään se. :D
Ei anna palaa vaan kun kerta aloitit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Pahimmillaan ystävälle avautuminen ja ystävien tukeen nojaaminen voi pitkittää ongelmaa, johon oikeasti tarvittaisiin ammattiapua. Myös ja etenkin sillä psyyken tasolla. Jos jutut kertää samaa kehää, ei se tee hyvää kenellekään ja voi olla todellista apua, että ystävä laittaa sille stopin, mikä pakottaa hakemaan toimivaa apua.
Ihanaa asioiden yksinkertaistamista ja projisointia! News flash: suurimmaksi osaksi pahointivointiyhteiskuntaamme sitä ammattiapua ei enää saa. Ei, vaikka olisi tarvis.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Pahimmillaan ystävälle avautuminen ja ystävien tukeen nojaaminen voi pitkittää ongelmaa, johon oikeasti tarvittaisiin ammattiapua. Myös ja etenkin sillä psyyken tasolla. Jos jutut kertää samaa kehää, ei se tee hyvää kenellekään ja voi olla todellista apua, että ystävä laittaa sille stopin, mikä pakottaa hakemaan toimivaa apua.
Totta. Lisäksi se jatkuvasti kuuntelijan ja lohduttajan rooliin joutuva ystävä ei hänkään jaksa määräänsä enempää. Pahimmillaan tilanne kärjistyy niin, että siihen mennessä kuuntelijana toiminut saa tarpeekseen ja latoo päin ystävänsä näköä kaikki ne asiat, joita on siihen mennessä pantannut. Siinä voi mennä koko ystävyys, sillä ylikuormittuneen tunteenpurkaukset eivät yleensä ole mitenkään hienotunteisia. Toisaalta se vaikeassa tilanteessa oleva ystävä ei ehkä pysty näkemään väsymystä ystävänsä purkauksen takana. Ideaalitilanne olisi tietenkin se, ettei näin pahaa kärjistymistä pääsisi tapahtumaan vaan että avautuja tajuaisi itse ajoissa, että hän tarvitsee ammattilaisen apua ja kuuntelija taas rohkaistuisi vetämään selkeät rajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän keskustelun perusteella totean, että olen paska ystävä, tai oikeastaan en ystävä lainkaan, vaan lähinnä tuttava. Olen hyvänhetkenjakaja, jonkinlainen narsistinen hyväksikäyttäjä, joka haluaa ystävyydeltä kepeyttä. Varjoisaa kasvustoa, joka ei kestä kärsimystä, ja jonka kannattaisi kuolla pois asap.
Sama, mutta vastaavasti mun mielestä osa keskustelijoista on teini-ikään jämähtäneitä henkisesti epäitsenäisiä draamailijoita, joista en kohteliaasti sano tässä enempää. Joten, ehkä meitä nyt vaan on erilaisia ja hyväksytään se. :D
Ei anna palaa vaan kun kerta aloitit.
En viitsi. Miksi niin tekisin?
En ole vastuussa heidän ystävyystavastaan eivätkä he minun. Olemme niin erilaisia, että emme päädy läheisempiin väleihin. Molemmat ovat tahollaan tyytyväisi omaan tapaansa. Kumpikin järkyttyi, kun paljastui, että on se toisenkin tapa toimia ja sellaisia ihmisiä, jotka tekevät niin.
Ennemmin kiitän hyvästä keskustelusta. Kohteliaan lämpimän halauksenkin voisin antaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harrastukset ovat hiukan niin ja näin ystävyyden kannalta. Jos on jo pitkään samalla porukalla kokoontunut sakki, niin vaikeata on päästä uutena muulle asteelle kuin hyvänpäiväntutuksi tai jotain pientä jutellaan harrastuksen aikana. Vanhat tutut juttelevat omia asioitaan, usein on niin, että vain tullaan paikalle, tehdään mitä sitten tehdäänkin ja sitten lopussa kukin lähtee omille teilleen moikaten ohimennen. Usein aletaan kovalla touhulla kertoa, että voi kun on taas kiire sinne tai tänne. Harrastajat ovat usein kiireistä sakkia, on monta rautaa tulessa ja kalenteri täynnä.
Samoin harrastuspiireissä on vähän se, että se yhdessä oleminen keskittyy helposti vain sinne harrastuksen pariin. Sitä on yllättävän vaikeaa siirtää siitä ympäristöstä muualle. Samoin kuin työkaverit usein jäävät vain työpaikalla nähtäviksi ihmisiksi, vaikka olisivat kuinka mukavia.
Mitä vikaa siinä että harrastuksen parissa puhutaan pääosin juuri siitä kyseisestä harrastuksessa? Jos ne mielenkiinnon kohteet ovat samanlaisia, niin ei ole tarvetta selittää kaikki pikkujuttuja alusta alkaen vaan molemmilla on tietyt perustiedot ja perustaidot olemassa ja se keskustelu voidaan viedä syvämmälle tasolle sen harrastuksen suhteen.
Erilaisten ihmisten seurassa voi tuoda itsestäänkin esille uusia puolia eikä esimerkiksi tarvitse puhua työasioista kuten usein tehdään niiden työkavereitten kanssa.
Ei siinä mitään pahaa olekaan, vaan tarkoitin sitä että niistä harrastuskavereista on hankala saada myös muulle ajalle oikeasti ystäviä. Helposti ne jäävät vain sinne harrastuspiireihin, mikä sekin on tietysti mukavaa. Jos harrastus loppuu niin helposti myös nuo suhteet jää.
Sitten tulee uusi harrastus ja uudet ystävät. Sitä kutsutaan elämäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Pahimmillaan ystävälle avautuminen ja ystävien tukeen nojaaminen voi pitkittää ongelmaa, johon oikeasti tarvittaisiin ammattiapua. Myös ja etenkin sillä psyyken tasolla. Jos jutut kertää samaa kehää, ei se tee hyvää kenellekään ja voi olla todellista apua, että ystävä laittaa sille stopin, mikä pakottaa hakemaan toimivaa apua.
Ihanaa asioiden yksinkertaistamista ja projisointia! News flash: suurimmaksi osaksi pahointivointiyhteiskuntaamme sitä ammattiapua ei enää saa. Ei, vaikka olisi tarvis.
Tämä on surullinen totuus. Se ei silti poista sitä totuutta, että vääränlainen "tuki" pahentaa ja pitkittää ongelmaa.
Pahoinvointiyhteiskunnasta valittavat voisivat heti muuttaa johonkin parempaan yhteiskuntaan. Siinä voittaisi kaikki.
Ei ystävä ole roskapussi, jolle jauhetaan omia pettymyksiä kun ammattiapua ei ole saatavilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin taidan puhua aika paljon syvällisiä ja varmaan siksi kukaan ei jaksa nähdä mua kuin kerran vuodessa. En mitenkään tarkoita tehdä sitä, ja aina alku on kepeä, mutta aika nopeasti loppuu ne keveät kuulumiset ja en oikein tiedä mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä? Ehkä puhua pidemmin lasten koulusta, uusista kevättakeista, hiustyyleistä tai tanssitunneista? Mutta miten? Siis nuo aiheet ovat jotenkin sellaisia että ei niistä voi järkevästi sanoa paljoakaan.
Mitä ne syvälliset jutut ovat, joista haluat jutella? Itseäni ei kiinnosta ollenkaan nuo mainitsemasi "kevyet" jutut (kevättakit, hiustyylit jne), mutta en jaksa myöskään puida ainakaan liikaa kenenkään henkilökohtaisia asioita, esim. työmurheita. Parhaat ja innostavimmat keskustelut liittyvät esim. kirjallisuuteen, politiikkaan, yhteiskunnallisiin kysymyksiin, taiteeseen jne. Ihan parasta on jutella jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka on laajasti sivistynyt ja jolla on tietoon pohjautuvaa sanottavaa asioista. Ehkä myös selkeä kanta, esim. poliittisiin kysymyksiin liittyen. Tällaisten ihmisten seurassa viihdyn parhaiten.
Mulle taas on vähän vieras ajatus, että mun pitäisi ensin ystävystyä toisen ihmisen kanssa ja vasta sitten voisin keskustella hänen kanssaan politiikasta, yhteiskunnallisissa asioista tai vaikka maailman tapahtumista. Mulle nuo ovat asioita, joista voin keskustella ihan puolituttujenkin kanssa. Tai keskustelupalstalla tuntemattomien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lainaus ei toimi.
-Lähes kaikissa ystävyyssuhteissa käy niin, että se toinen osapuoli jätetään sen sijaan, että hänen kanssaan yritettäisiin työstää ystävyyteen liittyvää haastetta.
Itse toimin juuri noin. En halua ystävyyssuhteiltani mitään haasteiden työstämistä. Mulla on vaativa työ ja jatkuva kiire mm. työmatkojen ja lasten harrastusten takia. Ystävyydeltä haen palautumista, iloa, kivaa yhdessä tekemistä. Kasvatan lapseni, mutta ketään aikuista en ala tavoille opettamaan tai terapioimaan. Toki vanhojen ystävien tukena olen sairauksissa ja muissa haasteissa, mutta että alkaisin heti alkuun opettamaan toiselle aikuiselle kuinka olla kivaa seuraa ja hyvä ystävä. Ei kiitos, sitä haastetta en elämääni kaipaa ihan omaa jaksamista suojatakseni.Mulle on luontevaa olla ystävälle kuuntelija ja tukena, kun ystävän elämässä tapahtuu jokin suru tai vastoinkäyminen. Vakava sairastuminen, läheisen - tai ihan vain kissan - kuolema tms. Mutta en ala terapeutiksi enkä edes kuuntelijaksi johonkin sellaiseen asiaan, mikä on toiselle tapahtunut jo vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten.
Miksi et? Kyllä sä musta vähän kylmältä tai matalaempaattiselta vaikutat. Niinkuin ylemmässä viestissä oli, mulle ei tulis mieleenkään olla toiselle joka avautuu herkästä asiasta, että "älä nyt jaksa mulle avautua, ei kiinnosta ", tai nyökätä vaan ja vaihtaa puheenaihetta.
Koska se toinen on varmasti puhunut niistä asioista jo vuosia jollekin toisellekin ja mahdollisesti hakenut ammattiapuakin, joten on selvää, että ei minullekaan puhuminen auta asiassa yhtään mitään. On siis molempien ajan haaskausta, koska ei minullakaan mitään taikasauvaa ole kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.
Mulla oli yksi kaveri, joka tutustumisen alussa puhui paljon avioerostaan ja petollisesta exästään. Kuvittelin, että ero on varsin tuore asia, mutta myöhemmin selvisi, että hän oli eronnut jo 9 vuotta aikaisemmin. Mä voin olla toiselle tukena ja apuna akuuteissa tilanteissa, mutta ihmisen pitää kyllä päästä siitä akuuttivaiheesta tavalla tai toisella yli ja kyetä jatkamaan elämäänsä. Tätä voisi verrata vaikka siihen, että ystävä sairastuu eikä pääse itse kauppaan, joten voin käydä viemässä hänelle ruokaa. Mutta jos se sairaus kestää vuosia tai vuosikymmeniä, hänen pitää järjestää kauppa-asiansa jollain muulla tavalla.
Pahimmillaan ystävälle avautuminen ja ystävien tukeen nojaaminen voi pitkittää ongelmaa, johon oikeasti tarvittaisiin ammattiapua. Myös ja etenkin sillä psyyken tasolla. Jos jutut kertää samaa kehää, ei se tee hyvää kenellekään ja voi olla todellista apua, että ystävä laittaa sille stopin, mikä pakottaa hakemaan toimivaa apua.
Totta. Lisäksi se jatkuvasti kuuntelijan ja lohduttajan rooliin joutuva ystävä ei hänkään jaksa määräänsä enempää. Pahimmillaan tilanne kärjistyy niin, että siihen mennessä kuuntelijana toiminut saa tarpeekseen ja latoo päin ystävänsä näköä kaikki ne asiat, joita on siihen mennessä pantannut. Siinä voi mennä koko ystävyys, sillä ylikuormittuneen tunteenpurkaukset eivät yleensä ole mitenkään hienotunteisia. Toisaalta se vaikeassa tilanteessa oleva ystävä ei ehkä pysty näkemään väsymystä ystävänsä purkauksen takana. Ideaalitilanne olisi tietenkin se, ettei näin pahaa kärjistymistä pääsisi tapahtumaan vaan että avautuja tajuaisi itse ajoissa, että hän tarvitsee ammattilaisen apua ja kuuntelija taas rohkaistuisi vetämään selkeät rajat.
En nyt ihan ymmärrä miksi keskustelu meni tästä nyt taas siihen ettei ystävää kuulu pitää terapeuttina. Ei tietenkään, mutta itse esimerkiksi ajattelen, että menneisyys kertoo ihmisestä kuitenkin aika paljon ja minua kiinnostaa se mitä muut ovat kokeneet. Olen itsekin törmännyt näihin ihmisiin, jotka vatvovat jotain menneisyyden exiä ja antavat niiden vaikuttaa nykyisyyteenkin niin paljon, että se on jo heille lähes identiteetti. Sellaista nyt ei kukaan loputtomiin jaksa, mutta tuntuu että taas hypitään ääripäästä toiseen.
Oon eri, mutta olen melko samanlainen kuin sinä. Tosin täällä pk-seudulla olen huomannut, että törmään lähinnä poliittisesti hyvin ääripäiden ihminen. Kolme-nelikymppisissä naisissa on paljon vihervasemmistolaisia ja toisaalta taas törmään kokoomushenkisiin naisiin. En istu kumpaankaan joukkoon, kun olen poliittisesti maltillinen ja keskellä. Usein on siis tilanne, ettei poliittiset näkemykset ihan täysin kohtaa. Akateemisessa seurassa viihdyn, kun on mukava jutella kaltaistensa kanssa.