Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Suhdemysteeri ratkaistavaksi!!! Yksipuoliset teot parisuhteessa??
Aloimme seurustella muutama vuosi sitten. Kuten usein, alku oli helppo: rakkaus kantoi ja arki jäi taka-alalle. Molemmilla oli omat kodit, mökit, aikuiset lapset ja vaativat työt.
Ajan myötä huomasin, että suhteemme alkoi rakentua pitkälti minun joustamiseni varaan. Vietimme aikaa lähes aina hänen luonaan tai hänen mökillään. Tein mielelläni niin sanottuja miesten töitä korjasin, kannoin, huolsin. Hänen kotonaan hoidin arjen pieniä asioita: tiskejä, kahvit, pieniä fiksauksia. Elin kuin yhteisessä kodissa. Keittelin meille usein kahvit, tein molemmille aamiaiset, tein pääosin meidän yhteiset ruoat, suunnittelin ja toteutin yhteiset reissut, ajelin autolla hänen luokseen, jne jne.
Hiljalleen aloin toivoa vastavuoroisuutta. En suuria asioita pieniä eleitä. Että joskus hänkin tekisi jotain minun luonani vaikka keittiössä. Tekisi vaikka joskus minullekin aamiaisleivät.
Keskusteluja käytiin monta. Vastauksia tuli laidasta laitaan: en osaa, en pysty, koen sen pakottamisena. Tai ei vastausta lainkaan. Samaan aikaan sain viesteissä paljon rakkautta ja kauniita sanoja.
Minulle aamiaisleivistä tuli symboli koko keskustelulle. Ei siksi, että se itsessään olisi maailman tärkein asia vaan siksi, että kaipaan tunnetta, että toinen haluaa tehdä minulle jotain pientä, ilman pyyntöä. Aamupalan tekeminen oli keskustelussa helppo esimerkki, koska kukaan ei voi sanoa että se on liian raskas asia pyydetty. Halusin että rakkaus näkyy myös teoissa, ei vain sanoissa.
Olen alkanut miettiä: voiko suhde toimia, jos arki ei ole vastavuoroista? Jos toinen rakastaa sanoilla, mutta ei teoilla? En siis ole saanut vastausta kysymykseen "Miksi et tee tai halua tehdä minulle aamiaista joskus" ja se häiritsee todella paljon.
Kommentit (442)
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta sanon että alkaa ärsyttään ajan myötä enemmän.
Itse menin miehen luokse aina, bussilla, hän ei tullut ikinä mun luo omalla autolla. Hänen kodissa piti aina tehdä jotain, esim. Pyykit, huoltaa autoa tai pihaa, lapsia. Ruuat vein lähes aina mukanani, en usein tiennyt montako henkeä siellä on kun oletin että nyt on kummallakin lapsivapaa viikonloppu ja saadaan olla kaksin. Usein ei saatu, häntä se ei haitannut.
Aluksi koitin vaan sopeutua ja mielelläni autan. Mutta aloin kaipaan sitä kahdenkeskistä aikaa.
Aloin ymmärtämään, että meidän suhde ja sen huoltaminen ei ollu prioriteettilistan kärjessä, luovutin.
N40
Hei tajutkaa nyt oma käytöksenne. Oletteko jotain kotiavustajia, ihan itse mahdollistatte toiminnan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se varmaan sitä weaponized incompetenssiä ole jos se osuu vain johonkin tiettyyn juttuun. Vaikka se postaaja vähän missas mitä sukupuolidynamiikka Ap kuvaili niin kyllä se hirveen tutulta kuulostaa. Itsellä exä joka ei voinut suunnitella kauppareissuja kun ei tiennyt mitä tarvitaan, tykkäs kyllä kokata muttei ikinä tiskannut kun "ei hän ikinä saa niitä käsin puhtaiks ja mitenköhän olis nyt hyvä järjetää nää tiskit koneeseen" ei voinut pitää huolta lasten neuvola, hammaslääkäri koulu ja kampaajajutuista kun ei osannut. Ei ostanut kotiin mitään siivousvälineitä tai aineita kun ei hän tiennyt mikä on hyvä ja miten ne välineet oikein toimii. Prokrastinoi "kun ei osannut" kaikki auton vuosihuollot ja rikkimenevien huonekalujen vaihdot. Ja oih luoja ne sähkösopparin ja vakuutusten kilpailuttaminen, minullehan ne kaikki myös lankesi. Ensimmäisen vuoden jälkeen me ei tehty mitään romanttista kahden kesken ja hänen likaiset vaattet kulkivat pyykkikoriinkin mun voimalla, koska "meneeks nää nyt vaaleiden vai värillisten sekaan?" Oli siis lakimies joka teki duuninsa ihan tunnollisesti elikkä ei pitänyt olla paperilla ainakaan puutteellinen. Harrasti moottoripyöriä ja niitä hän osasi kyllä hankkia, myydä, huollattaa ja hoitaa niiden vakuutukset omatoimisesti. Ai jo, ja ne lapset? Edellisestä liitosta, ei edes mun omat.
N43
Tyhmäksi ja avuttomaksi heittäytymistä, varmaan siksi, että oli niin kiva, kun teit puolesta kaiken ja itse sai harrastaa motskareita. Hakusessa oli lastenhoitajasihteerisiivoojasisäkkö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te ette sovi toisillenne. Amen.
Mä alan ymmärtämään tämän. Mutta häiritsee se etten saa vastausta kysymykseeni.
onko se rakkauden puutetta? Joku henkinen lukko? Jotain muuta?
Hänen puheissaan on kyllä tällaista sankarimies joka pelastaa kaiken -tyyppistä höpinää..
Hoitaako hän muuten kaikki hommat mieluiten yksin?
Mulla kesti muutama vuosi (kärsiä) tajuta mun puolison kanssa että hän on sellainen ihminen joka haluaa tehdä kaiken itseensä liittyvän itse ja vain itselleen. Hän ei tykkää joukkueurheilusta, osaa vaan yksilöurheilun. Huolii korkeintaan apulaisen virkaan ojentamaan asioita tai tekemään pskahommat, mutta yhdessä ei voi mitään suunnitella /tehdä vaan joko minä teen tai hän tekee. Välimuotoa ei ole. Hänelle on hirveän tuskaisaa tehdä minulle mitään. Jos hän on keittämässä kananmunia, näen aina tuskan hänessä jos pyydän laittamaan myös minulle. Joka ikinen ilta syön kananmunia ja hyvin usein joudun keittämään omani ja hän omansa kun on niin vaikeaa tajuta että tämän 10v yhdessäolon aikana minäkin syön niitä aina iltaisin. Mutta! Yhtä tuskaisaa se on hänelle, kun joka ikinen kerta keittäessäni itselleni kysyn häneltä laitanko hänellekin keittymään. Vielä enemmän tuskaa tuottaa kun kysyn kuinka monta haluaa, liian vaikeita kysymyksiä ja varmaan helpommalla menisi etten kysyisi ollenkaan mutta en mä halua tuhlata sähköä sillä että kaikki ruoat munista lähtien tehdään aina erikseen.
Tämä konkretisoitui minulle jossain parin vuoden paikkeilla kun meillä oli paku lainassa ja se jäi jumiin mutavelliin, renkaat sutivat tyhjää. Mietin siinä ääneen rauhallisesti että mitäköhän tehtäisiin, haenko soraa ja hän painaa kaasua kun lappaan sitä soraa samalla renkaan alle ja mies räyhää mut pois paikalta, hakee ja laittaa itse soraa, käy välillä painamassa kaasua. Ihan älytöntä touhua, hän ei vaan kykene yhteistyöhön.
Suhteen alussa yritin myös ottaa ruoanlaittoon mukaan mutta se oli yhtä tuskaa hänelle niin annoin sitten mennä. Samoin kun vauvat on syntynyt, ei ole kuulema mitään järkeä yhdessä hoitaa vauvaa vaan yksi kerrallaan sekin tulee hoitaa. Minun lisäksi myös meidän lapset kärsii tästä kun isä ei halua tehdä yhdessä mitään ja sille on tuskaa ottaa ketään hommiinsa mukaan.
Vastaus kysymykseen: suhde voi toimia, jos arki ei ole vastavuoroista. JOS toinen osapuoli nielee ja hyväksyy sen epätasa-arvon. Jos molemmat ovat vallitsevaan tilanteeseen tyytyväisiä, niin mikäs siinä.
Itsellänikin on kokemusta vastaavanlaisesta suhteesta ja se päättyi, koska asia alkoi kaivertamaan. Mun ex selitteli asiaa niin, että hänelle tällainen palvelusten tekeminen "ei tule luonnostaan" eikä hän muka jotenkin huomaa sitä. Mutta enhän mäkään ole luonnostani mikään palvelija, kunhan vain haluan arjessa huomioida toista.
Varoitan sinua siitä, että jos/kun roolit jakautuvat noin, niin toinen voi helposti ryhtyä passivoitumaan ja odottamaan toisen tekevän töitä yhä enemmän eikä lopulta edes yritetä itse. Esimerkiksi minä erehdyin ensimmäisellä yhteisellä lomallamme hoitamaan hotellivaraukset ynnä muut käytännön asiat ja sen jälkeen se olikin sitten minun tehtäväni, koska hän ei muka osannut ja "hoida sä, kun sä osaat". Ikään kuin hänkin ei voisi osata jos olisi valmis lukemaan pari riviä tekstiä ja näpyttelemään tiedot varauskenttään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta sanon että alkaa ärsyttään ajan myötä enemmän.
Itse menin miehen luokse aina, bussilla, hän ei tullut ikinä mun luo omalla autolla. Hänen kodissa piti aina tehdä jotain, esim. Pyykit, huoltaa autoa tai pihaa, lapsia. Ruuat vein lähes aina mukanani, en usein tiennyt montako henkeä siellä on kun oletin että nyt on kummallakin lapsivapaa viikonloppu ja saadaan olla kaksin. Usein ei saatu, häntä se ei haitannut.
Aluksi koitin vaan sopeutua ja mielelläni autan. Mutta aloin kaipaan sitä kahdenkeskistä aikaa.
Aloin ymmärtämään, että meidän suhde ja sen huoltaminen ei ollu prioriteettilistan kärjessä, luovutin.
N40
Hei tajutkaa nyt oma käytöksenne. Oletteko jotain kotiavustajia, ihan itse mahdollistatte toiminnan.
Jos joutuisin aina itse menemään julkisilla miehen luo eikä mies tulisi luokseni omalla autolla tai hakisi autollaan eikä veisi minnekkään yhdessä niin aika äkkiä lopettaisin. Ensiksikin tuntisin itseni tyhmäksi menemällä aina miehen luo ja vielä tyhmemmäksi tekemällä siellä hänelle töitä. Jos yhteistä vapaa-aikaa olisi hyvin vähä, niin mitä mieltä edes. Koko porukkaa en ruokkisi viemällä mennessäni ruuat. Liikaa ei pidä sopeutua. Jotkut miehet kyllä mielellään ottavat palvelukset ja ruuat vastaan, sekä tietysti yöllä seksiä. Ei tarvitse nähdä mitään vaivaa ja jos vielä ollaan aina vaan miehen kotona niin ei tarvitse näyttää edes naisystäväänsä. Voi leikkiä poikamiestä ulospäin. Mutta ei se mikään rakkaussuhde silloin ole.
Tosiaan pitää myös tajuta oma käytöksensä eikä antaa toiselle mahdollisuutta moiseen. Muutama kerta voi olla kokeilua muuttuuko toiminta jatkossa, mutta ei pitempään. Kukaan mies ei ole sellainen kultakimpale, jos niin luulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen nainen, ja mulla liittyy tuohon pystymättömyyteen tehdä toisille mitään joku vastuujuttu. Silloin on vastuussa siitä, onnistuuko esim. ruoka (eikä taatusti onnistu). En halua ottaa sellaista vastuuta. Kun teen vain itselleni, ei tule sitä häpeää, että toinen nälissään jäi ainakaan osaamattomuuteni takia ilman. Varsinkin tämä ruoka-asia on hirvittävä peikko, muutkin kotityöt kädettömälle. Näin on pakoiltu jo 57 vuoden ikään, ei helpota. Lapselle nyt tietenkin on jotain syötävää pitänyt keksiä.
Vierailija kirjoitti:
AP:
.. no tätäpä juuri.. mulla on luovuttaminen enemmän kuin lähellä.
Ongelma tässä on se että hänellä on joku henkinen lukko asian suhteenjota yritän tässä ymmärtää. Kun siis yhdessäolomme on muuten aivan mahtavaa, mutta tämä asia alkaa olla mulle iso taakka. Koska mulle tulee fiilis että hänen rakkautensa on riippuvainen siitä mitä mä toimitan, ei siitä mitä mä henkilönä olen.
Kaikki ns normaalisuhteethan perustuvat ehdolliseen rakkauteen, eli kun teet mitä haluan niin "rakkaus" toimii. Mutta sehän ei ole rakkautta vaan "parisuhde" tai "avioliitto".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykologiselta kannalta: ihmisillä on erilaisia "rakkauden kieliä", Joillekin se on kosketus, joillekin sanat, joillekin teot tai esim lahjojen tuonti. Ehkä hänen rakkaudenkielensä on sanat ja sinulla teot. Silloin teillä tosiaan voi olla vähän haasteita. Mutta haasteista selviää yleensä puhumalla. Parisuhteessa pitäisi kuitenkin voida myös joustaa "rakkaan hyväksi", jos osaa antaa ns rakkautta ja tehdä toiselle "hyvää", eli hänen pitäisi pystyä osoittamaan rakkauttaan myös teoilla, jos sinä niin toivot ja sinun vastavuoroisesti sanoilla, jos hän niin toivoo, tuohon esimerkkiin viitaten. Tätä asiaa sitten käsiteltäisiin pariterapiassa, jos sinne nyt tulisitte vastaanotolleni. Jos toinen ei sitten ole halukas tekemään toiselle "mieliksi" tai "hyvää", sitten käsiteltäisiin aihetta, että miksi näin on. Oletko kysynyt häneltä asiaa.
Ai tuossahan se on, eli olet yrittänyt puhua ja käsitellä asiaa, eli hän ei ole halukas tekemään sinulle mieliksi. Kerroppa hönelle, että toimii itsekkäästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, ja mulla liittyy tuohon pystymättömyyteen tehdä toisille mitään joku vastuujuttu. Silloin on vastuussa siitä, onnistuuko esim. ruoka (eikä taatusti onnistu). En halua ottaa sellaista vastuuta. Kun teen vain itselleni, ei tule sitä häpeää, että toinen nälissään jäi ainakaan osaamattomuuteni takia ilman. Varsinkin tämä ruoka-asia on hirvittävä peikko, muutkin kotityöt kädettömälle. Näin on pakoiltu jo 57 vuoden ikään, ei helpota. Lapselle nyt tietenkin on jotain syötävää pitänyt keksiä.
Olen myös nainen ja ajattelen juuri toisinpäin. Eli tietenkin minulla on vastuu, teen mitä hyvänsä ja aikuisen pitää se kestää, että joskus ei vaan joku juttu onnistu. Silloin pystyn myös sanomaan, että voi hitsinpimpulat, tää ruoka nyt ei taida ihan olla sellasta kun piti. Mutta eihän se nyt ole mikään maailmanloppu. Mestarikokitkin epäonnistuu joskus.
Tulee mieleen sanonta, että se joka ei tee mitään ei tee myöskään virheitä. Mutta onko siinäkään mitään järkeä jättää paljon asioita tekemättä, kivojakin? Mutta kukaan ei ole virheetön ja täydellinen. Pitää myös erottaa isot asiat pienistä. Jos menee taitamattomana tekemään itse sähkötöitä niin se on vastuutonta. Mutta jos ruoka ei aina onnistu niin se ei ole niin suuri moka, että täytyy pelätä ruuanlaiton tuomaa vastuuta.
Jos mies ei uskaltaisi osallistua oikein mihinkään parisuhteessa kun pelkää vastuuta niin kyllä ottaisi päähän ja en pystyisi olemaan siitä sanomatta. Jopa pahasti tai hyvästi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Olette vähän samanlaisia, kuin minä ja mieheni. Hän on kamalan aktiivinen, ja vähän kuin ohimennen hoitaa pihatyöt ja siivoilee ja laittaa ruuatkin... On tietyt siivousjutut ja mm. pyykit jotka lähinnä minä hoidan, mut muuten hän tekee paljn enemmän ja todellakin tuo lautasen mun eteen ylensä, ruoka nätisti aseteltuna...
...mulla on vähän sama kuin tuolla edempänä jollain toisellakin. En vaan ole energinen ihminen. Rankkaa treeniä teen mutta kotona en jaksa enää sykkiä. Jos mulla on nälkä keitän pikanuudelit tai teen mikrovoileivän, mies taas alkaa loihtia jotain herkkuateriaa.. tähän se on mennyt. Mä en vain jaksa kotona raataa! Mulla on vahvoja autismin piirteitä ja saattaisin saada diagnoosinkin hakemalla. Mä puolestani toivoisin miehestä enemmän seuraa kodin ulkopuolelle näyttelyihin, ravintoloihin, leffaan, mut mies on kotihiiri ja kotona puuhailija. Mulle taas koti on paikka jossa nollataan, vaikka seinää tuijottamalla...
Mä säännöllisesti ylistän miestäni ihanuudestaan ja usein huikkaan keittiöön "tarviitko apua" ja aina hän vastaa "ei kaikki hallussa"! Ja myös kysyttäessä on sanonut puuhaaavansa mielellään. Mutta välillä mäkin pelkään, että saa mun laiskuudesta tarpeekseen. :D
Ja se vielä piti lisätä, että jos mä teen ruokaa, siinä kestää 3x pidempään ja ruoka on mitäänsanomatonta miehen luomuksiin verrattuna. :/ Onko tämä nyt "weaponized incompetence", ehkä sitten niin, mutta se on johtanut siihen, että mies vastaa ruokahuollosta...
Mielestäni laiskuus on jotain muuta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi olet tuollaisessa suhteessa?
siksi että käytännön asioiden ulkopuolella olemme hyvä pari. Keskustelu on hyvää, seksi on hyvää, kun mä järjestän jotain niin meillä on kivaa..
No eikö kannattaisi muuttaa yhteen? Eri
Työt, muksut, ei pysty juuri nyt.. ehkä vuosien päästä. Mutta muuttaako se tilannetta siltikään?
No ei muuta paremmaksi ainakaan
Oma kokemus - Ex avokki laittoi ruokaa yksin asuessaan, tietty siivosi myös. Kun muutimme yhteen, han ei koskaan tehnyt ruokaa tai siivonnut, eikä maksanut asumiskuluja, ruokakaupassa joskus maksoi
Mulle kävi samoin. Hän kutsui jopa luokseen syömään hänen tekemäänsä ruokaa seurusteluaikana, mutta yhteenmuuton myötä ei tiskannut eikä imuroinut enää, eikä käynyt kaupassa. Ero tuli muutamassa kuukaudessa.
Heh, tiedän kans tällaisen tapauksen. Seurusteluaikana oli niiiin ihana, järjesti kaikkea kivaa ja ruokaa myös. Muutti naisen luo, loppui ihan kaikki. Asumisestaakaan ei suostunut maksamaan.
Sivusta tuuppaan sellaisen ajatuksen, että jos tietää toisen haluavan/odottavan sun tekevän asian X, mutta itse koet sen henkisesti rasittavaksi vaivannäöksi, jossa joudut ponnistelemaan mukavuusalueesi ulkopuolelle, tämmöinen alkaa syömään koko suhdetta.
Esim. laitan joskus ruokaa, kokonaisen aterian. Mutta jos tätä edellytettäisiin minulta (lähes) päivittäin, tulisi kyllä stoppi. Alkaisi ottaa päähän.
Asun yksin, eikä kukaan muu vaadi minulta mitään. Syön mitä syön, en ole nälkään kuollut, vaikka en periaatteesta koskaan tilaa ruokaa/aterioita kotiin. En myöskään käy ulkona syömässä kuin matkoilla.
En tykkäisi, jos joku/kumppani tekisi minulle voileipiä. Hänen pitäisi olla ainakin tarkkaan tietoinen, millaisia leipiä syön. Sama kahvin kanssa. Tai minkä tahansa asian kanssa. Minulla on omat tapani, ja haluan tehdä asiat omalla tavallani. En koskaan vaadi tai edellytä muilta mitään itselleni. Käytännön apua voi tarjota yleisellä tasolla. Esim. pienii polttopuita valmiiksi ja tuo niitä sisään. Siivoaa auton sisältä (inhoan tuota hommaa). Todella upeaa huomioonottamista olisi tuoda kaupasta jotain kodissa käytettävää, joka on hyvässä tarjouksessa, vaikka se ei olisi ostoslistassa. Ylipäätään kaikenlainen hoksaavuus ja oma-aloitteisuus tilanteissa, joissa olisi hyvä toimia. Esim. näkee, että ulkona on joku tavara, mikä pitäisi tuoda sisälle ettei kastu tms. ja tekee sen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP:
.. no tätäpä juuri.. mulla on luovuttaminen enemmän kuin lähellä.
Ongelma tässä on se että hänellä on joku henkinen lukko asian suhteenjota yritän tässä ymmärtää. Kun siis yhdessäolomme on muuten aivan mahtavaa, mutta tämä asia alkaa olla mulle iso taakka. Koska mulle tulee fiilis että hänen rakkautensa on riippuvainen siitä mitä mä toimitan, ei siitä mitä mä henkilönä olen.Kaikki ns normaalisuhteethan perustuvat ehdolliseen rakkauteen, eli kun teet mitä haluan niin "rakkaus" toimii. Mutta sehän ei ole rakkautta vaan "parisuhde" tai "avioliitto".
Minä en ymmärrä, miten esimerkiksi parisuhteessa voisi olla sataprosenttisen ehdotonta rakkautta. Minulle rakkaus on kiintymystä, välittämistä, halua tehdä hyvää. Voin tuntea rakkautta sellaisiin ihmisiin, joissa näen hyvää, mutta toisaalta jos näen jossakussa jotain hyvää mutta myös jotain hyvin vastenmielistä, rakkaus ei ole mahdollista. En tunne kiintymystä sellaisiin ihmisiin, jotka kohtelevat minua huonosti. Pieniä hyviä asioita voin tehdä kaikille arjessani ja teenkin, mutta isommat jutut säästän niille, joiden tiedän arvostavan niitä.
Minulle ei tulisi mieleenikään kohdella kumppaniani välinpitämättömästi tai jopa kylmäksi ja sitten itkeä, ettei hänen rakkautensa ollutkaan ehdotonta. Miksi hänen pitäisi tai miten hän edes voisi rakastaa minua, jos en toimi rakastettavasti?
Mun oletus on, että useat motivoituu kokkaamaan kun itsellä on nälkä. Unohdetaan nyt lapset tästä kuviosta, koska niille on erilaiset säännöt. Mutta aikuisten kesken, sitten kun on nälkä ja on kiinnostusta tai tarve syödä, silloin se ruokakin syntyy helposti. Oma puoliso mielellään laittaa ruokaa velvollisuudesta, mutta usein myös mielellään laittaa ruokaa joka hänelle itselle maistuu. Homma on loogista hänelle itselleen. Se, että samaa ruokaa syövät muut ei tarkoita, että hän olisi tehnyt ruokaa muille palveluksena, eikä siten ole alistunut mihinkään.
Oma toive on että näistä ruoista keskusteltaisiin etukäteen, että voi vaikuttaa siihen, mitä on ruokana. Tästä syntyy heti ongelmia motivaatiosta ja kynnys tehdä, koska sitten ei tehdäkään enää omaan nälkään vaan muille.
Paras tulos syntyy kun koko perhe tai pariskunta ottaa vastuun omista tarpeistaan. Kyllä keittiöön mahtuu kokkeja. Mutta silloin tarvitaan se yhdessä olon motivaatio, ei pelkkä nälän tyydyttäminen.
Eli unohdetaan ne kummalliset valta-asetelmat. Jos olet liian väsynyt tekemään puolesta, älä tee. Ei ne ihmiset ehkä edes ymmärrä miksi teet puolesta eivätkä tosiaan tee sinun puolestasi samaa vastavuoroisesti. Jokainen voi organisoida ruoanlaittoa ja paras lääke on nälkä. Ehkä kumppanillasi ei ole samanlainen nälkäsysteemi? Ongelmaa voi lähteä ratkaisemaan matalalta ja aina uudelleen. Ota askel taaksepäin ja anna toisen ratkoa tilannetta itse.
Mua ärsyttäisi, jos mulle tehtäisiin voileipiä mun puolesta. Se menee jotenkin itsemääräämisoikeuden alueelle - haluan itse valita millaisen leivän teen ja miten. Samasta syystä en myöskään tee niitä puolisolle. Lapsilleni teen, kun heillä on aina kiire jonnekin, mutta heillekin vain silloin kun tarve on.
Tämä toiselle voileivän tele kentän on ikäänkuin symbolinen teko. Vaikeaksi menee jos toisen maku on niin vaativa, että kumppani ei pysty tai uskalla hänelle tehd voileipää rakkauden tekona.
Esimerkiksi meillä kumpikin välillä laittaa vaikka hapankorppuun juusoviipaleen, levitettä ja kurkkuviipaleita ja laittaa olohuoneen pöydälle lautaselle. Siitä sitten yhdessä napsimme joko teen tai kahvin kanssa, joskus viininkin.. Vaatimatonkin voi olla toista ilahduttavaa.
Joskus taas teemme kunnon överivoileipiä toisillemme. Milloin mitenkin. Molemmat kelpaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, ja mulla liittyy tuohon pystymättömyyteen tehdä toisille mitään joku vastuujuttu. Silloin on vastuussa siitä, onnistuuko esim. ruoka (eikä taatusti onnistu). En halua ottaa sellaista vastuuta. Kun teen vain itselleni, ei tule sitä häpeää, että toinen nälissään jäi ainakaan osaamattomuuteni takia ilman. Varsinkin tämä ruoka-asia on hirvittävä peikko, muutkin kotityöt kädettömälle. Näin on pakoiltu jo 57 vuoden ikään, ei helpota. Lapselle nyt tietenkin on jotain syötävää pitänyt keksiä.
Olen myös nainen ja ajattelen juuri toisinpäin. Eli tietenkin minulla on vastuu, teen mitä hyvänsä ja aikuisen pitää se kestää, että joskus ei vaan joku juttu onnistu. Silloin pystyn myös sanomaan, että voi hitsinpimpulat, tää ruoka nyt ei taida ihan olla sellasta kun piti. Mutta eihän se nyt ole mikään maailmanloppu. Mestarikokitkin epäonnistuu joskus.
Tulee mieleen sanonta, että se joka ei tee mitään ei tee myöskään virheitä. Mutta onko siinäkään mitään järkeä jättää paljon asioita tekemättä, kivojakin? Mutta kukaan ei ole virheetön ja täydellinen. Pitää myös erottaa isot asiat pienistä. Jos menee taitamattomana tekemään itse sähkötöitä niin se on vastuutonta. Mutta jos ruoka ei aina onnistu niin se ei ole niin suuri moka, että täytyy pelätä ruuanlaiton tuomaa vastuuta.
Jos mies ei uskaltaisi osallistua oikein mihinkään parisuhteessa kun pelkää vastuuta niin kyllä ottaisi päähän ja en pystyisi olemaan siitä sanomatta. Jopa pahasti tai hyvästi.
En tiedä, mikä trauma siinä on, mutta ajatuskin alkaa ahdistaa, itkettää ja kurkkua kuristaa. Kauheinta olisi jossain naisporukassa joutua tekemään (yrittämään, koska karkaisin kyllä). Joku aggressiivinen paniikki kuplii kun ajattelen asiaa.
Taas meinasi iltapuuro teinille mennä pilalle, tuli monta mokaa. Saisi alkaakin jo tehdä itse!
Alue: Aihe vapaa
Tällaisia mr prinsessoja on suomenniemi täynnä.