Onko sinulla mielestäsi hyvä selviytymiskyky?

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Oevoksi jääneet saavat yhteiskunnalta kaiken tuen.

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Eihän hyvää ja turvattua elämää elänyt ole mikään kovia kokenut. Toki jos on kovin ujo ja arka ja herkkä ihminen niin saattaa tuntea niin, vanhempien menettäminen on ehkä surullista mutta kyllä täällä yhteiskunta huoltaa orvot oikein hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Eihän hyvää ja turvattua elämää elänyt ole mikään kovia kokenut. Toki jos on kovin ujo ja arka ja herkkä ihminen niin saattaa tuntea niin, vanhempien menettäminen on ehkä surullista mutta kyllä täällä yhteiskunta huoltaa orvot oikein hyvin.

Vanhempien menettäminen on ehkä surullista? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Eihän hyvää ja turvattua elämää elänyt ole mikään kovia kokenut. Toki jos on kovin ujo ja arka ja herkkä ihminen niin saattaa tuntea niin, vanhempien menettäminen on ehkä surullista mutta kyllä täällä yhteiskunta huoltaa orvot oikein hyvin.

Vanhempien menettäminen on ehkä surullista? 

Surullista se on, tietty herkemmät lapset varmasti reagoivat siihenkin voimakkaammin.

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Tuskin orvoksi jäänyt joutuu pelottavissa oloissa elämään, sosiaaliviranomaiset panevat tämän huostaan ja hoitavat elämän.

Tuskin joku vanhempansa lapsuudessa menettänyt, lapsellinen kaikkien tukema ihminen omaa sen parempaa selviytymiskykyä.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin joku vanhempansa lapsuudessa menettänyt, lapsellinen kaikkien tukema ihminen omaa sen parempaa selviytymiskykyä.

Tämäpä!

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

En usko että on. Elän väkivaltaisessa suhteessa. ja minua inhotaan. Välillä sitä on vaikea kestää.

Vierailija kirjoitti:

En usko että on. Elän väkivaltaisessa suhteessa. ja minua inhotaan. Välillä sitä on vaikea kestää.

Ikävää, mutta oletko miettinyt, miten pääsisit tuosta tilanteesta eroon? 

Olen aina ajatellut että ihan surkea. Ahdistun helposti ja huolestun vähän kaikesta. Arjesta on tosin aina selvitty hyvin. Mietin aina että jos sairastun vakavasti tapan varmaan itseni kun en kestä sitä. Ja sittenhän minä sairastuinkin, täysin yllättäen syöpään varsin nuorena, ilman selviä riskitekijöitä. Ihmettelen vieläkin miten olen selvinnyt niin hyvin, rankoista hoidoista huolimatta olen käynyt töissä osa-aikaisesti ja en ole juuri ahdistunut. Ehkä järkytys ja lamaannus tulee sitten myöhemmin, en tiedä. Tai sitten en tunne itseäni ollenkaan.

Ei ole, tuntuu etten pysty pitämään puoliani mitenkään mitään vastoinkäymisiä tai pahoja ihmisiä vastaan, kaikki paska osuu naamalle, mutta mikään positiivinen ei. Jos yritän tehdä jotain positiivista, sekin muuttuu paskaksi hyvin pian, ja positiivinen asia jää saamatta.

Kyllä on. Olen ylpeä siitä.

Vaikka vastoinkäymisen eteentullessa tuntuu että menen siinä hetkessä johonkin äärilaitatilaan, joko ns lamaannun tai saan hitonmoisen kilarin, niin riippuen adiasta, eipä aikaakaan kun kehittelen selviytymistrategian tai vaan vaiston varassa toimin jotenkin niin että selviän tavalla tai toisella.

Olen 70 luvun alussa syntynyt nuoren yh äidin 2. lapsi, äitini oli varsinainen selviytyjä ja pärjääjä ja olen kai saanut selviytymisgeenin jo verenperintönä ja myös saanut kadbatkusennsiihen ettei ole mikään vaihtoehto "olla selviytymättä". En ole mikään kirjaviisas ja korkeasti koulutettu, mutta olen hyvin noppelaälyinen, tarkkailen ympäristöä, opin viisaammiltani ja kokeneemmiltani, olen rohkea ja kiinnostunut, en vain "tyydy" vaan haluan enemmän monissakin asioissa. Olen realisti, en mikään taivaanrannamaalari ja kuun tavoittelija. Olen melko kurinalainen ja tunnollinen esim rahankäytön suhteen koska olen oppinut kersana jo siihen, että aina ensin hoidetaan välttämättömyysasiat ja vasta sitten jos jää yhtään ylimääräistä, sen voi käyttää muuhun. 

Olen kasvattanut tai minulle on kasvanut sen verran hyvä ja terve itsetunto että en heilahtele pikkuvastoinkäymisistä enkä enää näin keski-iällä sydänsuruistakaan. En mielistele ketään, en kysy keltään mitä voin tehdä elämässäni tai en. 

Vastoinkäymisen tullen vaan kiukun ja ärtymyksen voimalla takahampaat yhteen ja eteenpäin, kyllä se siitä helpottaa ennenpitkää. En piittaa, olen opetellut myös sivuuttamaan ja ignooraamaan ikäviä asioita / ihmisiä elämässäni. Ehkä en myöskään välitä enää.

Kyllä on, mottoni on aina ollut, että periksi ei anneta. Ongelmat olen selvitellyt perusteellisesti ja tarkistanut omat oikeuteni. Lisäksi kun rehellisesti aina toimii, niin pääsee pitkälle monessa asiassa. Valheella on lyhyet jäljet, se kannattaa muistaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Sanon tähän väliin vain sen, että näistä asioista ei voi kiistellä, mikä asia/ kohtalo vaatii enemmän resilienssiä. Kenellä sitä on eniten tai vähiten ja miksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Jep, kun huonelämpötila on yli 18C ja saa aamulla kaurapuuroa, niin kaikki on hyvin.

Niinkö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpi sitten on kovempia kokenut, 10-15v orvoksi jäänyt joka on saanut elää hyvää ja turvattua elämää vai koko lapsuutensa kotona pelkäämään joutunut? Kummalla on parempi selviytymiskyky?

Olen joutunut elämään sellaisissa olosuhteissa 5v alkaen missä pelko oli läsnä lähes koko ajan. Harva lapsi joutuu pelkäämään kotiin menemistä ja kotona olemista toisen "vanhemman" arvaamattoman ja pelottavan käytöksen vuoksi. Olen joutunut näkemään ja kokemaan asioita joita lapsen ei todellakaan pitäisi, aikuisen arvaamatonta käytöstä, ilkeilyä, uhkailua, huutamista, kohtuutonta syyttelyä, mykkäkoulua ja raivokohtauksia sekä kuuntelemaan itsemurhauhkailuja. Yksi kaveri taas on jäänyt ala-asteikäisenä orvoksi ja huomaan, että hän on elänyt lapsuutensa ihan eri todellisuudessa, vanhempiensa kuolemasta huolimatta turvallisen ja sillä tavalla normaalin lapsuuden. Ei hänellä ole mitään kokemusta siitä, millaista elämä on kun kotona on sellaista kuin meillä oli. Hänellä se vanhempien kuolema oli suurin tragedia ja suru mikä vaikuttaa varmaan edelleen.

Orvoksi jäänyt on silti kokenut rankempia vastoinkäymisiä kuin sinä.

Jokaisen luulisi ymmärtävän että eihän pelkkä orvoksi jääminen kerro ihmisen elämästä mitään. Myös orvoksi jäänyt on voinut elää ihan tavallista perushyvää elämää, vaikka biologiset vanhemmat olisi aikoinaan kuolleetkin. Tärkeintä varmaan kuitenkin on ne vallitsevat olosuhteet.

Jep, kun huonelämpötila on yli 18C ja saa aamulla kaurapuuroa, niin kaikki on hyvin.

 

Niinkö?

Sekö sinusta on perushyvää elämää? Ok. Onhan tuo hyvä alku, mutta meillä taitaa olla vähän erilaiset käsitykset tästä.

Pääsin lukemaan armeijan kantakorttini johon oli kirjattu että parhaimman luokan stressinsietokyky. Ei sinänsä tuonut mitään extraa. 11 kk ja alikersanttina kotiin.

Mutta aikojan saatossa stressinsiedolle oli tarvetta. Saimme vaimon kanssa kenkää viikon välein samasta työpaikasta, lapsiperhe ja asuntovelkaa. Varasin ajan pankinjohtajalle ja sinne vaimon kanssa toteamaan mikä on tilanne. Enää ei tulee lainojen lyhennyksiä. Pankinjohtaja tiesi kyllä koska oli työnantajafirman rahoittaja ja tunsi tilanteen.

Sitten piti soittaa paikkoihin jonne oli osamaksu/luottokorttivelkaa. Leikkasin kortit kahtia ja lähetin ne heille kun ei enää tiedossa rahaa. Todettiin vaan että menee nämä ensi maksuhäiriöihin jne jne.

Kun mylly pyöri aikansa pyöri niin ulosotto sai asian hoitaakseen, saimme kutsun nimismiehen toimistoon ja virkailijan kanssa todettin tilanne. Hän totesi että kun teillä ei nyt muuta ole kuin vuokratalossa kodin irtaimisto ja vanha auto niin niitä ei ruveta yksityisiltä ulosmittaamaan koska silloin olisi putkatkin täynnä vanhoja telkkuja jne.

Kaiken kurjuuden keskellä niin luonnollisesti saimme vuokraan asumistukea mutta piti sossusta käydä pyytämässä rahaa. Vaimo sai kauppakassan osapäivätyön jonka palkkajakson tunnit vaihtelivat niin aina oli rahatilanne sekaisin pienistä tuloista ja ammattiliiton sovitellusta päivärahasta.

Siihen aikaa oli Velkajärjestely aika uusi asia ja eikun kimppuun, minulle neuvottiin naapurikaupungista tilitoimisto joka otti asiamme hoitaakseen, ja vei sen maaliin.

Oli vaikeita vuosia, ei voinut jäädä tulee makaamaan vaan jokainen asia piti taistella läpi. Jos joku halusi jotain niin piti olla valmiina antamaan velkajärjestelymiehen yhteystiedot; asiamme on siellä vireillä, ilmoita hänelle!. Olen lukenut kun ihmisillä talous kaatuu päälle syystä tai toisesta niin elämä romahtaa, laskut ja karhukirjeet laitetaan avaamattomina roskiin, ja lannistutaan. Vaimolla oli itku herkässä kun luki perintätoimistojen tylyjä kirjeitä.

Olen itseeni tyytyväinen että sain aikoinaan junailtua perheen asiat eteenpäin. Onneksi oli sisua ja stressinsietokykyä.