Onko sinulla mielestäsi hyvä selviytymiskyky?

Äiti kuoli, kun olin 12v. Siitä lähtien joutunut selviämään itse. Monenlaisia vastoinkäymisiä on tullut vastaan, mutta kaikesta tähän asti selvinnyt. Joskus ajattelen, että tuleeko vielä joskus hetki, jolloin kamelin selkä katkeaa.

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli, kun olin 12v. Siitä lähtien joutunut selviämään itse. Monenlaisia vastoinkäymisiä on tullut vastaan, mutta kaikesta tähän asti selvinnyt. Joskus ajattelen, että tuleeko vielä joskus hetki, jolloin kamelin selkä katkeaa.

Millä tavalla itse? Sinulla oli varmaan huoltaja kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Jep, kun huonelämpötila on yli 18C ja saa aamulla kaurapuuroa, niin kaikki on hyvin.

 

Niinkö?

Sekö sinusta on perushyvää elämää? Ok. Onhan tuo hyvä alku, mutta meillä taitaa olla vähän erilaiset käsitykset tästä.

Pointti oli se, että vanhempansa menettänyt lapsi on aivan hirveässä tilanteessa, vaikka huonelämpötila olisi lain edellyttämä 18C ja ruokaa riittäisi ja sossun osoittama sijoitusperhe olisi minkälainen hyvänsä.

Kyllä minulla on melko hyvä selviytymiskyky ja sen lisäksi sisua jopa yli omankin tarpeen ja siksi olenkin pystynyt moneen sellaiseen mihin eivät muut ole pystyneet.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Jep, kun huonelämpötila on yli 18C ja saa aamulla kaurapuuroa, niin kaikki on hyvin.

 

Niinkö?

Sekö sinusta on perushyvää elämää? Ok. Onhan tuo hyvä alku, mutta meillä taitaa olla vähän erilaiset käsitykset tästä.

Pointti oli se, että vanhempansa menettänyt lapsi on aivan hirveässä tilanteessa, vaikka huonelämpötila olisi lain edellyttämä 18C ja ruokaa riittäisi ja sossun osoittama sijoitusperhe olisi minkälainen hyvänsä.

Alunperinhän tuolla kirjoitettiin, "Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet." Mikä on ihan totta. Orvoksi jääminen itsesään on kaikesta huolimatta yksittäinen asia lapsen elämässä, eikä pelkästään sen perusteella voi päätellä juuri mitään siitä minkälaista lapsen elämä on ollut tai tulee olemaan, vaan asiat riippuu just niistä olosuhteista. Jos asiat on olleet hyvin ja on sitä myös orvoksi jäämisen jälkeen, esimerkiksi lapsi saa jatkaa elämää tutussa ympäristössä, samassa koulussa ja hänelle löytyy huoltajaksi tuttu ihminen lähipiiristä sekä lapsi saa asianmukaista tukea ja apua, on todennäköisempää että asiat järjestyy ja elämä jatkuu ihan hyvänä. Eihän nämä ikinä helppoja asioita ole ja erilaiset ongelmat on mahdollisia, mutta sitähän lastensuojelu ja sosiaalitoimi just pyrkii kartoituksessa tekemään, turvaamaan lapsen elämää.

Toki jos nyt oikein vertailemaan aletaan, niin moni lapsi elää ihan biovanhempien luona ja huollossa paljon ankeampaa elämää kuin orvoksi jääneet lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Jep, kun huonelämpötila on yli 18C ja saa aamulla kaurapuuroa, niin kaikki on hyvin.

 

Niinkö?

Sekö sinusta on perushyvää elämää? Ok. Onhan tuo hyvä alku, mutta meillä taitaa olla vähän erilaiset käsitykset tästä.

Pointti oli se, että vanhempansa menettänyt lapsi on aivan hirveässä tilanteessa, vaikka huonelämpötila olisi lain edellyttämä 18C ja ruokaa riittäisi ja sossun osoittama sijoitusperhe olisi minkälainen hyvänsä.

En minä ainakaan kokenut olevani aivan hirveässä tilanteessa, olin sisarusten ja heidän isänsä kanssa ja sisarusten isä oli hakenut huoltajuutta joten huoltajuusasiakin oli hoidossa.

En koe että olisi, mutta sen perusteella mistä olen selvinnyt, niin olen luultavasti väärässä olettamuksessani. Kaikkeen tottuu.

Kasvatettu niin, ettei turhista ruikuteta. Ylös vaan, sanoi mummo lumessa jne. Sisua on sen verran, ettei luovuttaminen ole tullut mieleeni eikä vaihtoehto. 

Monenlaista on sattunut, sellaista se elämä on. Kuolemia, sairauksia, puolison alkoholismi, avioero, konkurssi, lapsen tapaturva, lemmikin äkillinen kuolema. 

Onneksi ei kaikki samaan aikaa ;) Kyllä se elämä kantaa. Metsälenkit ovat parhaita. Verenpaine laskee ja on pakko hengittää syvään, jolloin hermostot rauhoittuvat. 

Ystävistä kannattaa pitää huolta, ovat kullanarvoisia. Eli, muista vastavuoroisuus, ei vain avunpyyntöjä, eikä yksipuoleista vaivannäköä.

Sinkkuelämä on yksinkertaista, ei vaadi selviytymiskykyä, joskus vain vähän sietokykyä (vrt. itsensä kanssa tappeleminen). Selviytymiskykyä tarvitaan erityistilanteissa, esim jos drooni sattuu tippumaan oman torpan kohdalle. Tai jos yhtäkkiä sairastuisi vakavasti eikä ole sosiaalista verkkoa auttamassa ja tukemassa. 

Luoja varjelkoon sellaisilta tilanteilta.

Riippuu olosuhteiden lisäksi selviytymiskyvystä

Sanoisin,  että mulla on melko hyvä sopeutumiskyky.  Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin ratkaisemaan kaikki elämäni ongelmat.  Asiat,  joihin en pysty vaikuttamaan,  hyväksyn ja sopeudun muuttuneeseen tilanteeseen.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Jep, kun huonelämpötila on yli 18C ja saa aamulla kaurapuuroa, niin kaikki on hyvin.

 

Niinkö?

Sekö sinusta on perushyvää elämää? Ok. Onhan tuo hyvä alku, mutta meillä taitaa olla vähän erilaiset käsitykset tästä.

Pointti oli se, että vanhempansa menettänyt lapsi on aivan hirveässä tilanteessa, vaikka huonelämpötila olisi lain edellyttämä 18C ja ruokaa riittäisi ja sossun osoittama sijoitusperhe olisi minkälainen hyvänsä.

Riippuu asenteestakin

"Pääsin lukemaan armeijan kantakorttini johon oli kirjattu että parhaimman luokan stressinsietokyky"

???

Missäs kohtaa kantakorttia tuollaisesta asiasta muka annetaan arviointeja?

V = Ei tasan missään.