Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Etsin ystäviä ja olen muiden mielestä yli-innokas, epätoivoinen ja yritän liikaa - mitä voin tehdä?
Heti alkuun: Olen nelikymppinen nainen ja olen työelämässä, eikä mt-ongelmia tai elämänhallinnan ongelmia ole. Minulla on elämä kunnossa, on hyvä koti ja puoliso. Mitään diagnoosia ei ole, mutta olen jossain määrin asperger-henkinen persoona. Minulla on ollut elämäni aikana useita ystäviä, mutta pitkät välimatkat ja muuttuneet elämäntilanteet ovat ystävien toiveesta vieneet erilleen.
Minulla ei ole nykyisin ystäviä, joita näkisin arjessani. Haluaisin ystäviä todella ja yritän tutustua ihmisiin. Otan rohkeasti kontaktia, mutta olen selvästi toisten mielestä epätoivoisen ja yli-innokkaan oloinen. Minusta varmasti välittyy se, että minulla ei ole ystäviä. Arkisista kuulumisista on vaikea jutella kepeästi, kun en voi kertoa olleeni ystävien kanssa museossa/laivalla/konsertissa tms. Yritän välttää sen kertomista, että käyn museoissa, kahviloissa yms yksin, koska ystäviä ei ole. Selvästi yritän liikaa, kun yritän tutustua toisiin. Saatan tarjoutua muuttoavuksi uudelle tuttavuudelle tai tarjoutua kuuntelevaksi olkapääksi, jos joku kertoo äitinsä sairastuneen.
Miten pääsisin eroon tästä, että olen epätoivoinen ja yritän liikaa?
Ap
Kommentit (654)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.
Pehmeä ei on myös kiittää kutsusta vaikka chatissa sydämellä eikä enää palata asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun seura alkoi kiinnostaa, kun olin opetellut olemaan tarvitsematta toisia ja lakkasin odottamasta keneltäkään mitään. Siinä vaiheessa ei vain itseäni enää kiinnostanut, vaan olin alkanut nauttia yksinolosta enemmän.
"Lakkasin odottamasta keneltäkään mitään".
Kyllä minulla on odotuksia ystävälle. Odotan, että ystävyys on tasavertaista, vastavuoroista ja puolin ja toisin olemme kiinnostuneita toisemme elämästä. Odotan, että toisella on aikaa minulle useammin kuin kahvitreffit kahdesti vuodessa. Odotan keskustelua myös elämän syvistä asioista, pelkkä pintapuolinen keskustelu ei kiinnosta.
Mitä minä tekisin ystävältä, jolta en saisi odottaa mitään?
Ap
Siinäpä se, että odotat! Mikset anna ajan kulua ja hiljalleen kasvata ystävyyttä ilman odotuksia tai pyyntöjä! Tosi ystävyys kasvaa hiljalleen pysyväksi ja antoisaksi. Tsemppiä!
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Joskus tuntuu siltä, että kaverustuminen on sitä, että laitan nimeni alle johonkin terapiasopimukseen, joka on voimassa tasan tarkkaan niin kauan, kun terapeutille on tarvetta.
Jostain syystä ihmiset kokevat, että juuri minulle on mahdollista avautua ihan kaikesta. En tiedä, mistä tämä johtuu. Tällaisia random -avautumisia tulee ihan puskistakin - tyyliin bussissa tai työpaikalla. Yhtäkkiä saa kuulla arkisena työpäivänä kaikki lapsuuden jouluista, jolloin isä ryyppäsi ja perhe pelkäsi - ja meikä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta päässäni mietin hiljaa, että mitä hittoa nyt taas, kun en minä tiedä edes tuon tyypin nimeä. Kerran kahvilassa viereen istui ihan uppo-outo täti ja hetken small-talkin jälkeen sain kuulla kaiken hänen miehensä seksiriippuvuudesta ja avioerosta. Ja kun näitä riittää ja riittää ja riittää.
Minä en provosoi näitä avautumisia, enkä kysele keltään heidän henkilökohtaisia asioitaan.
Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät ole muuta, kuin diagnoosinsa ja traumansa. Jokaisella pitää olla joku kirjainyhdistelmä, vaikka väkisinkin, ja välillä ahdistutaan ja triggeröidytään ja sitten ollaan erikoisia näin ja noin ja niin. Kun kavereita näen, niin kyllä se sille linjalle menee, että minä kuuntelen ja he selittää.
On minullakin kirjainyhdistelmäni ja ihan aikuistenoikeasti traumoja. Ei vain tule pieneen mieleenikään niitä ruveta tilittämään randomtyypeille tai kaverille, jonka kanssa piti viettää kiva päivä. Ei minun kaverit ole sitä varten, että minä saan murheeni johonkin oksentaa. Aikuisena handlaan itse murheeni ja jos joskus tukea ystävältä saan, osaan olla vilpittömästi kiitollinen, enkä pidä kenenkään apua itseselvyytenä.
Jos tähän vielä pistettäisiin päälle se, että "ystävällä" olisi vaatimuslista siitä, kuinka usein nähdään ja mitä minun pitää muistaa kiinnostuneena kysellä niin - juu ei. Mieluummin kuuntelen vaikka äänikirjaa sitten senkin ajan.
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu siltä, että kaverustuminen on sitä, että laitan nimeni alle johonkin terapiasopimukseen, joka on voimassa tasan tarkkaan niin kauan, kun terapeutille on tarvetta.
Jostain syystä ihmiset kokevat, että juuri minulle on mahdollista avautua ihan kaikesta. En tiedä, mistä tämä johtuu. Tällaisia random -avautumisia tulee ihan puskistakin - tyyliin bussissa tai työpaikalla. Yhtäkkiä saa kuulla arkisena työpäivänä kaikki lapsuuden jouluista, jolloin isä ryyppäsi ja perhe pelkäsi - ja meikä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta päässäni mietin hiljaa, että mitä hittoa nyt taas, kun en minä tiedä edes tuon tyypin nimeä. Kerran kahvilassa viereen istui ihan uppo-outo täti ja hetken small-talkin jälkeen sain kuulla kaiken hänen miehensä seksiriippuvuudesta ja avioerosta. Ja kun näitä riittää ja riittää ja riittää.
Minä en provosoi näitä avautumisia, enkä kysele keltään heidän henkilökohtaisia asioitaan.
Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät ole muuta, kuin diagnoosinsa ja traumansa. Jokaisella pitää olla joku kirjainyhdistelmä, vaikka väkisinkin, ja välillä ahdistutaan ja triggeröidytään ja sitten ollaan erikoisia näin ja noin ja niin. Kun kavereita näen, niin kyllä se sille linjalle menee, että minä kuuntelen ja he selittää.
On minullakin kirjainyhdistelmäni ja ihan aikuistenoikeasti traumoja. Ei vain tule pieneen mieleenikään niitä ruveta tilittämään randomtyypeille tai kaverille, jonka kanssa piti viettää kiva päivä. Ei minun kaverit ole sitä varten, että minä saan murheeni johonkin oksentaa. Aikuisena handlaan itse murheeni ja jos joskus tukea ystävältä saan, osaan olla vilpittömästi kiitollinen, enkä pidä kenenkään apua itseselvyytenä.
Jos tähän vielä pistettäisiin päälle se, että "ystävällä" olisi vaatimuslista siitä, kuinka usein nähdään ja mitä minun pitää muistaa kiinnostuneena kysellä niin - juu ei. Mieluummin kuuntelen vaikka äänikirjaa sitten senkin ajan.
Ne vaistoaa että kuuntelet. Et sano vastaan tai lähde tilanteesta. Rajaton vaistoaa, kelle voi olla rajaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Me nuoremmat ei ajatella että ystävä on jossain hyllyllä odottamassa koska meillä olis aikaa, vaan että kummallakin on oma elämänsä, joka on täynnä kaikkea ja tarvitaan myös omaa yksinolon ja palautumisen aikaa. Ystävyys elää siinä joustavasti sen mukaan mikä kummallekin toimii. Ei niin, että toinen vaatii ja toinen taipuu. Jos ei löydy yhteistä säveltä siihen mitä ystävyys voisi olla, se hiipuu pois. Ja kyllä, kaikenlaiset kanavat on käytössä, mutta siinäkin tavat vaihtelee, mikä on kellekin luontevaa käyttää ja mikä digihälyä.
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu siltä, että kaverustuminen on sitä, että laitan nimeni alle johonkin terapiasopimukseen, joka on voimassa tasan tarkkaan niin kauan, kun terapeutille on tarvetta.
Jostain syystä ihmiset kokevat, että juuri minulle on mahdollista avautua ihan kaikesta. En tiedä, mistä tämä johtuu. Tällaisia random -avautumisia tulee ihan puskistakin - tyyliin bussissa tai työpaikalla. Yhtäkkiä saa kuulla arkisena työpäivänä kaikki lapsuuden jouluista, jolloin isä ryyppäsi ja perhe pelkäsi - ja meikä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta päässäni mietin hiljaa, että mitä hittoa nyt taas, kun en minä tiedä edes tuon tyypin nimeä. Kerran kahvilassa viereen istui ihan uppo-outo täti ja hetken small-talkin jälkeen sain kuulla kaiken hänen miehensä seksiriippuvuudesta ja avioerosta. Ja kun näitä riittää ja riittää ja riittää.
Minä en provosoi näitä avautumisia, enkä kysele keltään heidän henkilökohtaisia asioitaan.
Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät ole muuta, kuin diagnoosinsa ja traumansa. Jokaisella pitää olla joku kirjainyhdistelmä, vaikka väkisinkin, ja välillä ahdistutaan ja triggeröidytään ja sitten ollaan erikoisia näin ja noin ja niin. Kun kavereita näen, niin kyllä se sille linjalle menee, että minä kuuntelen ja he selittää.
On minullakin kirjainyhdistelmäni ja ihan aikuistenoikeasti traumoja. Ei vain tule pieneen mieleenikään niitä ruveta tilittämään randomtyypeille tai kaverille, jonka kanssa piti viettää kiva päivä. Ei minun kaverit ole sitä varten, että minä saan murheeni johonkin oksentaa. Aikuisena handlaan itse murheeni ja jos joskus tukea ystävältä saan, osaan olla vilpittömästi kiitollinen, enkä pidä kenenkään apua itseselvyytenä.
Jos tähän vielä pistettäisiin päälle se, että "ystävällä" olisi vaatimuslista siitä, kuinka usein nähdään ja mitä minun pitää muistaa kiinnostuneena kysellä niin - juu ei. Mieluummin kuuntelen vaikka äänikirjaa sitten senkin ajan.
Ehkäpä olemuksesi ei vaikuta vaaralliselta tai uhkaavalta, ihmisten on helppo sinulle sitten kertoa asioitaan. Miksi he niin tekevät? Tässä ketjusta ja omasta asenteestasi voit lukea syyn, he tarvitsisivat oikean ystävän, mutta heillä on vain tämän ketjun kaltaisia ns.ystäviä tai miksi teita nyt edes kutsuisi. Yleensä Ihmisillä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, jos ei muuta ole, niin sitten kerrotaan ne mieltä painavat asiat vaikka tuntemattomalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Tuntuu, että tässä eivät ihan ajatukset kohtaa. Jos joku ei halua vuosiin nähdä (entistä/tulevaa entistä) ystäväänsä, niin eihän se iloinen asia ole. Mutta ei häntä myöskään voi pakottaa. Hyviä syitäkin voi olla vaikka kuinka. Mitä siis hylätyn ystävän tässä tulisi tehdä? Saada itkupotkuraivarit? Lähettää ulostekirje hylänneelle ystävälle? Nostaa kanne? Mikään näistä ei tuota ystävyyttä enää pelasta.
Minulla on kymmeniä vuosia säilyneitä ystävyyksiä. Olen vieraillut sairaalassa ja ottanut eronneen luokseni asumaan - koska halusin ja voin, en siksi, että olisi ollut velvollisuus tai pakko. Toivon, että ystäväni kokevat samoin minun suhteeni.
N47
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu siltä, että kaverustuminen on sitä, että laitan nimeni alle johonkin terapiasopimukseen, joka on voimassa tasan tarkkaan niin kauan, kun terapeutille on tarvetta.
Jostain syystä ihmiset kokevat, että juuri minulle on mahdollista avautua ihan kaikesta. En tiedä, mistä tämä johtuu. Tällaisia random -avautumisia tulee ihan puskistakin - tyyliin bussissa tai työpaikalla. Yhtäkkiä saa kuulla arkisena työpäivänä kaikki lapsuuden jouluista, jolloin isä ryyppäsi ja perhe pelkäsi - ja meikä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta päässäni mietin hiljaa, että mitä hittoa nyt taas, kun en minä tiedä edes tuon tyypin nimeä. Kerran kahvilassa viereen istui ihan uppo-outo täti ja hetken small-talkin jälkeen sain kuulla kaiken hänen miehensä seksiriippuvuudesta ja avioerosta. Ja kun näitä riittää ja riittää ja riittää.
Minä en provosoi näitä avautumisia, enkä kysele keltään heidän henkilökohtaisia asioitaan.
Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät ole muuta, kuin diagnoosinsa ja traumansa. Jokaisella pitää olla joku kirjainyhdistelmä, vaikka väkisinkin, ja välillä ahdistutaan ja triggeröidytään ja sitten ollaan erikoisia näin ja noin ja niin. Kun kavereita näen, niin kyllä se sille linjalle menee, että minä kuuntelen ja he selittää.
On minullakin kirjainyhdistelmäni ja ihan aikuistenoikeasti traumoja. Ei vain tule pieneen mieleenikään niitä ruveta tilittämään randomtyypeille tai kaverille, jonka kanssa piti viettää kiva päivä. Ei minun kaverit ole sitä varten, että minä saan murheeni johonkin oksentaa. Aikuisena handlaan itse murheeni ja jos joskus tukea ystävältä saan, osaan olla vilpittömästi kiitollinen, enkä pidä kenenkään apua itseselvyytenä.
Jos tähän vielä pistettäisiin päälle se, että "ystävällä" olisi vaatimuslista siitä, kuinka usein nähdään ja mitä minun pitää muistaa kiinnostuneena kysellä niin - juu ei. Mieluummin kuuntelen vaikka äänikirjaa sitten senkin ajan.
Ne vaistoaa että kuuntelet. Et sano vastaan tai lähde tilanteesta. Rajaton vaistoaa, kelle voi olla rajaton.
Lisään vielä, että ihmiset joilla on niitä tunnesäätelyn ongelmia, kaipaavat sitä vakaata peiliä, jonka susta löytävät. Seuraavaksi kun joku tekee tota, niin voit toimia ihan millä tahansa muullakin tavalla kuin kuuntelemalla. Vaikka sanomalla suoraan, että koet tosi outona että sulle, tuntemattomalle kerrotaan jotain noin intiimiä. Että sun ei tulis mieleenkään käyttäytyä noin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Tuntuu, että tässä eivät ihan ajatukset kohtaa. Jos joku ei halua vuosiin nähdä (entistä/tulevaa entistä) ystäväänsä, niin eihän se iloinen asia ole. Mutta ei häntä myöskään voi pakottaa. Hyviä syitäkin voi olla vaikka kuinka. Mitä siis hylätyn ystävän tässä tulisi tehdä? Saada itkupotkuraivarit? Lähettää ulostekirje hylänneelle ystävälle? Nostaa kanne? Mikään näistä ei tuota ystävyyttä enää pelasta.
Minulla on kymmeniä vuosia säilyneitä ystävyyksiä. Olen vieraillut sairaalassa ja ottanut eronneen luokseni asumaan - koska halusin ja voin, en siksi, että olisi ollut velvollisuus tai pakko. Toivon, että ystäväni kokevat samoin minun suhteeni.
N47
Samat ajatukset, sama ikäluokka. Ei se, ettei ole velvollisuus auttaa ystävää tarkoita, ettei auttaisi tai haluaisi.
Onko meitä vanhemmilla ihmisillä niin paljon kiellettyjä haluja, että he pelkäävät maailmaa, jossa saisivat toimia sen mukaan, mitä haluavat, ei velvollisuuksien. Että sitten maailma suostuisi kaaokseen, jos ihmissuhteissa saisi olla vapaaehtoisuutta ja rajoja velvoitteiden sijalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei
Onko sinulla jotakin kiinnostuksen kohdetta jossa voisit tavata samanhenkisiä ihmisiä? Esimerkiksi lukupiiriin liittyminen, eläinsuojeluun osallistuminen, tms.
Näin tutustut ihmisiin ja jos tapaat jonkun mukavan on mahdollista ehdottaa yhteistä menoa.
Toivottavasti saat ystäviä, on tosi tärkeää
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.
Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten myös minusta tämä tuntuu välillä aika kamalalta keskustelulta. Onkohan ikäkysymys. Nuoremmalla polvella on erilaiset tavat ja käsitykset ystävyydestä.
Eihän se niinkään voi olla, että toisen pitää vain odottaa kiltisti siihen saakka kuinka kauan joku on ottamatta yhteyttä ja sitten tyytyä jos jossain raossa sattuisi olevan aikaa. Ystässuhdetta ei voi suoraan verrata parisuhteeseen, mutta aika pitkälle samat kriteerit ja määreet kuitenkin pitävät paikkansa. Jos kumppani tai ystävä kiinnostaa ja hänet haluaa pitää elämässään niin ei voi välillä laittaa hyllylle ja ottaa taas esille.
Joka päivä/viikko/ehkä kuukausikaan ei tarvitse tavata, mutta melko säännöllinen yhteydenpito kuitenkin on suotavaa hyvässä ystävyydessä. Niin kiire ei ole kun nykyään vaikka mitä pelejä ja vempeleitä yhteydenpitoon. Tuntuu, että onko nykyään edes sellaista käsitettä kuin hyvä ystävä olemassa. Mitenköhän ennen onnistui kun ei edes lankapuhelinta ollut joka kodissa. Mutta kyllä silti onnistui ja ehkä jopa omalla tavallaan paremmin.
Tuntuu, että tässä eivät ihan ajatukset kohtaa. Jos joku ei halua vuosiin nähdä (entistä/tulevaa entistä) ystäväänsä, niin eihän se iloinen asia ole. Mutta ei häntä myöskään voi pakottaa. Hyviä syitäkin voi olla vaikka kuinka. Mitä siis hylätyn ystävän tässä tulisi tehdä? Saada itkupotkuraivarit? Lähettää ulostekirje hylänneelle ystävälle? Nostaa kanne? Mikään näistä ei tuota ystävyyttä enää pelasta.
Minulla on kymmeniä vuosia säilyneitä ystävyyksiä. Olen vieraillut sairaalassa ja ottanut eronneen luokseni asumaan - koska halusin ja voin, en siksi, että olisi ollut velvollisuus tai pakko. Toivon, että ystäväni kokevat samoin minun suhteeni.
N47Samat ajatukset, sama ikäluokka. Ei se, ettei ole velvollisuus auttaa ystävää tarkoita, ettei auttaisi tai haluaisi.
Onko meitä vanhemmilla ihmisillä niin paljon kiellettyjä haluja, että he pelkäävät maailmaa, jossa saisivat toimia sen mukaan, mitä haluavat, ei velvollisuuksien. Että sitten maailma suostuisi kaaokseen, jos ihmissuhteissa saisi olla vapaaehtoisuutta ja rajoja velvoitteiden sijalla?
Hyvä kommentti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Tolla asenteella tulee tosi vaikeeta Suomen ulkopuolella. Suurimmassa osassa maailman maita ihmiset puhuu vielä epäsuoremmin.
Varmaan aika varhaisessa ihmiskunnan kehitysvaiheessa kehittynyt tapa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Se ero ei ole siinä, miten usein haluaa nähdä vaan siinä, miten ymmärtää toisen ihmisen erillisyyttä. Miten kantaa omia tunteitaan, miten seisoo henkisillä jaloillaan. Miten vastaa, kun ”ei” sanotaan. Mitä ja miten odottaa ja miten sisimmässään vaatii toista tunteitaan kantamaan.
Tuo on ihan totta. Meitä ihmisiä on moneen junaan, ja kommunikointi on kaiken a ja o.
-se jolle vastasit
Kommunikaatiota ne epäsuoratkin eit ovat.
keneltäkään ei voi vaatia ajatuksen lukutaitoa.
Riittää, että uskoo sen pehmeän ein. Jos lähtee kyseenalaistamaan toisen perusteluja, ystävyys on jo pahasti vinossa.
On se vinossa jo siinä vaiheesa kun pitäänkeksiä tekosyitä.
Pehmeä ei ei ole ”tekosyy”. Se on ei, ja jos sitä ei hyväksy, ei ole valmis aikuisten väliseen ystävyyteen.
Eli mikä on pehmeä ei? En ehkä ymmärtänyt.
Ehkä joku ehti jo vastata, mutta ketjun aiempi esimerkki meni jotensakin näin
X: –Nähdäänkö viikonloppuna?Y: –En valitettavasti ehdi, on kotitöitä.
Kotitöitä voi olla tai olla olematta, mutta Y ei ehkä myöskään jaksa juuri nyt juuri X:n seuraa, tai haluaa ehkä maata levynä lattialla peukku suussa aivan yksin, tai jotain aivan muuta.
Pointti on se, että vastaus oli kieltävä, ja sitä ei ole kaunista lähteä kyseenalaistamaan tai kyttäämään ikkunan takana, onko Y todella imurinvarressa tai pyykillä. Pehmeys on siinä, että annettiin ulkoinen syy ennemin kuin tyly pelkkä ei, tai jopa suora ei, en jaksa sinua juuri nyt.Milloin petollisuus/valehtelu on muuttunut "pehmeydeksi"?
Jo muinaiset roomalaiset ja kauan sitä aiemminkin. Babylonian kaultakauden aikaan? Kampakeraamisella ajalla? Varmaan viimeistään kun kaupunkivaltiot syntyivät. Ehkä heimoaikaam jo. Samalla kuin tunneäly kehittyi ja siitä että vanhemmat on suojelleet lapsiaan ikäviltä asioilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Tää on tosi hyvä kysymys. En tajua miten vapaaehtoisuus tarkoittaisi esineellistämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joskus tuntuu siltä, että kaverustuminen on sitä, että laitan nimeni alle johonkin terapiasopimukseen, joka on voimassa tasan tarkkaan niin kauan, kun terapeutille on tarvetta.
Jostain syystä ihmiset kokevat, että juuri minulle on mahdollista avautua ihan kaikesta. En tiedä, mistä tämä johtuu. Tällaisia random -avautumisia tulee ihan puskistakin - tyyliin bussissa tai työpaikalla. Yhtäkkiä saa kuulla arkisena työpäivänä kaikki lapsuuden jouluista, jolloin isä ryyppäsi ja perhe pelkäsi - ja meikä kuuntelee kyllä sujuvasti, mutta päässäni mietin hiljaa, että mitä hittoa nyt taas, kun en minä tiedä edes tuon tyypin nimeä. Kerran kahvilassa viereen istui ihan uppo-outo täti ja hetken small-talkin jälkeen sain kuulla kaiken hänen miehensä seksiriippuvuudesta ja avioerosta. Ja kun näitä riittää ja riittää ja riittää.
Minä en provosoi näitä avautumisia, enkä kysele keltään heidän henkilökohtaisia asioitaan.
Nykyään tuntuu siltä, että ihmiset eivät ole muuta, kuin diagnoosinsa ja traumansa. Jokaisella pitää olla joku kirjainyhdistelmä, vaikka väkisinkin, ja välillä ahdistutaan ja triggeröidytään ja sitten ollaan erikoisia näin ja noin ja niin. Kun kavereita näen, niin kyllä se sille linjalle menee, että minä kuuntelen ja he selittää.
On minullakin kirjainyhdistelmäni ja ihan aikuistenoikeasti traumoja. Ei vain tule pieneen mieleenikään niitä ruveta tilittämään randomtyypeille tai kaverille, jonka kanssa piti viettää kiva päivä. Ei minun kaverit ole sitä varten, että minä saan murheeni johonkin oksentaa. Aikuisena handlaan itse murheeni ja jos joskus tukea ystävältä saan, osaan olla vilpittömästi kiitollinen, enkä pidä kenenkään apua itseselvyytenä.
Jos tähän vielä pistettäisiin päälle se, että "ystävällä" olisi vaatimuslista siitä, kuinka usein nähdään ja mitä minun pitää muistaa kiinnostuneena kysellä niin - juu ei. Mieluummin kuuntelen vaikka äänikirjaa sitten senkin ajan.
Ne vaistoaa että kuuntelet. Et sano vastaan tai lähde tilanteesta. Rajaton vaistoaa, kelle voi olla rajaton.
Lisään vielä, että ihmiset joilla on niitä tunnesäätelyn ongelmia, kaipaavat sitä vakaata peiliä, jonka susta löytävät. Seuraavaksi kun joku tekee tota, niin voit toimia ihan millä tahansa muullakin tavalla kuin kuuntelemalla. Vaikka sanomalla suoraan, että koet tosi outona että sulle, tuntemattomalle kerrotaan jotain noin intiimiä. Että sun ei tulis mieleenkään käyttäytyä noin.
Kiitos kommentistasi ja pohdinnoistasi. Ehkä seuraavan kerran pitää koittaa asettaa rajoja - vaikka se on vaikeaa. Jotenkin nämä avautumiset ja tilittämiset olisi kiva ennaltaehkäistä, koska onhan se tylyä toista hiljentää, kun puhe on jo jostain todella kipeästä ja henkilökohtaisesta. En tiedä, miten viestitän ihmisille, että avaudu tälle tädille vapaasti vaan! Jos tietäisin, lopettaisin sen. Voi olla, että kyse on siitä, etten järkyty, enkä kavahda juuri mitään ja se jotenkin siinä tilanteessa kannustaa jatkamaan juttua vaan pidemmälle ja pidemmälle - kuka tietää? No, ongelmansa kullakin. Voi olla, että nämä random-avautujat ovat itsekin tilanteen mentyä, että mitä hittoa mä just menin tekemään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihanaa lukea näitä rajoja selittäviä järjen ääni -kommentteja läheisriippuvaisille. Itse en osaisi yhtä hyvin selittää, mutta olo huojentuu aina kun joku muu sanoo jotain fiksua. Läheisriippuvaisuuden, vaativuuden, tunnistan jo intuitiolla. Tulee vahva pakene-reaktio.
Erilaiset tarpeet ystävyyssuhteissa eivät ole mitenkään väärin tai sairaita. Se, että haluaa nähdä ystäviään useammin tai olla muuten yhteyksissä EI ole läheisriippuvuutta. Näiden kanssa pitää vain oppia jotenkin sumplimaan, eikä tarvitse sanoa ketään läheisriippuvaiseksi...
Ehkä kannattaisi lähteä siitä, että aikuinen ihminen vastaa tarpeistaan lähtökohtaisesti itse. Toissijaisesti tarpeita täytetään parisuhteissa ehkäpä perhesuhteissa ja hyvin pienenpieneltä osin ystävyyssuhteissa, kaverisuhteissa ei sitäkään vähää.
Kyllä ystävä on kullan arvoinen siinä vaiheessa kun parisuhteeseen tulee ongelmia. Toki ystävyyssuhteensta on pitänyt pitää huolta ennen sitäkin, muuten ei auta ihmetellä että miksei ystäviä löydy kun niitä tarvitsisi.
On yksi asia pyytää apua ja saada sitä luotetulta ystävältä, ja kokonaan toinen ajatella, että on oikeutettu saamaan apua, ja toinen velvoitettu auttamaan.
Todellakin on. Ystävät ovat ystäviä syystä, eikä heiltä tarvitse erikseen pyytää apua. Mutta että pienen pieniltä osin tarpeita täytetään ystävyyssuhteissa saa aikaan kysymyksen onko ihmissuhteet vain ja ainoastaan omien tarpeiden tyydyttelyä?
No siltä se ainakin vaikuttaa useiden mielestä olevan, kun näitä kommentteja lukee. Toinen ihminen on olemassa vain heitä itseään varten. Kuin esine, joka otetaan kaapista, kun tarvitsee tai huvittaa. Kamalaa luettavaa.
Kumman ajattelit olevan se esine? Hän, joka haluaa tihempää yhteydenpitoa ja näkemistä, vai hän joka haluaa harvempaa?
Hänen, jonka käsketään niellä omat tunteensa, kun hänelle valehdellaan. Hänen, joka kelpaa hyvinä aikoinaan, muttei huonoina hetkinään. Hänen joka joutuu odottamaan, että toinen osapuoli kertoo mitä ja milloin voidaan tehdä sitä ja tätä saamatta itse kysyä ystäväänsä menoihin enää, jos ensimmäisellä kerralla ei käynyt. Ts. Hän jonka suurin osa teistä katsoo hyväksi ystäväksi. Hän jonka tehtävä on viihdyttää teitä, hylkäämällä ja siirtämällä syrjään omat tunteensa ja tarpeensa.
Alue: Aihe vapaa
Ollaan tosi erilaisia kun pointit menee ohi niin että viuhuu. Mutta ei se mitään. Kiinnostava jutella silti.