Lue keskustelun säännöt.
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (710)
Vierailija kirjoitti:
Olen ystävällinen ja ns. helposti lähestyttävä ja muita lähestyvä ihminen. Tykkään nähdä monenlaisia ihmisiä ja pitää yllä monenlaisia ystävyyssuhteita. Kutsun ihmisiä myös kotiini matalalla kynnyksellä. Pidän illanistujaisista.
Samalla minulla on suuri yksinolon ja yksityisyyden, niiden rajojen tarve. Se, että kutsun jonkun kylään, ei tarkoita, että oltaisiin vielä millään sellaisella tasolla, että minulta voisi odottaa jotain.
Niitä ystäviä, joita kohtaan katson, että minulla on jotain velvollisuuksia, ts. joiden rinnalla haluan olla heidän tarpeidensa mukaan, on 1 tai kevyessä määrin 2.
Samaistun tähän täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten?
Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita.
Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei?
Miksi ylikiltteydeksi sanotaan sitä, että toiselle on normaalin empaattinen? Mikä siinä on pahaa, että on toiselle ystävällinen?
Minä autan siksi, että minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Ei kyse ole siitä, mitä minä siitä saan, vaan miten voin olla toisen tukena. Samaa toivon toki omaan suuntaani. Ei kiinnosta olla yksipuolinen auttaja.
T. Tuo aiempi
Ei ole pahaa olla toiselle ystävällinen, mutta on paha, jos sillä rikkoo itsensä. Jos sillä toisten tukena olemisella hoitaa sisäistä tyhjyyttään tai arvottomuuden tunnetta. Että jos on sellainen olo, että "olen hyvä ihminen vain jos autan tuota toista" ja samalla jotkut omat todelliset vastuut (vaikka oma terveys) jää hoitamatta. Pahimmillaan auttamistarpeinen oikein etsii rikkinäisiä ihmisiä, joiden vierellä voi paistatella kyvykkäämpänä ja nostaa arvoaan sillä toisten auttamisella. En nyt tarkoita, että sinä olisit tällainen, mutta tämmöistäkin monissa auttajissa näkee. Että se autettava on myös auttajan omanarvontunnon hoidon väline. Se ei ole hyvä juttu kummallekaan. Tervehenkinen auttaminen, johon on aidosti halua ja aikaa ja tilaa, on sitten eri asia.
Minusta tuntuu, että tässä ketjussa ovat monella menneet auttaminen ja läheisriippuvuus sekaisin. Läheisriippuvuudesta kärsivä on monesti sellainen, joka auttaa ja huolehtii oman jaksamisensa uhalla ja tuntee olevansa arvokas vain silloin, kun hänellä on joku, jota hoivata ja "manageroida".
Normaalisti auttamishaluiselle ihmiselle on itsestäänselvyys, että toisia autetaan ja että hän saisi vastapainoksi myös itse apua, kun sitä tarvitsee. Hän ei kuitenkaan sido omanarvontuntoaan muiden auttamiseen ja ymmärtää sen, että kukaan ei voi olla vastuussa muiden valinnoista ja tekemisistä. Hänelle auttaminen tekee elämästä helpompaa kaikkien kannalta mutta ei tee siitä elämänsä ainoaa sisältöä.
Näissä eri tyyleissä on varmaan takana myös se, miten paljon on saanut tilaa kasvaa omaksi itsekseen ja miten ne omat tarpeet on tulleet omassa lapsuudenperheessä huomioiduksi. Jos kaikki perheessä ovat tulleet hyvin huomioiduiksi, niin on luontevaa aikuisenakin huomioida sopivasti sekä itseä ja muita, sovittaa tarpeita yhteen ja olla toisten tukena.
Sitten jos omien tarpeiden luo on ollut pidempi ja kivisempi tie, on joutunut erikseen opettelemaan, että mikä on minun ja mikä on sinun, ja miten ne edes omat perustarpeet saa tyydytetyksi ja että on lupa haluta ja saada, vastaanottaa vielä jotain siihen päällekin, niin on varmaan tietoisesti tarkempi niistä rajoista ja vastuista. Ehkä kertoo näkymättömyydestä, että nykyään useampi on.
Hei!
Kiitos aloituksesta. Minulla on täysin samanlainen elämäntilanne.
Olen yrittänyt käydä läpi tilanteita jälkikäteen. Ainoa ratkaisuni, jonka olen keksinyt, on oppia olemaan yksin. Yritän vain antaa muiden ihmisten olla ja toivon, että joku samanlainen ihminen kohtaa minut. En tiedä onko tämä järkevä lähestymistapa, mutta itse yritän mennä sillä.
Jotkut työpaikallani moikkailevat minulle iloisesti, jotkut välttelevät. Ihmiset ovat erilaisia. Yritän antaa kaikkien olla enkä yritä ottaa enää liikaa kontaktia.
Hävettää oma käytös jälkikäteen, mutta menneille ei mitään voi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten?
Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita.
Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei?
Miksi ylikiltteydeksi sanotaan sitä, että toiselle on normaalin empaattinen? Mikä siinä on pahaa, että on toiselle ystävällinen?
Minä autan siksi, että minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Ei kyse ole siitä, mitä minä siitä saan, vaan miten voin olla toisen tukena. Samaa toivon toki omaan suuntaani. Ei kiinnosta olla yksipuolinen auttaja.
T. Tuo aiempi
Ei ole pahaa olla toiselle ystävällinen, mutta on paha, jos sillä rikkoo itsensä. Jos sillä toisten tukena olemisella hoitaa sisäistä tyhjyyttään tai arvottomuuden tunnetta. Että jos on sellainen olo, että "olen hyvä ihminen vain jos autan tuota toista" ja samalla jotkut omat todelliset vastuut (vaikka oma terveys) jää hoitamatta. Pahimmillaan auttamistarpeinen oikein etsii rikkinäisiä ihmisiä, joiden vierellä voi paistatella kyvykkäämpänä ja nostaa arvoaan sillä toisten auttamisella. En nyt tarkoita, että sinä olisit tällainen, mutta tämmöistäkin monissa auttajissa näkee. Että se autettava on myös auttajan omanarvontunnon hoidon väline. Se ei ole hyvä juttu kummallekaan. Tervehenkinen auttaminen, johon on aidosti halua ja aikaa ja tilaa, on sitten eri asia.
Minusta tuntuu, että tässä ketjussa ovat monella menneet auttaminen ja läheisriippuvuus sekaisin. Läheisriippuvuudesta kärsivä on monesti sellainen, joka auttaa ja huolehtii oman jaksamisensa uhalla ja tuntee olevansa arvokas vain silloin, kun hänellä on joku, jota hoivata ja "manageroida".
Normaalisti auttamishaluiselle ihmiselle on itsestäänselvyys, että toisia autetaan ja että hän saisi vastapainoksi myös itse apua, kun sitä tarvitsee. Hän ei kuitenkaan sido omanarvontuntoaan muiden auttamiseen ja ymmärtää sen, että kukaan ei voi olla vastuussa muiden valinnoista ja tekemisistä. Hänelle auttaminen tekee elämästä helpompaa kaikkien kannalta mutta ei tee siitä elämänsä ainoaa sisältöä.
En tiedä, meneekö sekaisin, mutta ainakaan anonyymikirjoittelussa ei saa kattavaa kuvaa muodostettua eri tilanteista.
En kirjoittanut noita ylikiltteysviestejä, mutta mielestäni on ihan hyvä, että asia tuotiin keskusteluun. Jos huomaa päätyvänsä tilanteisiin, joissa itse on auttanut ja ollut tukena henkilölle, joka ei halua toimia vastavuoroisesti, voi haluta päivittää käsitystään ystävyydestä tai siitä, kuka on sen arvoinen. Olen omalla kohdallani käynyt tätä läpi, ja ajattelen, että oikein suunnattuna ylikiltteydeksi kutsuttu ominaisuus on voimavara. Hyvin samaan tapaan itse asiassa kuin kirjoitat yllä: auttaminen tekee elämästä helpompaa kaikkien kannalta. Valitettavasti kaikki eivät kykene tai halua kyetä samaan. Siksi olen opetellut tarkkuutta siinä, kehen energiaani käytän, ja se on kannattanut.
Entinen ”ylikiltti”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olis, jos tekisit kaiken juuri päinvastoin, kun olet tehnyt tähän asti.
Saman kaavan toistaminen johtaa aina samaan lopputulokseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jollain oli kokemus siitä, miten oli itse tukena ystävälle ja sitten kun olisi tarvinnut vastavuoroista, ei saanutkaan. Osalle ilmeisesti ystävän auttaminen ja tukeminen luo läheisyyden kokemuksen, josta sitten toivotaan vastavuoroista ja sitä ehkä tehdäänkin siitä lähtien, että sitten saadaan vastaavaa takaisin. Mutta joillain se ilmeisesti toimii niin, että jos ollaan auttaja-autettu-suhteessa, niin se ikään kuin rikkoo sen ystävyyden, joka ei olekaan enää tasapaioinen, ja sitten kun se aputilanne loppuu, niin ystävyys ei autettavan mielessä enää palaudukaan. Että se, minkä toinen on kokenut hyvänä ja lähentävänä onkin toiselle ollut ahdistavaa riippuvuutta, johon täytyy ottaa etäisyyttä tunteakseen itsensä jälleen (tai jopa 1. kertaa) toimintakykyiseksi aikuiseksi.
Tää on vaan pohdintaa, en tiedä, onko näin. Mutta yleisesti ottaen taitaa monet auttaja-autettu-suhteet mennä aika huonoon jamaan.
Minulla oli tällainen tilanne, missä autoin ja kuuntelin ystävää pitkään ja paljon, kun hänelle tuli iso elämänkriisi (luokkaa avioero). Kun itselleni tapahtui merkittävä elämänkriisi ja kerroin näin tapahtuneen, niin ystävä totesi, ettei hänellä ole mitään velvollisuutta kuunnella minua eikä hän siihen aio ryhtyä. Katkesi se ystävyys siihen. En voi käsittää, kenen mielestä ystävyyttä on se, että ottaa itse ystävältä tuen vastaan, mutta ei ole valmis tukemaan ystävää itse. Minulle tuo kertoo ennen kaikkea empatiasta. En kokenut mielekkääksi olla tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei sen vertaa osoita empatiaa ystävälle, että tukisi ison elämänkriisin keskellä. Minulla ei kävisi mielessäkään jättää elämänkriisin kohdannutta ystävää vaille tukea, varsinkaan, jos hän olisi aiemmin osoittanut tukea minulle.
Niin, se mikä yhdelle on itsestäänselvää ja luontevaa, voi toiselle olla iso uhraus tai käytännössä mahdoton toteuttaa. Näkyikö tässä ihmisessä muuten paljon empatian merkkejä ja oliko sydämellinen sinulle ja kaikille? Pyrkikö auttamaan niissä pienemmissä kriiseissä? Huomoiko sinua muuten?
Kriisissä on joillekin helppo mennä erilaisiin auttaja-autettu-tiloihin (molempiin suuntiin), toisille taas ne roolit tai toinen niistä voi olla tosi vaikeita.
Haistan tässä vähän ylikiltteydenkin käryä: kun tuit häntä, mitä siitä sait ja mitä se kenties sinulta vei?
Miksi ylikiltteydeksi sanotaan sitä, että toiselle on normaalin empaattinen? Mikä siinä on pahaa, että on toiselle ystävällinen?
Minä autan siksi, että minusta se kuuluu läheisiin ihmissuhteisiin. Ei kyse ole siitä, mitä minä siitä saan, vaan miten voin olla toisen tukena. Samaa toivon toki omaan suuntaani. Ei kiinnosta olla yksipuolinen auttaja.
T. Tuo aiempi
Ei ole pahaa olla toiselle ystävällinen, mutta on paha, jos sillä rikkoo itsensä. Jos sillä toisten tukena olemisella hoitaa sisäistä tyhjyyttään tai arvottomuuden tunnetta. Että jos on sellainen olo, että "olen hyvä ihminen vain jos autan tuota toista" ja samalla jotkut omat todelliset vastuut (vaikka oma terveys) jää hoitamatta. Pahimmillaan auttamistarpeinen oikein etsii rikkinäisiä ihmisiä, joiden vierellä voi paistatella kyvykkäämpänä ja nostaa arvoaan sillä toisten auttamisella. En nyt tarkoita, että sinä olisit tällainen, mutta tämmöistäkin monissa auttajissa näkee. Että se autettava on myös auttajan omanarvontunnon hoidon väline. Se ei ole hyvä juttu kummallekaan. Tervehenkinen auttaminen, johon on aidosti halua ja aikaa ja tilaa, on sitten eri asia.
Minusta tuntuu, että tässä ketjussa ovat monella menneet auttaminen ja läheisriippuvuus sekaisin. Läheisriippuvuudesta kärsivä on monesti sellainen, joka auttaa ja huolehtii oman jaksamisensa uhalla ja tuntee olevansa arvokas vain silloin, kun hänellä on joku, jota hoivata ja "manageroida".
Normaalisti auttamishaluiselle ihmiselle on itsestäänselvyys, että toisia autetaan ja että hän saisi vastapainoksi myös itse apua, kun sitä tarvitsee. Hän ei kuitenkaan sido omanarvontuntoaan muiden auttamiseen ja ymmärtää sen, että kukaan ei voi olla vastuussa muiden valinnoista ja tekemisistä. Hänelle auttaminen tekee elämästä helpompaa kaikkien kannalta mutta ei tee siitä elämänsä ainoaa sisältöä.
Tämä. Mutta täällä monilla unohtuu: ei ole mitenkään väärin olla normaalilla tavalla auttavainen ystäviä kohtaan ja odottaa samaa ystävällisyyttä itseä kohtaan. Se on vastavuoroisuutta ja tähän suurin osa ystävyyksistä perustuu. Harva on mulkero, jonka mielestä ystävät voi jättää oman onnensa nojaan, vaikka ystävät olisivat olleet itselle tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkuun: pidimme molemmat toisiamme ystävinä, myös ystäväni sanoi niin. Tämä ystäväni kuvaili, miten hän aina päätyy olemaan se kuuntelija toisille. Minusta taas oli tullut kuuntelija hänen isoille murheilleen. Kun olisin itse kaivannut kuuntelijaa (lähipiirissä tapahtui monta vakavaa sairastumista yhtä aikaa), totesi ystävä, että nyt hän ei ryhdy minulle kuuntelijaksi.
Ymmärtäisin tuon ratkaisun, jos olisin ollut joku etäisempi tuttu. Mutta jos olen ollut toisen ystävä jo vuosia ja tukenut häntä, olisin odottanut hänen ymmärtävän, etten olisi edellyttänyt häneltä yksipuolista kuuntelemista - olinhan itsekin kuunnellut häntä!
Omasta kokemuksestani opin sen, että pitkäaikaisen ystävänkin kohdalla voi paljastua suuria yllätyksiä. Itse en ikinä olisi uskonut empaattisena pitämästäni ystävästä, että hän käyttäytyisi noin. Kurjinta oli, että hänen mielestään ystävyys olisi voinut jatkua kuten ennenkin. Minun puoleltani tuo tapahtunut vei luottamuksen ystävään. Jos en voi luottaa ystävän olevan surun kohdatessa tukenani, millaista ystävyyttä se on? Kaverit ovat eri juttu, mutta ystävien kanssa yhteys on syvempää.
Joku saattaa pitää minua ylikylttinä:
Minä olen perusystävällinen ihmisille, joita arjessani tapaan. Toki, jos on ihmisiä, jotka kohtelevat minua ilkeästi, niin silloin riittää pelkällä moikkausasteella oleminen esim. töissä. En ryhdy avuksi ilkeille ihmisille. Tuttuja saatan auttaa pienissä asioissa, jos siitä ei ole minulle kohtuutonta vaivaa. Töissä esimerkiksi autan mielelläni heitä, joiden tiedän auttavan vastavuoroisesti minua. Läheisimmissä suhteissa, perheen ja ystävien osalta, olen käytännössä aina valmis auttamaan. Vaikka en heti pääsisi avuksi, niin autan siinä missä voin, kun pystyn. Minulle tämä on yhteisöllisyyttä ja rakkautta. Samalla intensiteetillä en auttaisi ketä tahansa, vain lähimpiä ihmisiä. Samoin myös oletan, että tämä toimii toiseen suuntaan. Jos hyvä ystävä ei auttaisi minua, niin siirtäisin hänet kaveriosastoon ja lopettaisin myös omalta osaltani apuna olemisen. Minusta on turha tuhlata omaa ystävällisyyttä ja auttavaisuutta ihmisiin, joille se on yhdentekevää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.
"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".
Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.
Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?
Ap
Ei ole hyvä odottaa toiselta sitä ja tätä sekä tuota!
Eikö mieluummin kannattaisi katsoa tyynesti, miten ystävyys alkaa, kehittyy ja onko toinen edes luotettava, mitkä ovat hänen mielenkiinnon kohteensa, perhetilanne ym…….
Minulla on ollut tälläinen ystävä myös, joka tykkäsi omia minua…haha!
Vierailija kirjoitti:
Alkuun: pidimme molemmat toisiamme ystävinä, myös ystäväni sanoi niin. Tämä ystäväni kuvaili, miten hän aina päätyy olemaan se kuuntelija toisille. Minusta taas oli tullut kuuntelija hänen isoille murheilleen. Kun olisin itse kaivannut kuuntelijaa (lähipiirissä tapahtui monta vakavaa sairastumista yhtä aikaa), totesi ystävä, että nyt hän ei ryhdy minulle kuuntelijaksi.
Ymmärtäisin tuon ratkaisun, jos olisin ollut joku etäisempi tuttu. Mutta jos olen ollut toisen ystävä jo vuosia ja tukenut häntä, olisin odottanut hänen ymmärtävän, etten olisi edellyttänyt häneltä yksipuolista kuuntelemista - olinhan itsekin kuunnellut häntä!
Omasta kokemuksestani opin sen, että pitkäaikaisen ystävänkin kohdalla voi paljastua suuria yllätyksiä. Itse en ikinä olisi uskonut empaattisena pitämästäni ystävästä, että hän käyttäytyisi noin. Kurjinta oli, että hänen mielestään ystävyys olisi voinut jatkua kuten ennenkin. Minun puoleltani tuo tapahtunut vei luottamuksen ystävään. Jos en voi luottaa ystävän olevan surun kohdatessa tukenani, millaista ystävyyttä se on? Kaverit ovat eri juttu, mutta ystävien kanssa yhteys on syvempää.
"Omasta kokemuksestani opin sen, että pitkäaikaisen ystävänkin kohdalla voi paljastua suuria yllätyksiä."
Tämä on tuttu ja erittäin masentava kokemus minullekin. Kymmenien vuosien ystävyys ja erittäin tiivis yhteydenpito kariutui, kun ystäväni ohitti ja suorastaan vähätteli lapsuus- ja nuoruusajaltani periytyvää traumojen kimppua, joka aika ajoin aktualisoituu, aiheuttaa uupumusta ja edelleen käytännön ongelmia. Kyse ei ole siitä, että en puhuisi mistään muusta vaan olisin tarvinnut muutamalle lauseelleeni myötätuntoisen kuuuntelijan, en vähättelijää ja puheenaiheen vaihtoa jonkun kolmannen ihmisen "tilanteesta" juoruiluun. Tarkoitukseni siis osoittaa, että kolmannella on huomattavasti pahempi tämän hetken ongelma - siis tämän ex-ystäväni mielestä, sillä hänellä on suri tarve ylipäätään åphtia ongelmien vakavuusasetta ja tehdä raaka rankinglista.
Olin aina tiennyt, että ex-ystävälle ei voi puhua syvälta luotaavista psykologisista ja esimerkiksi perheen psykodynamiikkoihin liittyvistä asioista, koska hän ei yksinkertaisesti ymmärrä tunteita ja ihmisten välisiä suhteita vaan katsoo niitä "järjellä", täysin ulkokohtaisesti. Tein siis itse virheen, kun avauduin hänelle yhtään ja odotin edes hetken kuuntelua. Hän muuten hylkäsi erään vakavaan masennuksen sairastuneen pitkäaikaisen ystävänsä, koska ei voi ymmärtää masentunutta ja "koska itseääkin on kaikenlaista". En usko, että tuokaan hylätty täysin oli täyttämässä asioillaa tämän ulkokohtaisen ihmisen elämää. Ulkokohtainen kammoksuu kokemuksia, joihin "järki" ei riitä. Vielä on mainittava, että hän ei ymmärrä esimerkiksi yksinäisyyden kokemusta, koska hänellä itsellään ei ole sitä kokemusta. "Minä en ymmärrä, en ole koskaan ajatellut asiaa. Olisin sitten elänyt yksin." Argumentoinnissa hän kääntää aina asiat itseensä. "Koska en minä, eivät muutlaan voi kokea niin." Epäilen hänen olevan vähintäänkin aleksityymikko.
Ja ennen kuin kukaan sanoo, että miten voin odottaa kuuntelua keneltäkään, korostan, että en jauhanut. Lisäksi olin esimerkiksi kuunnellut tuntikausia päivittäin hänen sairausprosessiaan, työhuoliaan ja jopa joskus auttanut työnteossa. Eikä siinä mitään, se oli minulle ok eikä taakka. Mutta vastavuoroisuutta häneltä ei saanut tunteisiin liittyvissä ahdistavissa asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset tuntuvat kyllä suhtautuvan hyvin eri tavoin uusiin ihmisiin tutustumiseen. Jotkut haluavat hyvin nopeasti selvittää, olisiko toisesta ystäväksi ja jos ei ole, niin sitten ei välitetä olla tekemisissäkään. Vähän kuin jokin työhaastattelu eli onko toinen soiveltuva tähän hommaan (eli ystäväkseni). Ehkä kyse heillä onkin siitä, että he haluavat vain ystävän. Kaverit ja tuttavat eivät riitä.
Mulle itselleni taas toiseen ihmiseen tutustumisessa riittää, että viihdyn hänen seurassaan. Joihinkin ihmisiin törmää elämässään vain yhden kerran, mutta enpä ole koskaan harmitellut, että tulipa tuhlattua aikaani siihenkin ihmiseen. En aseta tapaamilleni ihmisille odotuksia. Jos on mukava tyyppi ja sattuu jossain tapaamaan uudestaankin, niin voi taas jutella. Jos näitä sattumanvaraisia kohtaamisia tulee sitten enemmänkin ja juttu luistaa, niin jossain vaiheessa voi pyytää Facebook-kaveriksi. Mulla on aika moni alueen koiranulkoiluttaja tullut tutuksi juuri em tavalla ja sitten, kun ollaan FB-kavereita, voi vaikka Messengerissä laittaa viestiä ja kysäistä, mihin aikaan on suunnilleen lähdössä illalla viemään koiraa ulos ja kiinnostaisiko lähteä silloin mun ja koirani kanssa. Jos kiinnostaa, niin sitten mennään yhdessä. Riippuen sitten ihmisestä, niin jutellessa voi tulla esille muitakin asioita kuin koirat ja niiden ulkoilutukset, jotka yhdistävät. Sitten voi joku kerta ehdottaa, että lähtiskö toinen mun kanssa tekemään asiaa x. Jos ei, niin asia on ihan ok. Jos lähtee, niin mukava juttu. Jos asiasta x löytyy yhteinen juttu, niin sitten voi toisenkin kerran tehdä sitä asiaa koiranulkoilutusten lisäksi. Mutta niitä koiranulkoilutuksiakin tehdään yhdessä vain, jos se molemmille sopii. Ei oletuksena, että nyt tästä lähtien joka ilta käydään yhdessä viemässä koirat iltalenkille.
Tutustumisen alussa jutut on vielä varsin pintapuolisia eli sillä oikeastaan vaan selviää, onko molemmilla sellaisia asioita, joiden tekemiseen kaipaisi seuraa. Mutta ei näitä asioita tarvitse nopeasti selvittää. Joskus yhteiset mielenkiinnon kohteet tulee ilmi ihan sattumalta, kun toinen kertoo jotain ja sitten huomaa, että itsekin tykkää just siitä jutusta. Ja vaikka yhdessä joskus jotain tehdäänkin, se ei tarkoita, etteikö toinen voisi tehdä niitä samoja juttuja välillä myös muiden kanssa. Mulla ei ole mitään tarvetta päästä kenenkään elämässä "kalifiksi kalifin paikalle" . Pidän itsestäänselvänä, että jokainen jakaa aikansa ja resussinsa haluamallaan tavalla. Ystävyys toisen ihmisen kanssa syntyy, jos on syntyäkseen. Ja mulla se vaatii lähes poikkeuksetta melko pitkän ajan.
olin esimerkiksi kuunnellut tuntikausia päivittäin hänen sairausprosessiaan, työhuoliaan ja jopa joskus auttanut työnteossa.
Jos joku tilittää tuntikausia päivittäin sinulle asioitaan, niin sellaisella ihmisellä ei ole omat tunnetaidot niin kunnossa, että häneltä voisi vastaavasti tarvittaessa odottaa henkistä tukea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ystäväni kuvaili, miten hän aina päätyy olemaan se kuuntelija toisille.
Ne, jotka päätyvät tähän rooliin valitsematta sitä tietoisesti itse, alkavat jossain vaiheessa valita toisin. Siitä on helpoin aloittaa, missä ei ole siinä roolissa alun perinkään ollut.
Ihmettelen vaan, että miten ehdit arjen keskellä tehdä tuon (muuttoapua lyhyen tuntemisen jälkeen, ym.)?
Kysy itseltäsi, että miksi kaipaat ystäviä niin kipeästi?
Katsoin just tiktokin, missä kerrottiin tutkimuksesta. Siinä oli selvitetty, miksi jotkut on niin suosittuja. Selvisi, että suositut ihmiset tykkää ihmisistä ja ovat ystävällisiä lähes kaikille.
Mun mielestä tämä valottaa hyvin tässäkin ketjussa näkyvää ristiriitaa. A tykästyy vain harvoin kehenkään ja suhtautuu ihmisiin yleensä varauksella. Hän kuitenkin sattui pitämään B:stä, harvinaista kyllä. A on ystävällinen B:lle ja ja A on ystävällinen B:lle. Molemmat kokevat ystävyyttä. Tilanne on kuitenkin eri B:lle, joka tykästyy lähes jokaiseen ja osoittaa sitä lukemattomille ihmisille arjessaan.
Pian A pettyy, sillä huomaa panostavansa enemmän A:n ja B:n ystävyyteen. Hän ilmaisee sen B:lle. B:tä harmittaa toisen paha mieli, mutta ei pidä syytöksistä. Hånellä on elämässään runsaasti ihmisiä, jotka eivät anna ikävää palautetta tai painosta. B arvelee, että hänen on hyvä ottaa etäisyyttä A:han. Maailmahan on täynnä kivoja ihmisiä, myös A:lle! B ei voi käsittää, että tilanne oli A:lle iso ja tukala torjunta, eikä B ole korvattavissa niin vain.
onpa erikoista keskustelua, minä en edes tiedä mitkä on minun rajat 😅. Miksi kaikki puhuu nykyään rajoista?
Jos olet jossain määrin asperger-tyyppinen niin saatatkin tietää kantapään kautta tohon ikään mennessä, että se miten ihmissuhteet toimii ei oo pääteltävissä loogisesti niiden ihmissuhteiden tarkotuksen tai tavoitteiden kautta. Se on vähän ku lintujen soidintanssit; niissä ei näytä itsessään olevan mitään järkeä mutta ne vaan on syväkoodattu niin että järki ei niitä ylitä eikä ohita. Eli jos ne sellaset säännöt ei tuu luonnostaan selkärangasta niin valitettavasti ei voi alussa luottaa intuitioon, vaan pitää opetella ulkoa miten tanssi menee ja niissä tilanteissa nähtävä ylimääräistä vaivaa itsensä tarkkailuun ettei lähde liikaa sinne oman intuition puolelle. Ja tän ei tarvi olla peiteltyä vaan tän voi sanoa ite ihmisille semi varhaisessa vaiheessa, tuoda se yhteiseen tietoisuuteen, jolloin se on samaan aikaan tarkotukseltaan vilpitöntä ja aitoa vaikkei oliskaan se itelle totutuin tapa.
Sit hyviin uutisiin:
- tota edellä kirjottamaani ei välttämättä tarvita jos yhteinen kiinnostus osuu nappiin kunnolla. (Mutta en laskis kaikkia ihmissuhteita vain tämän varaan.)
- pidemmällä tähtäimellä voit olla todellakin oma intuitiivinen itsesi vaikka aluksi tarvittaisiinkin ylimääräistä vaivaa. Siis niissä ihmissuhteissa jotka muutenkaan on sun arvoisia. Kun se neurotyypillisessä mielessä riittävä ihmissuhdesoidintanssi on saatu jotenkin käytyä läpi niin ihan keskiverto hyväntahtoinenkin ihminen on usein kyllä valmis ymmärtämään ihmissuhteen tarpeita myös sun piirteiden kannalta. Ja jos ei ole niin sitten vaihtoon.
- sunlaisia on paljon. Saatat myös löytää joskus sattumalta valmiiksi intuitiivisesti yhteen loksahtavan vastinparin :)
Terveisin tyyppi jolla on jossain määrin ehkä samaa vibaa kun sulla, mahdollisesti vähän sua lievemmin, mutta riittävästi tunnistaakseni ongelmasi myös omakohtaisesti.
Tsemppiä. Tää on pitkää peliä.
Luonnossa saaliseläin ja naaras herättää huomion.
Ideana ei ole mainostaa itseään raivokkaasti tai aggressiivisesti. Paras keino myydä itsensä on luonnollinen tapa tulla huomatuksi. Se että menet juttelemaan on jo virhe.
Miehenä kannattaa laittautua tosi nätiksi ja kävellä eritavoin kuin muut. Pehmeät liikkeet ja feminiininen tapa olla pehmeästi kuin perhonen ja nopea, sulava kuin käärme.
Kampaa hiukset eten edestä ja sivuilta taakse geelillä. Takatukkaan voi tehdä jakauksen keskelle jos haluaa. Värjätä raitoja hiuksiin ja pukeutua vähän kuin pelle. Luonnossakin värikkäät urokset huomataan lintumaailmassa. Perusideana jing ja jang symbooli.
Oletetaan että maisema on siisti ja valkoinen. Kaikki pukeutuu valkoisesti ja noudattaa normia.
Jos haluat tulla huomatuksi, niin ole se musta piste ja luolansuu muille.
Tämä on muuten varoitus. Kärsi seuraamukset jos sut huomataan luonnossa.
Sanon, etten ehdi ja että on töitä, kyllä. Riippuu vähän tyypistä, miten muotoilen asian, tuossakin jo kirjoittaja ehti vihjailemaan mielenmaisemaani vastenmieliseksi. Ihan vapaasti vain, ainakaan hän ei varmaankaan määrittele minua ystäväksi yksipuolisella ilmoituksella.