Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (778)
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Tämä ja joskus tavatessa myös pitää olla osin somessa ja miettiä mitä sinne tästä tapaamisesta nyt jaetaan. Miksi kaikille pitää julistaa mitä on meneillään ja kenen kanssa.
Tämä on saanut mun lopettamaan käytännössä kokonaan kaiken jakamisen. Haluan keskittyä olemaan läsnä. Mulla on vain muutama oikein hyvä ystävä, heille voin jakaa asiat ihan kasvotusten. Somessa kontakteina on kyllä ne ystävätkin, mutta valtaosin kavereita, työkavereita tai yhteistyökumppaneita. En ymmärrä miksi mun pitäisi heille tiedottaa jatkuvasti missä mennään ja kenen kanssa.
Osa ennen niin läheisistä ystävistä on muuttunut tähän minä, minä ja minun asiat ja jutut, minä ensin ja minulla on oikeus. Arvata saattaa että ystävyys on vaihtunut kaveruudeksi tai päättynyt kokonaan.
Aikaa jää ihanasti monelle mukavalle asialle kun ei ole jatkuvasti ruutu edessä. Eikä tunnu niin hektiseltä elämä enää. Kokeilkaapa😊.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Tämä ja joskus tavatessa myös pitää olla osin somessa ja miettiä mitä sinne tästä tapaamisesta nyt jaetaan. Miksi kaikille pitää julistaa mitä on meneillään ja kenen kanssa.
Tämä on saanut mun lopettamaan käytännössä kokonaan kaiken jakamisen. Haluan keskittyä olemaan läsnä. Mulla on vain muutama oikein hyvä ystävä, heille voin jakaa asiat ihan kasvotusten. Somessa kontakteina on kyllä ne ystävätkin, mutta valtaosin kavereita, työkavereita tai yhteistyökumppaneita. En ymmärrä miksi mun pitäisi heille tiedottaa jatkuvasti missä mennään ja kenen kanssa.
Osa ennen niin läheisistä ystävistä on muuttunut tähän minä, minä ja minun asiat ja jutut, minä ensin ja minulla on oikeus. Arvata saattaa että ystävyys on vaihtunut kaveruudeksi tai päättynyt kokonaan.
Aikaa jää ihanasti monelle mukavalle asialle kun ei ole jatkuvasti ruutu edessä. Eikä tunnu niin hektiseltä elämä enää. Kokeilkaapa😊.
Some on tehnyt ihmisistä totaalisen ulkoaohjautuvia; heille ei käytännössä tapahdu mitään, ellei tapahtumaa jaeta, ja siihen saada heijasteena reaktiota. Kuulostaa - no - sairaalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille.
Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan.
Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.
Minä pidän lähtökohtaisesti ihmisistä ja näen helposti heissä hyvää. Kiusaamistaustasta huolimatta olenkin aikuisena onnistunut muodostamaan pysyviä, palkitsevia ystävyyksiä.
Tästä tulee mieleen, että jos kokee olevansa ystäviä vailla ja huomaa myös, ettei juurikaan pidä ihmisistä, voisiko kokeilla asennemuutosta? En tarkoita teeskentelyä tai oman persoonan muuttamista. Tarkoitan, että tietoisesti opettelee näkemään toisissa ihmisissä hyvää.
Omissa konflikteissa olen huomannut, että auttaa, jos muistaa myös vastapuolen hyvät ominaisuudet. Tietysti on tärkeää kunnioittaa myös itseään ja pitää huolta, että tulee hyvin kohdelluksi, kun itsekin pyrkii kohtelemaan hyvin toisia.Viestisi toiseen kappaleeseen liittyen: käsittelemättömät, vahingollisissa vuorovaikutussuhteissa syntyneet traumat voivat aiheuttaa tuota, että samaan aikaan sekä kaipaa ihmisiä lähelleen että ärsyyntyy heistä selittämättömästi. Minä kärsin tästä dilemmasta nuorempana ja olen nyt ymmärtänyt sen johtuneen siitä, että hermostoni oli niin äärirajoille virittynyt, että pienikin harmiton omituisuus tai vaikka huolimaton sanavalinta saattoi saada kierrokset punaiselle välittömästi. Olin saanut henkisesti köniini niin monta kertaa niin pienestä pitäen, että otin kaikki "riitasoinnut" ja yhteisen aallonpituuden äkilliset notkahdukset henkilökohtaisina loukkauksina. Kapasiteettini ei siinä vaiheessa riittänyt erilaisuuden ymmärtämiseen, koska olin niin loppuun ajettu.
Toinen vaihtoehto, joka on vielä paljolti tabu, on se, että haluaako henkilö itse ystäviä ihan oikeasti? Meidät on pitkälti sosiaalistettu siihen, että normaalilla ihmisellä on ystäviä ja se herättää vääränlaisuuden tunnetta, jos heitä ei kaipaakaan. Niinpä joku, joka olisi oikeastaan tyytyväinen itsekseen, saattaa kehittää ystävien saamisesta itselleen pakkomielteen, jotta voisi todistaa muille olevansa normaali. Samalla ihmisseura kuitenkin väsyttää häntä ja jatkuvasti eri taajuudella muiden kanssa oleminen alkaa turhauttaa. Siitä syntyy ristiriita, että hakeutuu aktiivisesti ihmisten seuraan mutta ei sitten kuitenkaan jaksa heitä.
Tämä. Minulla on tuo jälkimmäinen. En vain jaksa ihmisiä - minkäänlaisia ihmisiä. Jossakin vaiheessa ajattelin etten kestä heitä, mutta kestän aivan yhtä vähän ihmisyyden piirteitä itsessäni. Olen stressannut hirveästi siitä, ettei minulla ole sosiaalisia suhteita eikä jaksamista ylläpitää niitä. Nyt olen herännyt totuuteen, että yksinkertaisesti voin parhaiten yksinäni - huolimatta ajoittaisesta biologisesta laumaeläinkaipuustani. Minulla ei yksinkertaisesti ole voimavaroja ihmissuhteisiin, ei, vaikka se olisi kuinka epänormaalia.
Joku Lapin erakko sanoi männävuosina haastattelussa elävänsä erakkona koska vain siten hän pystyy rakastamaan lähimmäisiään.
Minulle sopisi parhaiten luostarielämä. Olisi yhteisön turva, mutta vuorovaikutus minimissä koska hiljaisuussäännöt. Yhteistä hiljaista työntekoa ja hartaudenharjoitusta, mutta ei juoruilua, lätinää, kukatekimitäja mitäsesanoi.
Jos saisin mennä mieheni kanssa sellaiseen luostariin mihin otetaan pariskuntia -no, mies ei tahtoisi kun se on ihmisrakas.
Meitä on niin moneksi. Ja tämmöisen seuraan on muuten tunkua. Ihmiset luulevat välinpitämätöntä hiljaisuuttani empatiaksi. Kun saavat puhua sydämensä kyllyydestä.
Minäkin rakastan lähimmäisiäni vain erakkona! Miten hienosti ilmaistu <3
Nykyään ystävyydettömyys ja tiukka omien rajojen vetäminen taitaa olla ihanne ja sellainen luonne, joka ei oikein siedä ihmisiä lähellään (korkeintaan oman kumppaninsa) on jotenkin parempi ihminen. Tässä alkaa tuntea itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Olen sosiaalinen, ystävällinen kuulemma, on muutama ystävä ja muitakin ihmisiä elämässä eikä tämä tilanne tunnu yhtään hankalalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Kyllä vielä 1900- luvun lopussa tuollaisesta vielä käytettiin nimeä valehtelu. Mitäpä jos kokeilisit te joskus sellaista kuin rehellisyys. "Olen ihan poikki, nyt en jaksa mitään enkä nähdä ketään, tavattaisko toiste" rohkeasti vaan rehellisyyteen ei ennenkään kuoltu.
Mä voin sanoa noin mun ystäville, se oman tilan tarve on tärkeetä ja jaettua. Mutta en jollekin kaukaisemmalle tutulle olisi noin suora jaksamisestani. Mielestäni se olisi jo todella törkeää. Ystävät ymmärtää mitä se tarkoittaa ja heihin luotan, mutta jotkut kaverit tai tutut… ei ei ei. Yksityisyyttä. Se suojelee henkisesti sekä minua että kuulijaa.
Suomi on ollut raatorehellisissä kieltäytymisissä varmaan todella uniikki maa. Sellainen kasvojen käsite, joka on Aasiassa ihan kaiken kommunikaation perusta, on monillle täällä käytännössä tuntematon. Olen Jopa vähän järkyttynyt tästä.Kyllä. Toinen kanssakäymisen ehkä vähän suomalainen erikoispiirre on se, että monella jää kohtelias rajaaminen tunnistamatta.
X: – Nähtäisiinkö viikonloppuna?Y: – Kiitos, jos toisen kerran? On muuta ohjelmaa.
X: – Ai mitä muuta?[^ensimmäinen rajan huomiotta jättäminen]
Y: – Tapaan kumppaniani.
X: – Niinkö, mitä aiotte tehdä?[^toinen rajan huomiotta jättäminen]
Y: –En halua kertoa.X: –Mikset? Mitä teette? Onko jokin hullusti?
[^kolmas, hyvin selkeästi ilmaistun rajan tahallinen huomiotta jättäminen]
***
Ehkä Y:llä on tulossa vakava välienselvittely kumppaninsa kanssa, ehkä he aikovat yrittää lasta, ehkä ovat menossa kinkybileisiin tai adoptioneuvotteluun. Y ei kuitenkaan syystä tai toisesta halua kertoa syytä X:lle.
Jos Y olisi vastannut toiseen uteluun ”ei mitään erityisyä, vietämme vain aikaa kahden kesken”, se olisi tämän ketjun syyttelijöiden mukaan petollisuutta ja valehtelua. Todenmukainen vastaus ”en halua kertoa” on kuitenkin sekin jo enemmän kuin vaikka minä itse haluaisin tuossa tilanteessa jakaa. Ja kokemukseni mukaan näitä kysymyksiä tulee sangen usein Suomessa.
Muuten samaa mieltä, mutta sen verran on sanottava, että joillakin ihmisillä ne rajat ovat hyvin tiukat ja se saattaa jopa estää ystävystymisen, kun se keskustelu ei saa mennä yhtään small takia syvemmälle ilman että tulee tuollainen en halua sanoa hetki. Ja se on tietysti ok, mutta henk koht en koe kovin läheiseksi yhtä sellaista tuttua joka haluaisi olla läheinen ystäväni, mutta ei suostu kertomaan itsestään melkein mitään.
Tai siis haluaa kertoa vain hyvät jutut ja piilottelee kaikki huonot. Minä pälätän avoimesti kaiken mitä mieleen tulee, ja hän kovin kiinnostuneena kyselee lisää, mutta kun yritän kääntää asian häneen tyyliin, onko sinulla ollut koskaan näin, niin sitte tulee heti että en halua sanoa. Tulee aika hölmö olo sitten kun on itse juuri avautunut :D
Tuli kommentistasi mieleen, että ihmiset ovat myös avoimuutensa suhteen erilaisia. Mä olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen. Jos mulla on jokin ongelma, mietin ihan oman pääni sisällä, millaisia realistisia ratkaisuvaihtoehtoja mulla on. Harkitsen jokaista erikseen ja valitsen parhaan. Tai ainakin vähiten huonon. Joku saattaisi kuvitella, että teen hätiköityjä ratkaisuja tai olisin impulsiivinen. Se, että en puhu muille mietteistäni, ei suinkaan tarkoita, että asia välähti päähäni just nyt.
Voin kysyä joltain neuvoja, jos oma osaamiseni ei riitä. Tai jos kaipaan tietoa, miten joku toinen on ratkaissut vastaavan ongelman. Pyrin kuitenkin olemaan vaivaamatta ihmisiä, joille ongelmani ratkaisemiseen liittyvät asiat ovat heidän työtään. Jos on olemassa ammattilaisia ongelmani ratkaisemiseen, maksan sitten tällaiselle ammattilaiselle. Ja mikäli kyse ei ole tällaisesta, niin olen todennut paremmaksi hakea vertaistukea kuin puhua jollekin sellaiselle, joka ymmärtää koko asiasta yhtä paljon puhunpa suomea tai mandariinikiinaa.
Mulla on ollut elämässäni varsin paljon vastoinkäymisiä ja vaikeita aikoja. Kun olen silloin tavannut tai muuten pitänyt yhteyttä ystäviini, en ole halunnut märehtiä heidän kanssaan vaikeuksiani vaan nimenomaan jutella jostain iloisista ja mukavista aiheista. Sellaisista, joista puhuminen saa mut edes hetkeksi ajattelemaan jotain.
Olen hyvä kuuntelija - onhan mulla siihen koulutuskin - ja on ollut aikoja, jolloin olen kuunnellut useampaakin ystävääni heidän vaikeuksissaan. Vaikka osaankin laittaa "sairaanhoitajan lakin päähäni ", niin jos omassakin elämässäni on silloin vaikeaa, niin entistä enemmän olen kaivannut sellaista seuraa, jossa jutellaan vain kaikesta kivasta.
Tiedostan kyllä hyvin sen, että moni ei haluaisi olla mun ystäväni. Siis sen vuoksi, että säilytän ihan kaikissa ihmissuhteissa oman tapani avautua tai olla avautumatta. Onneksi olen löytänyt ystäviä, jotka ymmärtävät tämän. Ja tämäkin yksi niistä syistä, miksi ystävystyn hitaasti. En ystävysty sellaisten kanssa, jotka odottavat, että toimin samalla tavalla kuin hekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
Toisaalta aika suurella osalla esimerkiklsi vanhoista leskeksi jääneistä ihmisistä yksinäisyys on se terveyrtä ja hyvinvointia nakertava asia. Jopa niin, että jaksaa toivoa vain kuolemaa. Elämä on muuttunut helvetiksi puolison kuoleman jälkeen. Kaikki oli tehty vain puolison kanssa, ei ystävien. Toki ystävätkin ovat voineet kuolla ympäriltä.
Olisi varmasti parempi puhua vastentahtoisesta yksinäisyydestä ja mieluisista ja halutuista ystävyyksistä, niin ei tarvitsisi vetää tätä neuroasiaa kehiin. Olemme tosiaan erilaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.
Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Tämä ja joskus tavatessa myös pitää olla osin somessa ja miettiä mitä sinne tästä tapaamisesta nyt jaetaan. Miksi kaikille pitää julistaa mitä on meneillään ja kenen kanssa.
Tämä on saanut mun lopettamaan käytännössä kokonaan kaiken jakamisen. Haluan keskittyä olemaan läsnä. Mulla on vain muutama oikein hyvä ystävä, heille voin jakaa asiat ihan kasvotusten. Somessa kontakteina on kyllä ne ystävätkin, mutta valtaosin kavereita, työkavereita tai yhteistyökumppaneita. En ymmärrä miksi mun pitäisi heille tiedottaa jatkuvasti missä mennään ja kenen kanssa.
Osa ennen niin läheisistä ystävistä on muuttunut tähän minä, minä ja minun asiat ja jutut, minä ensin ja minulla on oikeus. Arvata saattaa että ystävyys on vaihtunut kaveruudeksi tai päättynyt kokonaan.
Aikaa jää ihanasti monelle mukavalle asialle kun ei ole jatkuvasti ruutu edessä. Eikä tunnu niin hektiseltä elämä enää. Kokeilkaapa😊.
Tämä!! Voi kumpa voisin kailottaa kaikille miten hyvältä on tuntunut olla ilman somea viimeiset 6kk. Löin vetoa mieheni kanssa että en pysty olemaan 1 kk ilman somea, ja kuukauden jälkeen en edes halunnut palata
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille.
Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan.
Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.
Juurikin tämä!
Itse toivoisin A:n näkökulmasta, että B ymmärtäisi, ettei toisille ystävien saaminen ole välttämättä helppoa. Ei se tietenkään tarkoita, että B:n pitäisi olla A:n ystävä, mutta tulisi ymmärtää, että sen A:n tilanne on erilainen. Siinä missä B voi hyvin luopua jostakin ystävästä, jää hänelle silti paljon ystäviä ja arjessa ei tunnu se, jos A häviää hänen elämästään. A:n elämään taas voi tulla suurikin sosiaalinen aukko siitä, jos B häviää hänen elämästään. A:n kaltaisen ei ole helppoa saada uusia ystäviä tilalle. Itsellänikin menee vuosia tutustuessa ja ystävystyessä. Ystävän menetys kirpaisee siksi paljon, kun ystäviä on jo valmiiksi vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.
Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.
Niinhän se on minullakin. Nämä kevyitä aiheita juttelevat ystävät ovat kyllä minullakin hiukan eri tavalla elämässäni. Oikeastaan silloin kun itsellä olisi juuri tarvetta jutella syvällisemmin en heitä oikein jaksa. Mutta he kokevat tuollaisen tyylin olevan ihan yleinen ystävyyden taso. En ole siihen puuttunut tai alkanut yrittää enempää kun olen huomannut muutaman kerran kun olen kokeeksi yrittäny.t syvällisempää heille on oma aikansa ja paikkansa. Mutta onhan se kieltämättä ihan eri kun voi jutella ihan kaikista aiheista näiden muiden ystävien kanssa. Se on todellakin antoisaa ja saa itsekin uusia näkökulmia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo pitkään huomannut, että en tajua tämän ajan elämästä ja elämäntyylistä paljon mitään. Nyt kun luen tätä ketjua alan ymmärtää, että en edes halua. Niin ovat tavat ja ihmiset muuttuneet. Somessa ollaan tuntikausia, suunnilleen koko valveillaoloaika. Mutta todelliseen ystävyyteen ei jakseta, ehditä, osata, pystytä, haluta, välitetä, tunneta tarvetta tms. tuskin lainkaan. Ihmisyys ja ihmisten keskinäinen todellinen vuorovaikutus on kadonnut miltei tyystin. Lukuunottamatta ehkä omaan statukseen sopivia "ystäviä". Mutta nekin suhteet toimivat omaan etuun ja sopivaan tasoon perustuen. Kumpikin ymmärtää jutun jujun. Että pääosassa on aina minä itse ja ensisijaisesti mitä minä viitsin ja haluun.
Tämä ja joskus tavatessa myös pitää olla osin somessa ja miettiä mitä sinne tästä tapaamisesta nyt jaetaan. Miksi kaikille pitää julistaa mitä on meneillään ja kenen kanssa.
Tämä on saanut mun lopettamaan käytännössä kokonaan kaiken jakamisen. Haluan keskittyä olemaan läsnä. Mulla on vain muutama oikein hyvä ystävä, heille voin jakaa asiat ihan kasvotusten. Somessa kontakteina on kyllä ne ystävätkin, mutta valtaosin kavereita, työkavereita tai yhteistyökumppaneita. En ymmärrä miksi mun pitäisi heille tiedottaa jatkuvasti missä mennään ja kenen kanssa.
Osa ennen niin läheisistä ystävistä on muuttunut tähän minä, minä ja minun asiat ja jutut, minä ensin ja minulla on oikeus. Arvata saattaa että ystävyys on vaihtunut kaveruudeksi tai päättynyt kokonaan.
Aikaa jää ihanasti monelle mukavalle asialle kun ei ole jatkuvasti ruutu edessä. Eikä tunnu niin hektiseltä elämä enää. Kokeilkaapa😊.
Tämä!! Voi kumpa voisin kailottaa kaikille miten hyvältä on tuntunut olla ilman somea viimeiset 6kk. Löin vetoa mieheni kanssa että en pysty olemaan 1 kk ilman somea, ja kuukauden jälkeen en edes halunnut palata
Keskustelupalstakin on some. Tämä on jopa vapaampi some, koska voi olla anonyyminä. Samalla saa paljon lukea paremmin ihmisten ajatuksia eikä tarvii katsoo mainoksia. Mutta some tämäkin on. Vanha some.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille.
Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan.
Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.
Juurikin tämä!
Itse toivoisin A:n näkökulmasta, että B ymmärtäisi, ettei toisille ystävien saaminen ole välttämättä helppoa. Ei se tietenkään tarkoita, että B:n pitäisi olla A:n ystävä, mutta tulisi ymmärtää, että sen A:n tilanne on erilainen. Siinä missä B voi hyvin luopua jostakin ystävästä, jää hänelle silti paljon ystäviä ja arjessa ei tunnu se, jos A häviää hänen elämästään. A:n elämään taas voi tulla suurikin sosiaalinen aukko siitä, jos B häviää hänen elämästään. A:n kaltaisen ei ole helppoa saada uusia ystäviä tilalle. Itsellänikin menee vuosia tutustuessa ja ystävystyessä. Ystävän menetys kirpaisee siksi paljon, kun ystäviä on jo valmiiksi vähän.
Mitä B:n pitäisi sillä ymmärryksellä tehdä ja miten sen A:lle näkyä? Jos nyt on niin, että A syyllistää B:tä ja vaatii enemmän kuin B:llä on antaa ja B haluaa ottaa etäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä terve itsekkyys auttaisi. Vaikutat herkältä ja empaattiselta ihmiseltä jolla on tuntosarvet aina pystyssä havaitsemaan muiden tarpeet. Nämä on hienoja ominaisuuksia mutta jos käyttäydyt kuten kuvailit niin ihmiset alkavat pian pitää sinua itsestäänselvyytenä. Jonain joka on aina paikalla auttamassa. Ihmiset ikävä kyllä eivät arvosta "itsestäänselvyyksiä" ennen kuin menettävät ne.
Eli ala itsekeskeisemmäksi. Älä tarjoa apua, älä vastaile heti puhelimeen, älä lähde heti auttamaan kun kutsu käy. Tee seurastasi ja ystävyydestäsi "harvinaista herkkua" jota ihmiset hamuavat ilman taka-ajatuksia pelkästään sinun seurasi takia. Hanki itsellesi intohimonkohteita ja harrastuksia, joissa käyt juuri sen harrastuksen takia, et niinkään ystävien. Moni ystävyyssuhde syntyy yhteisen intohimoisen harrastuksen kautta. Siinä muuten ei ole mitään pahaa jos käyt jossain museossa tai konsertissa yksin. Moni tekee niin. Voit ihan hyvin sanoa jos joku kysyy että "ei kun mä kävin yksin", kunhan sanot sen välinpitämättömänä sivuhuomautuksena etkä surkealla marttyyriäänellä. Marttyyriksi heittäytyminen ja syyllisyyden- ja säälintunteiden herättäminen on VARMIN tapa menettää ystäviä. Moni käy tilaisuuksissa ja matkoilla yksin koska siinä on oma vapautensa laatia omat aikataulunsa eikä olla muiden vaatimuksista riippuvainen.
Onpas ollut pitkä ja hyvä keskustelu. Aivan kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tämä on rytmittänyt mukavasti pääsiäistäni, kaiken muun sosiaalisen elämän ohella. Olisipa palstalla aina näin fiksua ja mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkun ystävyyteen kuuluu vain mukavien ja hyvien asioiden puhuminen tai helppojen aiheiden käsitteleminen niin niihin hetkiin on minulla sentyyppiset ihmiset. Kuitenkin haluan välillä puhua syvällisempiä ja ehkä vaikeampiakin aiheita. Silloin juttelen taas toisenlaisten ystävien kanssa. Mikä onkaan antoisampaa kun saa luottaa, että nämä tyypit kestävät jutella hyvinkin laajalta repertuaalilta ja hyvi kun erilaisia elämän ilmiöitä.
Ketjussa osa pitää tällaisia pinnallisen mukavan puhujia ja rajoja pitäviä ystävinä. Itse en pidä tällaisia edes kavereina vaan tuttavina.
Minulla on ollut ja on todella pitkäaikaisia ystäviä, joiden kanssa voi syvällisesti keskustella aivan kaikista asiosita: henkilökohtaisista asioista, yhteiskunnallisiin asioihin, muotiin ja liikuntaann. Laaja-alaisuus on ihanaa ja anoisaa.
Niinhän se on minullakin. Nämä kevyitä aiheita juttelevat ystävät ovat kyllä minullakin hiukan eri tavalla elämässäni. Oikeastaan silloin kun itsellä olisi juuri tarvetta jutella syvällisemmin en heitä oikein jaksa. Mutta he kokevat tuollaisen tyylin olevan ihan yleinen ystävyyden taso. En ole siihen puuttunut tai alkanut yrittää enempää kun olen huomannut muutaman kerran kun olen kokeeksi yrittäny.t syvällisempää heille on oma aikansa ja paikkansa. Mutta onhan se kieltämättä ihan eri kun voi jutella ihan kaikista aiheista näiden muiden ystävien kanssa. Se on todellakin antoisaa ja saa itsekin uusia näkökulmia.
Mä olen käynyt parhaimmat syvälliset keskustelut (esimerkiksi yhteiskunnallisista asioista tai vaikka onko tietoisuutta kuoleman jälkeen ) tuttavien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jo aikoinaan äitini opetti, että vaikka seurustelee tai menee naimisiin niin pitää olla muitakin ystäviä ja ihmissuhteita kuin se oma kumppani. Ei ole hyvä asia olla vain kumppanin varassa ja katkaista tai lopettaa ystävyyssuhteet. Se, että on kumppaninsa kanssa ystävä ei poissulje muita ihmissuhteita. Enkä nyt tarkoita, että he olisivat jotain varasuhteita.
Kyllä, ystävät eivät ole kuolemattomia hekään. Mutta sekään ei tarkoita, ettei heitä silloin kannata pitää elämässä mukana.
Jos miettii tuolla järjellä niin oikeastaan mikään asia ei ole silloin oikein tärkeä kun kumminkin kuollaan kaikki.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.
"Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat."
Käsität kielikuvan melko konkreettisesti.
Jonkin varassa oleminen tarkoittaa tässä yhteydessä henkistä tuvaa, jonka ystävyydestä voi saada.
Kuten aiemmin on todettu lesketyneet vanhat kärsivät usein vastentahtoisesta yksinäisyydestä Niin myös eronneet nuoremmat.
Vierailija kirjoitti:
Onpas ollut pitkä ja hyvä keskustelu. Aivan kuin vanhoina hyvinä aikoina. Tämä on rytmittänyt mukavasti pääsiäistäni, kaiken muun sosiaalisen elämän ohella. Olisipa palstalla aina näin fiksua ja mukavaa.
Minä olen kokenut tämän keskustelun kipeäksi. Olen sellainen ihminen, jolla on vähän ystäviä. Olen kokenut tämän keskustelun syyllistävänä. En pakota ketään olemaan ystäväni, mutta toki tunnen surua siitä, että en ole toisten silmissä riittävän kiinnostava.
Tai siis haluaa kertoa vain hyvät jutut ja piilottelee kaikki huonot. Minä pälätän avoimesti kaiken mitä mieleen tulee, ja hän kovin kiinnostuneena kyselee lisää, mutta kun yritän kääntää asian häneen tyyliin, onko sinulla ollut koskaan näin, niin sitte tulee heti että en halua sanoa. Tulee aika hölmö olo sitten kun on itse juuri avautunut :D
Niin. Teillä ei ehkä ihan ole tasapainossa se, miten läheisiksi koette toisenne. Aikuisten suhteissa ei ole mitään sääntöä, että jos minä näytän minun värkit, sinun pitää näyttää sinun värkit. Eipä tuolla tuttavallasi ole mitään velvollisuutta kertoa omista asioistaan, vaikka oletkin itse päättänyt jakaa omasi.
Toisaalta, on ihmisiä, jotka kysyisivät joka suolenmutkan sisällönkin, mutta itsestään eivät kerro mitään. Tämä ihmistyyppi näkee tiedon sosiaalisena pääomana, eikä epäröi sitä myöskään jakaa. Yritän pysyä näistä kaukana, enkä vastaa kyselyihin. Läheiset ystävät kyllä tietävät asiani. Heitä ei ole monta.
Äitisi on opettanut epäilemättä parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta kovin rajallista se on ollut.
Katsos kun meillä ihmisillä on hyvin eri määrä sosiaalista jaksamista. Teillä normaaleillakin on erikokoinen sosiaalisen jaksamisen ämpäri sen mukaan, onko introversioon vai ekstroversioon taipuvainen.
Autistilla on sormustin. Kun ei jaksa, ei jaksa. Paljon pahaa, häpeää, murhetta ja melttareita on seurannut siitä että meikäläistäkin on kannustettu pitämään naisystäviä väkisin. Koska TÄYTYY.
Etten vaan olisi mieheni "varassa".
Joku päivä joku varmaan osaa vielä selittää miten minä sen varassa olen, kun maksan omat laskuni ja liike vaihtaa autonrenkaat. Rationaalisempaa minun olisi sitten pitää rakastajaa eikä naisystävää, jos haluaisin varmistella asioita. En missään olosuhteissa ole saanut naisystäviltä sitä, mitä mieheltäni (muutenkin kuin seksimielessä), ja silti naiset näkevät aina naisten pitämisen varalla ratkaisuna. Eivät varamiestä.
Perin on epälooginen neurotypaalisen naisen luonto.