Lue keskustelun säännöt.
Jos lapset ja lastenlapset ei käy kylässä, niin kannattaa katsoa peiliin
20.03.2026 |
Ihan ystävällinen muistutus niille, jotka harmittelevat harvoin kyläileviä sukulaisia. Kukaan ei jaksa jatkuvaa negatiivisuutta, itsekeskeisiä horinoita tai päsmäröintiä. Kannattaa pohtia voisiko itse muuttaa jotain, jotta vieraat viihtyisivät paremmin.
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hauskaa kuinka nämä aloituksessa kuvailemani kaltaiset seniorit kommentoivat tässä ketjussa ärhäkkään sävyyn ymmärtämättä itse olevansa juuri sellaisia.
ap
Harva hankala ihminen ymmärtää olevansa hankala.
Olemme asuneet vuosia erään hyvin hankalan eläkeläispariskunnan naapurina. Tajusimme heidän luonteensa aika pian ja vuosia annoimme heidän päättää aika lailla kaikista taloyhtiön asioista. Näin meille kertoi, eräs toinen naapurimme. Rauha säilyi, kunnes yhdessä asiassa emme antaneet heidän sanella. Nyt he ovat pitäneet avointa sotaa yllä jo kolmatta vuotta.
Ei liene yllätys, että näiden vuosien aikana en ole pahemmin nähnyt heidän aikuisten lapsiensa tai heidän lastenlapsiensa vierailevan...
Asuitteko paritalossa? As osakeyhtiöissä päättää yhtiökokous, ei yksi perhe. Siinäkin yksi syy miksi tykkään asua isossa taloyhtiössä.
Pienissä taloyhtiössä näin tosiaan käy paljon helpommin. Kun osakkaita on alle yhden käden sormilla laskettava määrä, niin hankalat ihmiset pääsevät jyräämään, koska ns. normaalit eivät jaksa lähteä joka asiasta kiistelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän päivän senioreille ei ole opetettu tunnetaitoja ja heidän vanhempansa ovat sodan kokenut traumatisoitunut sukupolvi. Mutta toisaalta ei nykyäänkään opeteta tunnetaitoja kovin paljoa, vaan itse pitää olla aktiivinen ja hakea tietoa ja resursseja. Tämä sama tieto on saatavilla myös vanhemmille ihmisille, mikäli he olisivat siitä kiinnostuneita. Mun kokemuksen mukaan tuota kiinnostusta ei heillä ole.
Jep. Meillä vanhemmat muuttivat 350 km päähän, kun siinä kaupungissa on niin kiva tori. Valitsivat (valinnanvaraa siis olisi) asunnokseen yksiön. Eivät kykene minkäänlaiseen läsnäoloon, toinen on vierailun aikana keittiössä hermo kireällä (eikä saa auttaa tietenkään) ja toinen katsoo YouTubea tietokoneelta - siellä yksiössä. Jälkikäteen mollaavat ja morkkaavat minkä ehtivät, keksivät itse haukkumisen aihetta. Joudumme ottamaan vierailujen ajalle hotellihuoneen, koska sinne yksiöön ei mahdu. Voisin käyttää ne rahat johonkin kivaan matkaan.
Sitten ovat vielä yllättyneitä, kun ei kiinnosta käydä. Vaikka siinä kivassa kaupungissa olisi se kiva torikin. Wow.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käydään ysikymppisen luona ja tehdään paljon kotihommia.
Vakuutellaan myös, ettei hän todellakaan ole taakka (sellaisena kokee itsensä, kun kehollinen raihnaus ei vedä vertoja henkiselle vireydelle). Muistutetaan hänen ansiokkaasta ja toimeliaasta elämäntyöstään ja jälkikasvun asioista huolehtimisesta, lastenlasten lomaemännyydestä ym. ym.
Sanomme, että hän on tehnyt aikanaan tosi paljon työtä eteemme. Kiitollisuus on meidän puolellamme.
Yritämme muistaa kysellä hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän puolestaan muistaa hyvin - suvun historia on hänen tiedossaan ja hallussaan. Kun hän jonain päivänä lähtee luotamme, menetämme kokonaisen aikakauden, josta meillä itsellämme ei ole omakohtaista kokemusta.
Kaunis tarina ja mukava kuulla, mutta ei varsinaisesti liity tekemääni aloitukseen.
ap
Kodin seinien sisälle suljettu, huonosti liikkuva vanhus tuntee helposti yksinäisyyttä, silloinkin, kun ihmisiä käy hänen luonaan. Yksinäisen päivä on silti pitkä.
Silloin on usein ilmassa apeutta ja mielipahaa, kun mennään käymään. Ymmärtävä läheinen kuuntelee murheet, valitukset ja kolotukset sekä vaihtaa sitten puheenaihetta keveämpään moodiin. Voidaan hiukan ulkoilla, käydä jopa kaupassa, vaikka se on vaativaa myös vierailijalle, varsinkin jos tämä on itsekin jo ikääntyneempi. Yhteisistä tekemisistä vanhus saa iloa ja voimia jaksaa taas paremmin, edes hetken.
Vierailija kirjoitti:
Jep. Meillä vanhemmat muuttivat 350 km päähän, kun siinä kaupungissa on niin kiva tori. Valitsivat (valinnanvaraa siis olisi) asunnokseen yksiön. Eivät kykene minkäänlaiseen läsnäoloon, toinen on vierailun aikana keittiössä hermo kireällä (eikä saa auttaa tietenkään) ja toinen katsoo YouTubea tietokoneelta - siellä yksiössä. Jälkikäteen mollaavat ja morkkaavat minkä ehtivät, keksivät itse haukkumisen aihetta. Joudumme ottamaan vierailujen ajalle hotellihuoneen, koska sinne yksiöön ei mahdu. Voisin käyttää ne rahat johonkin kivaan matkaan.
Sitten ovat vielä yllättyneitä, kun ei kiinnosta käydä. Vaikka siinä kivassa kaupungissa olisi se kiva torikin. Wow.
Surullista. Jotkut tuntuvat hakemalla hakevan haastavia olosuhteita, jotta voisi sitten valittaa ja olla katkera.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käydään ysikymppisen luona ja tehdään paljon kotihommia.
Vakuutellaan myös, ettei hän todellakaan ole taakka (sellaisena kokee itsensä, kun kehollinen raihnaus ei vedä vertoja henkiselle vireydelle). Muistutetaan hänen ansiokkaasta ja toimeliaasta elämäntyöstään ja jälkikasvun asioista huolehtimisesta, lastenlasten lomaemännyydestä ym. ym.
Sanomme, että hän on tehnyt aikanaan tosi paljon työtä eteemme. Kiitollisuus on meidän puolellamme.
Yritämme muistaa kysellä hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän puolestaan muistaa hyvin - suvun historia on hänen tiedossaan ja hallussaan. Kun hän jonain päivänä lähtee luotamme, menetämme kokonaisen aikakauden, josta meillä itsellämme ei ole omakohtaista kokemusta.
Kaunis tarina ja mukava kuulla, mutta ei varsinaisesti liity tekemääni aloitukseen.
ap
Kodin seinien sisälle suljettu, huonosti liikkuva vanhus tuntee helposti yksinäisyyttä, silloinkin, kun ihmisiä käy hänen luonaan. Yksinäisen päivä on silti pitkä.
Silloin on usein ilmassa apeutta ja mielipahaa, kun mennään käymään. Ymmärtävä läheinen kuuntelee murheet, valitukset ja kolotukset sekä vaihtaa sitten puheenaihetta keveämpään moodiin. Voidaan hiukan ulkoilla, käydä jopa kaupassa, vaikka se on vaativaa myös vierailijalle, varsinkin jos tämä on itsekin jo ikääntyneempi. Yhteisistä tekemisistä vanhus saa iloa ja voimia jaksaa taas paremmin, edes hetken.
Ihan hyviä pointteja, mutta mitä jos puheenaiheen vaihto ei onnistu ja vanhus kieltäytyy lähtemästä ulos?
Eli lapset ei aina olekaan vanhuuden turva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli lapset ei aina olekaan vanhuuden turva.
Totta. Lapset eivät ole vanhuuden turva huonoille vanhemmille.
Hyville vanhemmille ne ovat.
Terveisin, omat hyvät vanhempansa saattohoitanut aikuinen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Me aloimme kelpaamaan appivanhemmille vasta kun miehen sisko, jota oli hemmoteltu ja autettu kaikin tavoin, laittoi välit poikki kun ei halunnut puolestaan osallistua vanhenevien vanhempiensa auttamiseen. Harmi vaan, että esimerkiksi meidän lapsemme eivät olleet muodostaneet oikein minkäänlaista suhdetta heihin, koska kiinnostus oli pääasiassa siskon lapsia kohtaan. Syntymäpäiville kutsuttiin ja tulivat, ellei sattunut tulemaan jotain kivempaa samalle päivälle. Nyt meitä soitetaan apuun ja hätiin ihan pävittäin, kun yht äkkiä eivät osaa puhelimella varata edes lääkärinaikaa itselleen.
Kyllä minua vieläkin satuttaa, kun minulle vain ilkuttiin päin naamaa, kun olin romahduspisteessä koliikkisen vauvan kanssa. Kertaakaan ei kumpikaan appivanhempi tullut sen vertaa, että olisivat vaikka käyneet vaunujävelyllä vauvan kanssa, että olisin saanut olla hetken rauhassa. Eivät auttaneet, vaikka olimme infuenssassa ja tarvitsimme lääkkeitä apteekista. Paljoa apua ei pyydetty, mutta ei heitä kiinnostanut.
Kysymys kuuluu, miksi suostutte tähän? Vaikka ette kokonaan siskon tavoin välejä katkaisisi, niin asettakaa nyt ainakin selvät rajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käydään ysikymppisen luona ja tehdään paljon kotihommia.
Vakuutellaan myös, ettei hän todellakaan ole taakka (sellaisena kokee itsensä, kun kehollinen raihnaus ei vedä vertoja henkiselle vireydelle). Muistutetaan hänen ansiokkaasta ja toimeliaasta elämäntyöstään ja jälkikasvun asioista huolehtimisesta, lastenlasten lomaemännyydestä ym. ym.
Sanomme, että hän on tehnyt aikanaan tosi paljon työtä eteemme. Kiitollisuus on meidän puolellamme.
Yritämme muistaa kysellä hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän puolestaan muistaa hyvin - suvun historia on hänen tiedossaan ja hallussaan. Kun hän jonain päivänä lähtee luotamme, menetämme kokonaisen aikakauden, josta meillä itsellämme ei ole omakohtaista kokemusta.
Kaunis tarina ja mukava kuulla, mutta ei varsinaisesti liity tekemääni aloitukseen.
ap
Kodin seinien sisälle suljettu, huonosti liikkuva vanhus tuntee helposti yksinäisyyttä, silloinkin, kun ihmisiä käy hänen luonaan. Yksinäisen päivä on silti pitkä.
Silloin on usein ilmassa apeutta ja mielipahaa, kun mennään käymään. Ymmärtävä läheinen kuuntelee murheet, valitukset ja kolotukset sekä vaihtaa sitten puheenaihetta keveämpään moodiin. Voidaan hiukan ulkoilla, käydä jopa kaupassa, vaikka se on vaativaa myös vierailijalle, varsinkin jos tämä on itsekin jo ikääntyneempi. Yhteisistä tekemisistä vanhus saa iloa ja voimia jaksaa taas paremmin, edes hetken.
Ihan hyviä pointteja, mutta mitä jos puheenaiheen vaihto ei onnistu ja vanhus kieltäytyy lähtemästä ulos?
No. Riippuu toki persoonallisuudestakin, saako äänensä kuuluviin.
Minulla on työelämästä perintönä erilaisten ryhmien vetämisrutiini, joten onnistuu puheenaiheen vaihtaminen sitten kun vanhus on saanut purkaa itseään.
Uloslähtökin onnistuu, kun otan ohjat, "neuvottelen" vaatetuksen ja sitten vain lähdetään. Auttaa tietenkin, etten ole tässä hommassa yksin vaan puolisoni kanssa. Vanhuksemme rakastaa ulkoilua, kunhan ne pukemisen ja lähtemisen vaivat on voitettu.
Vierailija kirjoitti:
Eli lapset ei aina olekaan vanhuuden turva.
Ei ole, eikä pidä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli lapset ei aina olekaan vanhuuden turva.
Joillekin on, joillekin ei. Riippuu niin monesta asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me aloimme kelpaamaan appivanhemmille vasta kun miehen sisko, jota oli hemmoteltu ja autettu kaikin tavoin, laittoi välit poikki kun ei halunnut puolestaan osallistua vanhenevien vanhempiensa auttamiseen. Harmi vaan, että esimerkiksi meidän lapsemme eivät olleet muodostaneet oikein minkäänlaista suhdetta heihin, koska kiinnostus oli pääasiassa siskon lapsia kohtaan. Syntymäpäiville kutsuttiin ja tulivat, ellei sattunut tulemaan jotain kivempaa samalle päivälle. Nyt meitä soitetaan apuun ja hätiin ihan pävittäin, kun yht äkkiä eivät osaa puhelimella varata edes lääkärinaikaa itselleen.
Kyllä minua vieläkin satuttaa, kun minulle vain ilkuttiin päin naamaa, kun olin romahduspisteessä koliikkisen vauvan kanssa. Kertaakaan ei kumpikaan appivanhempi tullut sen vertaa, että olisivat vaikka käyneet vaunujävelyllä vauvan kanssa, että olisin saanut olla hetken rauhassa. Eivät auttaneet, vaikka olimme infuenssassa ja tarvitsimme lääkkeitä apteekista. Paljoa apua ei pyydetty, mutta ei heitä kiinnostanut.
Kysymys kuuluu, miksi suostutte tähän? Vaikka ette kokonaan siskon tavoin välejä katkaisisi, niin asettakaa nyt ainakin selvät rajat.
Jotkut suostuvat silkasta inhimillisyydestä. Pahaa ei ole aina pakko kostaa pahalla.
Minäkin ajattelen, että puolison vanhempi on hänelle iso asia. Tämän näkeminen avuttomana hellyttää - vaikken ollutkaan mieleinen miniä silloin nuoruuden ja voiman päivinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eli lapset ei aina olekaan vanhuuden turva.
Totta. Lapset eivät ole vanhuuden turva huonoille vanhemmille.
Hyville vanhemmille ne ovat.
Terveisin, omat hyvät vanhempansa saattohoitanut aikuinen lapsi.
Tämä on huonoille vanhemmille yleensä niin katkera asia, etteivät voi sitä koskaan myöntää. Syytetään vain "kiittämättömiä" lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me aloimme kelpaamaan appivanhemmille vasta kun miehen sisko, jota oli hemmoteltu ja autettu kaikin tavoin, laittoi välit poikki kun ei halunnut puolestaan osallistua vanhenevien vanhempiensa auttamiseen. Harmi vaan, että esimerkiksi meidän lapsemme eivät olleet muodostaneet oikein minkäänlaista suhdetta heihin, koska kiinnostus oli pääasiassa siskon lapsia kohtaan. Syntymäpäiville kutsuttiin ja tulivat, ellei sattunut tulemaan jotain kivempaa samalle päivälle. Nyt meitä soitetaan apuun ja hätiin ihan pävittäin, kun yht äkkiä eivät osaa puhelimella varata edes lääkärinaikaa itselleen.
Kyllä minua vieläkin satuttaa, kun minulle vain ilkuttiin päin naamaa, kun olin romahduspisteessä koliikkisen vauvan kanssa. Kertaakaan ei kumpikaan appivanhempi tullut sen vertaa, että olisivat vaikka käyneet vaunujävelyllä vauvan kanssa, että olisin saanut olla hetken rauhassa. Eivät auttaneet, vaikka olimme infuenssassa ja tarvitsimme lääkkeitä apteekista. Paljoa apua ei pyydetty, mutta ei heitä kiinnostanut.
Kysymys kuuluu, miksi suostutte tähän? Vaikka ette kokonaan siskon tavoin välejä katkaisisi, niin asettakaa nyt ainakin selvät rajat.
Jotkut suostuvat silkasta inhimillisyydestä. Pahaa ei ole aina pakko kostaa pahalla.
Minäkin ajattelen, että puolison vanhempi on hänelle iso asia. Tämän näkeminen avuttomana hellyttää - vaikken ollutkaan mieleinen miniä silloin nuoruuden ja voiman päivinä.
On monta eri tasoa sen välissä, että "kostaa pahan pahalla" tai että "päivittäin hätyytellään apuun". Toinen asia on sitten toimia teidän lailla siksi, että olette täysin antaneet vanhempien aikaisemman käytöksen anteeksi. Tekstistäsi ei kuitenkaan tätä oikein ollut luettavissa. T. eri
Kyttäät naapuriesi vieraat? Hui sentään! Ja väität olevasi nuori ihminen? Itse en tiedä naapureiden vieraista enkä edes lapsistaan. Ja olen "valvontakamera" -iässä.