Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?

Vierailija kirjoitti:

olin esimerkiksi kuunnellut tuntikausia päivittäin hänen sairausprosessiaan, työhuoliaan ja jopa joskus auttanut työnteossa.

Jos joku tilittää tuntikausia päivittäin sinulle asioitaan, niin sellaisella ihmisellä ei ole omat tunnetaidot niin kunnossa, että häneltä voisi vastaavasti tarvittaessa odottaa henkistä tukea.

Lisäksi ainakin itse ajattelen, että ei ole omatkaan rajat kunnossa. Edes psykoterapeutti ei kuuntele tuntikausia, puhumattakaan, että auttaisi työssä (oletan, että palkkatyössä). 

Ymmärrän niiiin hyvin sua! Itellä sama, muuttanu usein ja uudella paikkakunnalla vuosia yksin, kaikki johon tutustun kuivuu kasaan koska on PUOLISO sitä tätä pitää kun toi puoliso" .. tai perhe tai ei ole aikaa edes soittaa!!! Hohhoh oon niin luovuttanu ja makaan päivät yksin ja etin töitä joita 33v Ettiny tääl pikkukylällä kun autoa ei varaa pitää 

Itse tykkään juurikin sellasista kamuista kun yläasteellä JOKAPÄIVÄ nähtii ja kuljettiin, tiedän että kun kaveri löytää puolison niin se loppuu kokonaan! Näin usean kanssa käyny "ei oo aikaa" .. ite en hylkää kavereitani jos vaikka seurustelen . Itsekkin etsiny niin fasen tms palstoilta , ei löydy! Typerää näpytellä vaan johki "ystäviä " ryhmässä seinälle "mitä tänään tein tai leivoin" .. kukaan ei lisää kavereihin "EN OTA KAVERIPYYNTÖJÄ" Idiootteja miten kavereita sit löytyy !!?????

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkuun: pidimme molemmat toisiamme ystävinä, myös ystäväni sanoi niin. Tämä ystäväni kuvaili, miten hän aina päätyy olemaan se kuuntelija toisille. Minusta taas oli tullut kuuntelija hänen isoille murheilleen. Kun olisin itse kaivannut kuuntelijaa (lähipiirissä tapahtui monta vakavaa sairastumista yhtä aikaa), totesi ystävä, että nyt hän ei ryhdy minulle kuuntelijaksi.

Ymmärtäisin tuon ratkaisun, jos olisin ollut joku etäisempi tuttu. Mutta jos olen ollut toisen ystävä jo vuosia ja tukenut häntä, olisin odottanut hänen ymmärtävän, etten olisi edellyttänyt häneltä yksipuolista kuuntelemista - olinhan itsekin kuunnellut häntä!

Omasta kokemuksestani opin sen, että pitkäaikaisen ystävänkin kohdalla voi paljastua suuria yllätyksiä. Itse en ikinä olisi uskonut empaattisena pitämästäni ystävästä, että hän käyttäytyisi noin. Kurjinta oli, että hänen mielestään ystävyys olisi voinut jatkua kuten ennenkin. Minun puoleltani tuo tapahtunut vei luottamuksen ystävään. Jos en voi luottaa ystävän olevan surun kohdatessa tukenani, millaista ystävyyttä se on? Kaverit ovat eri juttu, mutta ystävien kanssa yhteys on syvempää.

"Omasta kokemuksestani opin sen, että pitkäaikaisen ystävänkin kohdalla voi paljastua suuria yllätyksiä."

 

Tämä on tuttu ja erittäin masentava kokemus minullekin. Kymmenien vuosien ystävyys ja erittäin tiivis  yhteydenpito kariutui, kun ystäväni ohitti ja suorastaan vähätteli lapsuus- ja nuoruusajaltani periytyvää traumojen kimppua, joka aika ajoin aktualisoituu, aiheuttaa uupumusta ja edelleen käytännön ongelmia. Kyse ei ole siitä, että en puhuisi mistään muusta vaan olisin tarvinnut muutamalle lauseelleeni myötätuntoisen kuuuntelijan, en vähättelijää ja puheenaiheen vaihtoa jonkun kolmannen ihmisen "tilanteesta" juoruiluun.  Tarkoitukseni siis osoittaa, että kolmannella on huomattavasti pahempi tämän hetken ongelma - siis tämän ex-ystäväni mielestä, sillä hänellä on suri tarve ylipäätään åphtia ongelmien vakavuusasetta ja tehdä raaka rankinglista.

 

Olin aina tiennyt, että ex-ystävälle ei voi puhua syvälta luotaavista psykologisista ja esimerkiksi perheen psykodynamiikkoihin liittyvistä asioista, koska hän ei yksinkertaisesti ymmärrä tunteita ja ihmisten välisiä suhteita vaan katsoo niitä "järjellä", täysin ulkokohtaisesti. Tein siis itse virheen, kun avauduin hänelle yhtään ja odotin edes hetken kuuntelua. Hän muuten hylkäsi erään vakavaan masennuksen sairastuneen pitkäaikaisen ystävänsä, koska ei voi ymmärtää masentunutta ja "koska itseääkin on kaikenlaista". En usko, että tuokaan hylätty täysin oli täyttämässä asioillaa tämän ulkokohtaisen ihmisen elämää. Ulkokohtainen kammoksuu kokemuksia, joihin "järki" ei riitä. Vielä on mainittava, että hän ei ymmärrä esimerkiksi yksinäisyyden kokemusta, koska hänellä itsellään ei ole sitä kokemusta. "Minä en ymmärrä, en ole koskaan ajatellut asiaa. Olisin sitten elänyt yksin." Argumentoinnissa hän kääntää aina asiat itseensä. "Koska en minä, eivät muutlaan voi kokea niin." Epäilen hänen olevan vähintäänkin aleksityymikko.

 

Ja ennen kuin kukaan sanoo, että miten voin odottaa kuuntelua keneltäkään, korostan, että en jauhanut. Lisäksi olin esimerkiksi kuunnellut tuntikausia päivittäin hänen sairausprosessiaan, työhuoliaan ja jopa joskus auttanut työnteossa. Eikä siinä mitään, se oli minulle ok eikä taakka. Mutta vastavuoroisuutta häneltä ei saanut tunteisiin liittyvissä ahdistavissa asioissa.    

Olet sivuuttanut todella monta varoitusmerkkiä tuossa ystävyydessä ja huonostihan siinä sitten kävi. Monella meistä on varmaankin kokemus tuon kaltaisesta epäterveestä tai myrkyllisestä ystävyydestä. Lopulta sitä oppii tunnistamaan huonot merkit ja vaihtamaan maisemaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mielestäni ole mahdoton ajatus tavata vaikka kerran kolmessa kuussa, jos lähimmille ystäville löytyy aikaa joka viikko. En kaipaa viikoittaista tapaamista, mutta olisi mukava nähdä vähän useammin kuin pari kertaa vuodessa.

Yritä sisäistää, että tämä on asia, jota ei voi kenenkään toisen puolesta päättää. Jos toinen ei halua, hän ei halua. 

No tämähän se pointti on! Ystävyyttä ja aikaa ei voi eikä pidä pakottaa, jos toinen ei halua. Tilanne on se että toisella selkeästi on enemmän aikaa ystävyydelle muiden kanssa ja sivuutetuksi kokenut haluaisi enemmän.

 

Uskomatonta, että se ei saisi nyt edes tuntua pahalta, kun ei haluta olla ystäviä. 

 

eri

Saa tuntua ihan miltä vaan. Saa tuntua pahalta. Mutta se ei ole sen toisen ihmisen ongelma. Hän ei ole sulle mitään velkaa.

Minusta tämä kertoo paljon nyky-yhteiskunnasta: ajatellaan, että on täysin ok tuottaa toiselle paha mieli ja toinen ei ole velkaa ystävällistä käytöstä. Joo, ei tarvitse toisen kanssa nähdä usein ja pitää paljon yhteyttä, jos ei kiinnosta. Mutta se ei tarkoita, että toista olisi oikeus kohdella tylysti. Voi kauniisti ja rehellisesti kertoa, miksei halua nähdä. Mutta ilkeät ja epämääräiset kommentit eivät ole mitään ystävyyttä. Eihän niin puhuta muillekaan ihmisille omassa elämässä.

Tätä olen tässä keskustelussa ihmetellyt: joidenkin mielestä ystäviä saa kohdella huonommin kuin muita ihmisiä. Ystävällä ei ole oikeutta tuntea pahaa mieltä tai kertoa tunteistaan. Saati toivoa jotain säännöllisyyttä tai tietoja yhteydenpidosta, varsinkin jos toinen on kuitenkin kykenevä yhteydenpitoon muiden ihmisten kanssa. 

Eipä niissä kukaan oikeasti etsi ystäviä, näpyttelyä ryhmän seinällä ja se siitä, itse montakertaa yrittäny, vanhat ukot etsii seksiä on ainut mitä löytyi, moni laittaa suoraan että ei lisää kaveriksi tms. Itse yritin jopa Badoo ja Tinder sovelluksissakin no eipä onnistu

Itselläni Ad/hd ja ole innokas, ihmiset vaan jo 3030v niin laiskoja ja niin puolison kyljessä kii että aikaa "ei ole" . Monet nepsyt juurikin hyvin luovia kuten itselläkin 2 ammattia 

Vierailija kirjoitti:

Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille. 

 

Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan. 

 

Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.

Minä pidän lähtökohtaisesti ihmisistä ja näen helposti heissä hyvää. Kiusaamistaustasta huolimatta olenkin aikuisena onnistunut muodostamaan pysyviä, palkitsevia ystävyyksiä. 

Tästä tulee mieleen, että jos kokee olevansa ystäviä vailla ja huomaa myös, ettei juurikaan pidä ihmisistä, voisiko kokeilla asennemuutosta? En tarkoita teeskentelyä tai oman persoonan muuttamista. Tarkoitan, että tietoisesti opettelee näkemään toisissa ihmisissä hyvää. 

Omissa konflikteissa olen huomannut, että auttaa, jos muistaa myös vastapuolen hyvät ominaisuudet. Tietysti on tärkeää kunnioittaa myös itseään ja pitää huolta, että tulee hyvin kohdelluksi, kun itsekin pyrkii kohtelemaan hyvin toisia. 

Ymmärrän hyvin ton mt onlmaisten rajauksen, mikään ei ole niin raivostuttavaa kun jokapäivä vedota "en jaksa" " en pysty" kuka loputtomiin jaksaa, tai kuunnella toisen mt ongelmia.. on varmasti sellasiakin jotka kykenee elään normielämää mut itsekkin tän kokeneena , en ole mikään paskakuppi vaan toivon tasavertasta vakaata ystävää johon luottaa, ettei tee ohareita "en pystyny" ja ei edes ilmoiteta! Yök

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille. 

 

Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan. 

 

Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.

Minä pidän lähtökohtaisesti ihmisistä ja näen helposti heissä hyvää. Kiusaamistaustasta huolimatta olenkin aikuisena onnistunut muodostamaan pysyviä, palkitsevia ystävyyksiä. 

Tästä tulee mieleen, että jos kokee olevansa ystäviä vailla ja huomaa myös, ettei juurikaan pidä ihmisistä, voisiko kokeilla asennemuutosta? En tarkoita teeskentelyä tai oman persoonan muuttamista. Tarkoitan, että tietoisesti opettelee näkemään toisissa ihmisissä hyvää. 

Omissa konflikteissa olen huomannut, että auttaa, jos muistaa myös vastapuolen hyvät ominaisuudet. Tietysti on tärkeää kunnioittaa myös itseään ja pitää huolta, että tulee hyvin kohdelluksi, kun itsekin pyrkii kohtelemaan hyvin toisia. 

Viestisi toiseen kappaleeseen liittyen: käsittelemättömät, vahingollisissa vuorovaikutussuhteissa syntyneet traumat voivat aiheuttaa tuota, että samaan aikaan sekä kaipaa ihmisiä lähelleen että ärsyyntyy heistä selittämättömästi. Minä kärsin tästä dilemmasta nuorempana ja olen nyt ymmärtänyt sen johtuneen siitä, että hermostoni oli niin äärirajoille virittynyt, että pienikin harmiton omituisuus tai vaikka huolimaton sanavalinta saattoi saada kierrokset punaiselle välittömästi. Olin saanut henkisesti köniini niin monta kertaa niin pienestä pitäen, että otin kaikki "riitasoinnut" ja yhteisen aallonpituuden äkilliset notkahdukset henkilökohtaisina loukkauksina. Kapasiteettini ei siinä vaiheessa riittänyt erilaisuuden ymmärtämiseen, koska olin niin loppuun ajettu. 

Toinen vaihtoehto, joka on vielä paljolti tabu, on se, että haluaako henkilö itse ystäviä ihan oikeasti? Meidät on pitkälti sosiaalistettu siihen, että normaalilla ihmisellä on ystäviä ja se herättää vääränlaisuuden tunnetta, jos heitä ei kaipaakaan. Niinpä joku, joka olisi oikeastaan tyytyväinen itsekseen, saattaa kehittää ystävien saamisesta itselleen pakkomielteen, jotta voisi todistaa muille olevansa normaali. Samalla ihmisseura kuitenkin väsyttää häntä ja jatkuvasti eri taajuudella muiden kanssa oleminen alkaa turhauttaa. Siitä syntyy ristiriita, että hakeutuu aktiivisesti ihmisten seuraan mutta ei sitten kuitenkaan jaksa heitä.

Ystävyyssuhteet on tosi erilaisia kuin parisuhteet. Mutta yksi periaate sopii mielestäni hyvin kaikkiin ihmissuhteisiin: kenenkään kiintymystä ei voi ansaita tarjoamalla heille lisää mitään sellaista, mitä he eivät halua ottaa vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille. 

 

Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan. 

 

Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.

Minä pidän lähtökohtaisesti ihmisistä ja näen helposti heissä hyvää. Kiusaamistaustasta huolimatta olenkin aikuisena onnistunut muodostamaan pysyviä, palkitsevia ystävyyksiä. 

Tästä tulee mieleen, että jos kokee olevansa ystäviä vailla ja huomaa myös, ettei juurikaan pidä ihmisistä, voisiko kokeilla asennemuutosta? En tarkoita teeskentelyä tai oman persoonan muuttamista. Tarkoitan, että tietoisesti opettelee näkemään toisissa ihmisissä hyvää. 

Omissa konflikteissa olen huomannut, että auttaa, jos muistaa myös vastapuolen hyvät ominaisuudet. Tietysti on tärkeää kunnioittaa myös itseään ja pitää huolta, että tulee hyvin kohdelluksi, kun itsekin pyrkii kohtelemaan hyvin toisia. 

Viestisi toiseen kappaleeseen liittyen: käsittelemättömät, vahingollisissa vuorovaikutussuhteissa syntyneet traumat voivat aiheuttaa tuota, että samaan aikaan sekä kaipaa ihmisiä lähelleen että ärsyyntyy heistä selittämättömästi. Minä kärsin tästä dilemmasta nuorempana ja olen nyt ymmärtänyt sen johtuneen siitä, että hermostoni oli niin äärirajoille virittynyt, että pienikin harmiton omituisuus tai vaikka huolimaton sanavalinta saattoi saada kierrokset punaiselle välittömästi. Olin saanut henkisesti köniini niin monta kertaa niin pienestä pitäen, että otin kaikki "riitasoinnut" ja yhteisen aallonpituuden äkilliset notkahdukset henkilökohtaisina loukkauksina. Kapasiteettini ei siinä vaiheessa riittänyt erilaisuuden ymmärtämiseen, koska olin niin loppuun ajettu. 

Toinen vaihtoehto, joka on vielä paljolti tabu, on se, että haluaako henkilö itse ystäviä ihan oikeasti? Meidät on pitkälti sosiaalistettu siihen, että normaalilla ihmisellä on ystäviä ja se herättää vääränlaisuuden tunnetta, jos heitä ei kaipaakaan. Niinpä joku, joka olisi oikeastaan tyytyväinen itsekseen, saattaa kehittää ystävien saamisesta itselleen pakkomielteen, jotta voisi todistaa muille olevansa normaali. Samalla ihmisseura kuitenkin väsyttää häntä ja jatkuvasti eri taajuudella muiden kanssa oleminen alkaa turhauttaa. Siitä syntyy ristiriita, että hakeutuu aktiivisesti ihmisten seuraan mutta ei sitten kuitenkaan jaksa heitä.

Tämä. Minulla on tuo jälkimmäinen. En vain jaksa ihmisiä - minkäänlaisia ihmisiä. Jossakin vaiheessa ajattelin etten kestä heitä, mutta kestän aivan yhtä vähän ihmisyyden piirteitä itsessäni. Olen stressannut hirveästi siitä, ettei minulla ole sosiaalisia suhteita eikä jaksamista ylläpitää niitä. Nyt olen herännyt totuuteen, että yksinkertaisesti voin parhaiten yksinäni - huolimatta ajoittaisesta biologisesta laumaeläinkaipuustani. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimavaroja ihmissuhteisiin, ei, vaikka se olisi kuinka epänormaalia. 

Oih, voiko paremmin enään sanoa! Tämä on niin totta, itse olen ollu aina se kiltti jolle opetettu lapsena " kohtele muita kun toivoisit itseäsi kohtelevan" silti ilkeilyä, juoruamista, jopa raivoamista kohdannu .. päätin että en enään yritä olla ystävällinen , josko näin kaikki vaan muuttuu ? 1 on paska niin lopulta kaikki koska kukaan ei halua olla se kynnysmatto kusipäille ;( 

Tämä on totta, itselläni oli 3 vuotta "ystävä" joka harvoin alussa soitti ja kävi, minulla ei autoa ja hän asuu 15km päässä on auto ja autoja korjaava mies, no "ystävyys" vain loppui kun hänelle normaalia nähdä kerran vuoteen.. sanoin että tuo ei ole ystävyyttä vaan tuttavuutta johon hän "ok ollaan sit tuttavia" 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille. 

 

Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan. 

 

Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.

Minä pidän lähtökohtaisesti ihmisistä ja näen helposti heissä hyvää. Kiusaamistaustasta huolimatta olenkin aikuisena onnistunut muodostamaan pysyviä, palkitsevia ystävyyksiä. 

Tästä tulee mieleen, että jos kokee olevansa ystäviä vailla ja huomaa myös, ettei juurikaan pidä ihmisistä, voisiko kokeilla asennemuutosta? En tarkoita teeskentelyä tai oman persoonan muuttamista. Tarkoitan, että tietoisesti opettelee näkemään toisissa ihmisissä hyvää. 

Omissa konflikteissa olen huomannut, että auttaa, jos muistaa myös vastapuolen hyvät ominaisuudet. Tietysti on tärkeää kunnioittaa myös itseään ja pitää huolta, että tulee hyvin kohdelluksi, kun itsekin pyrkii kohtelemaan hyvin toisia. 

Viestisi toiseen kappaleeseen liittyen: käsittelemättömät, vahingollisissa vuorovaikutussuhteissa syntyneet traumat voivat aiheuttaa tuota, että samaan aikaan sekä kaipaa ihmisiä lähelleen että ärsyyntyy heistä selittämättömästi. Minä kärsin tästä dilemmasta nuorempana ja olen nyt ymmärtänyt sen johtuneen siitä, että hermostoni oli niin äärirajoille virittynyt, että pienikin harmiton omituisuus tai vaikka huolimaton sanavalinta saattoi saada kierrokset punaiselle välittömästi. Olin saanut henkisesti köniini niin monta kertaa niin pienestä pitäen, että otin kaikki "riitasoinnut" ja yhteisen aallonpituuden äkilliset notkahdukset henkilökohtaisina loukkauksina. Kapasiteettini ei siinä vaiheessa riittänyt erilaisuuden ymmärtämiseen, koska olin niin loppuun ajettu. 

Toinen vaihtoehto, joka on vielä paljolti tabu, on se, että haluaako henkilö itse ystäviä ihan oikeasti? Meidät on pitkälti sosiaalistettu siihen, että normaalilla ihmisellä on ystäviä ja se herättää vääränlaisuuden tunnetta, jos heitä ei kaipaakaan. Niinpä joku, joka olisi oikeastaan tyytyväinen itsekseen, saattaa kehittää ystävien saamisesta itselleen pakkomielteen, jotta voisi todistaa muille olevansa normaali. Samalla ihmisseura kuitenkin väsyttää häntä ja jatkuvasti eri taajuudella muiden kanssa oleminen alkaa turhauttaa. Siitä syntyy ristiriita, että hakeutuu aktiivisesti ihmisten seuraan mutta ei sitten kuitenkaan jaksa heitä.

Amen. Minä autistisena naisena tunnistan itseni noista molemmista. Entisenä kiusattuna minulla lhmissuhteissa samanlaista problematiikkaa kuin sinulla. Lisäksi meni hyvin kauan että myönsin itselleni pitäväni naispuolisia ystäviä vain siksi, että niitä kuuluu olla ja muuten jäisin ihan yksin. Häpesin pitkään sitä miten vähän minulla oli ystäviä ja miten huonosti niiden kanssa meni.

Nyt keski-iässä olen sinut itseni kanssa. Mieheni on paras ystäväni ja sen lisäksi minulla on paljon kiinnostavuia tuttavia -monista en tiedä edes nimeä kun ovat harrastuspiireistä tuttuja. Syvällisiä puhun mieheni kanssa ja Raamattupiirissä. 

Nyt joku sitten tuntuu kutsumusta sanoa, että mitä jos mies jättää tai kuolee, kun ei ole ystäviä? Koska ystävät ovat kuolemattomia ilmeisesti. Anyway olen järkeillyt ettei kannata pilata nykyhetkeä mörköjen pelolla ja olisi aika moraalitonta pitää ystäviä vaan siltä varalta, että miehelle sattuu jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille. 

 

Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan. 

 

Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.

Minä pidän lähtökohtaisesti ihmisistä ja näen helposti heissä hyvää. Kiusaamistaustasta huolimatta olenkin aikuisena onnistunut muodostamaan pysyviä, palkitsevia ystävyyksiä. 

Tästä tulee mieleen, että jos kokee olevansa ystäviä vailla ja huomaa myös, ettei juurikaan pidä ihmisistä, voisiko kokeilla asennemuutosta? En tarkoita teeskentelyä tai oman persoonan muuttamista. Tarkoitan, että tietoisesti opettelee näkemään toisissa ihmisissä hyvää. 

Omissa konflikteissa olen huomannut, että auttaa, jos muistaa myös vastapuolen hyvät ominaisuudet. Tietysti on tärkeää kunnioittaa myös itseään ja pitää huolta, että tulee hyvin kohdelluksi, kun itsekin pyrkii kohtelemaan hyvin toisia. 

Viestisi toiseen kappaleeseen liittyen: käsittelemättömät, vahingollisissa vuorovaikutussuhteissa syntyneet traumat voivat aiheuttaa tuota, että samaan aikaan sekä kaipaa ihmisiä lähelleen että ärsyyntyy heistä selittämättömästi. Minä kärsin tästä dilemmasta nuorempana ja olen nyt ymmärtänyt sen johtuneen siitä, että hermostoni oli niin äärirajoille virittynyt, että pienikin harmiton omituisuus tai vaikka huolimaton sanavalinta saattoi saada kierrokset punaiselle välittömästi. Olin saanut henkisesti köniini niin monta kertaa niin pienestä pitäen, että otin kaikki "riitasoinnut" ja yhteisen aallonpituuden äkilliset notkahdukset henkilökohtaisina loukkauksina. Kapasiteettini ei siinä vaiheessa riittänyt erilaisuuden ymmärtämiseen, koska olin niin loppuun ajettu. 

Toinen vaihtoehto, joka on vielä paljolti tabu, on se, että haluaako henkilö itse ystäviä ihan oikeasti? Meidät on pitkälti sosiaalistettu siihen, että normaalilla ihmisellä on ystäviä ja se herättää vääränlaisuuden tunnetta, jos heitä ei kaipaakaan. Niinpä joku, joka olisi oikeastaan tyytyväinen itsekseen, saattaa kehittää ystävien saamisesta itselleen pakkomielteen, jotta voisi todistaa muille olevansa normaali. Samalla ihmisseura kuitenkin väsyttää häntä ja jatkuvasti eri taajuudella muiden kanssa oleminen alkaa turhauttaa. Siitä syntyy ristiriita, että hakeutuu aktiivisesti ihmisten seuraan mutta ei sitten kuitenkaan jaksa heitä.

Tämä. Minulla on tuo jälkimmäinen. En vain jaksa ihmisiä - minkäänlaisia ihmisiä. Jossakin vaiheessa ajattelin etten kestä heitä, mutta kestän aivan yhtä vähän ihmisyyden piirteitä itsessäni. Olen stressannut hirveästi siitä, ettei minulla ole sosiaalisia suhteita eikä jaksamista ylläpitää niitä. Nyt olen herännyt totuuteen, että yksinkertaisesti voin parhaiten yksinäni - huolimatta ajoittaisesta biologisesta laumaeläinkaipuustani. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimavaroja ihmissuhteisiin, ei, vaikka se olisi kuinka epänormaalia. 

Joku Lapin erakko sanoi männävuosina haastattelussa elävänsä erakkona koska vain siten hän pystyy rakastamaan lähimmäisiään. 

Minulle sopisi parhaiten luostarielämä. Olisi yhteisön turva, mutta vuorovaikutus minimissä koska hiljaisuussäännöt. Yhteistä hiljaista työntekoa ja hartaudenharjoitusta, mutta ei juoruilua, lätinää, kukatekimitäja mitäsesanoi.

Jos saisin mennä mieheni kanssa sellaiseen luostariin mihin otetaan pariskuntia -no, mies ei tahtoisi kun se on ihmisrakas.

Meitä on niin moneksi. Ja tämmöisen seuraan on muuten tunkua. Ihmiset luulevat välinpitämätöntä hiljaisuuttani empatiaksi. Kun saavat puhua sydämensä kyllyydestä. 

Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita. 

Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana. 

Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi. 

Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan. 

Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.

Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten? 

Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita. 

Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei? 

Miksi ylikiltteydeksi sanotaan sitä, että toiselle on normaalin empaattinen? Mikä siinä on pahaa, että on toiselle ystävällinen?

Minä autan siksi, että minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Ei kyse ole siitä, mitä minä siitä saan, vaan miten voin olla toisen tukena. Samaa toivon toki omaan suuntaani. Ei kiinnosta olla yksipuolinen auttaja.

T. Tuo aiempi

Pyysikö ystäväsi selkeästi apua, vai autoitko pyytämättä, sen mukaan, mikä mielestäsi.on parasta?

On olemassa sellainen touhutäti tättähäärä -ihmistyyppi, joka on mielestään äärettömän empaattinen ja auttavainen. Koko se auttaminen on kuitenkin egolarppausta, kumpuaa vain siitä omasta auttamishalusta ja huomionkipeydestä. 

Hankalaksi tilanteet tekee se, että kriisissä on vaikea panna jyrälle vastaan. Joten ajatus siitä, että jyrätty onkin nyt kiitollisuudenvelassa saamastaan avusta, syntyy helposti. 

Oikeasti fiksu ihminen on hienotunteinen eikä sekaannu muiden asioihin ja auttaa vain kun selkeästi pyydetään. 

C.S. Lewisillä on sana jos toinenkin sanottavana tästä naistyypistä. Mm. "Muita varten elävät ihmiset tunnistaa ahdistuneesta ilmeestä niiden muiden kasvoilla." 

En vaan käsitä millaisia ystäviä ja mistä piireistä ovat kun joillakin on noin kauheita kokemuksia ja pelkoja. Itselläni on ihan tavallisia ihmisiä, eivät ole mitenkään outoja tai hankalia. Toisaalta en kerää mitään isoa laumaa, muutama, alle kymmenen riittää. Samoin en ala liikaa kaveeraamaan jos joku ihminen tuntuu haluavan enemmän kuin tuttava. Tuttavia minulla onkin paljon ja pidän ne myös tuttavuustasolla. En ehdottele kahvittelua tms. enkä myönny itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio. 

Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...

Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan. 

Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o. 

-se jolle vastasit

Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat. 

keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.

Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa. 

On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.

Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen. 

Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.

Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin

X: –Nähdäänkö viikonloppuna?

Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.

Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta. 

Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt. 

Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"? 

Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.

Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu.  Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste"  rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu. 

Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa. 
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä. 

Kyllä. Toinen kanssakäymisen ehkä vähän suomalainen erikoispiirre on se, että monella jää kohtelias rajaaminen tunnistamatta. 

X: – Nähtäisiinkö viikonloppuna?

Y: – Kiitos, jos toisen kerran? On muuta ohjelmaa. 
X: – Ai mitä muuta?

[^ensimmäinen rajan huomiotta jättäminen]

Y: – Tapaan kumppaniani. 
X: – Niinkö, mitä aiotte tehdä?

[^toinen rajan huomiotta jättäminen]
Y: –En halua kertoa.

X: –Mikset? Mitä teette? Onko jokin hullusti?

[^kolmas, hyvin selkeästi ilmaistun rajan tahallinen huomiotta jättäminen]

***
Ehkä Y:llä on tulossa vakava välienselvittely kumppaninsa kanssa, ehkä he aikovat yrittää lasta, ehkä ovat menossa kinkybileisiin tai adoptioneuvotteluun. Y ei kuitenkaan syystä tai toisesta halua kertoa syytä X:lle. 

Jos Y olisi vastannut toiseen uteluun ”ei mitään erityisyä, vietämme vain aikaa kahden kesken”, se olisi tämän ketjun syyttelijöiden mukaan petollisuutta ja valehtelua. Todenmukainen vastaus ”en halua kertoa” on kuitenkin sekin jo enemmän kuin vaikka minä itse haluaisin tuossa tilanteessa jakaa. Ja kokemukseni mukaan näitä kysymyksiä tulee sangen usein Suomessa. 
 

Muuten samaa mieltä, mutta sen verran on sanottava, että joillakin ihmisillä ne rajat ovat hyvin tiukat ja se saattaa jopa estää ystävystymisen, kun se keskustelu ei saa mennä yhtään small takia syvemmälle ilman että tulee tuollainen en halua sanoa hetki. Ja se on tietysti ok, mutta henk koht en koe kovin läheiseksi yhtä sellaista tuttua joka haluaisi olla läheinen ystäväni, mutta ei suostu kertomaan itsestään melkein mitään.

Tai siis haluaa kertoa vain hyvät jutut ja piilottelee kaikki huonot. Minä pälätän avoimesti kaiken mitä mieleen tulee, ja hän kovin kiinnostuneena kyselee lisää, mutta kun yritän kääntää asian häneen tyyliin, onko sinulla ollut koskaan näin, niin sitte  tulee heti että en halua sanoa. Tulee aika hölmö olo sitten kun on itse juuri avautunut :D