Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko sinulla mielestäsi hyvä selviytymiskyky?
Esimerkiksi vastoinkäymisten suhteen tai silloin kun tuntuu että arjessa on kaikkea. Minkä tekijöiden luulet vaikuttavan asiaan?
Kommentit (173)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Ei vanhempien menettäminen kokonaan ole vertailukelpoinen ihmissuhdeongelmiin tai riitoihin. Ihmissuhdeongelmat tai riidat voivat olla massiivisiakin asioita. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuus vanhempana tai vaikkapa psykopaatti voi tehdä pahempaa tuhoa kuin se, että menettää vanhempansa.
Ne eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna vanhempien menettämiseen. Vanhemman persoonallisuus ja mahdolliset ongelmat on sellaista että niistä voi aina selvitä jos tahtoa löytyy, vanhemmat menettäneellä ei ole samaa mahdollisuutta. Olen tottunut siihen etteivät muut ihmiset oikein ymmärrä sitä tunnetta kun ei ole perhettä, vanhempien menettäminen tuo kokemusta ja perspektiiviä elämään eikä valita pikkujutuista.
Olen kyllä osittain eri mieltä. Elin traumaattisen lapsuuden mt-ongelmaisen alkoholistivanhemman kanssa. Harva on edes uskonut, jos on tullut lapsuus puheeksi, koska kyllä "sossu pelastaa" No ei pelasta, jos toinen "vanhempi" estää tai jos sossu ei edes tiedä totuutta. Vanhemman kuolema oli trauma ja iänikuinen suru ja ikävä kaikesta huolimatta. Rehellisesti sanottuna koen silti, että vanhemman menetys oli helpompi kuin niissä oloissa eläminen. Ja jos joutuisi edelleen olemaan tekemisissä sellaisen vanhemman kanssa, se olisi takuulla raskaampaa.
Jep, sossu ei pelasta jos on esim ns. hyvästä perheestä ja pahat asiat tapahtuu kulissien takana. Totta että en tiedä miltä tuntuu jos menettää vanhemman kuoleman kautta. Itse en koskaan edes saanut oikeita vanhempia tai lapsuudenperhettä, oli niin tuhoava psykologia siellä. Koen silti menetyksen tunnetta, joka on tosi raskas siksi ettei ole koskaan ollut mitään rakkautta jota muistella. Näin jonkun instapostauksen jossa ehdotettiin asioita, joita tehdä suruprosessissa oman vanhemman kuoltua. Esim vierailla vanhemmalle tärkeällä paikalla tai syödä hänen lempiruokaa. En tiedä omista vanhemmistani mitään noita asioita. Heidän mielestään elämässä ei ole ollut mitään hyvää tai tärkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Sinulla on aitten ilmeisesti ollut hyvä perhe kun heidän menettäminen on ollut rankkaa, olet ollut erittäin onnekas sen suhteen. Kannattaa kuitenkin opetella ymmärtämään, että kaikkien lapsuudenperheer eivät ole yhtä hyviä kuin sinun. Se mikä saattaa sinulle näyttää vain riidalta vanhempien kanssa niin siinä voi olla vaikka ja mitä taustalla.
Se oma perhe on kuitenkin yleensä paras jokaiselle lapselle tai nuorelle, pois lukien vakava väkivalta ja rikokset. Ihmiset joilla on oma perhe eivät todellakaan ymmärrä sitä kun jollain ei ole omaa perhettä, se on rankkaa ja epäreilua. Syntyy kiusallisia tilanteita koulussa ja kun kysytään mitä aiot äitienpäivänä tai isänpäivänä, suututtaa että ettekö ymmärrä miten helpolla olette päässeet kun teillä on ne vanhemmat. Ihmisten pitäisi olla kiitollisempia että vanhemmat ovat olemassa, riidat voi aina sopia. Vanhemmat menettäneillä tällaista mahdollisuutta ei ole. Se vaatiin hyvää kykyä selviytyä.
Eipä niitä riitoja voi aina sopia.
Jos on kaikkitietävä isä ja marttyyri Äiti.
On harhaa, että vaikka kuinka olisi kiltti ihminen on sinulla "perhe" johon voit luottaa.
Jos olet liian kiltti, joudut toisten hampaisiin ja lopulta menetät pelin.
Ihnmiset ovat susia toisilleen.
Viimeistään raha-asiat sotkevat kaiken.
Ja ihmiset puuttuvat asioihin, joista eivät mitään ymmärrä.
Olen hyvin selviytymiskykyinen. Elämäni on ollut omasta mielestäni helppoa. Elämä on hyvää. Olen kouluttautunut hyvin, minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni ja talouteni on vakaalla pohjalla. Uskon näillä asioilla selviäväni hyvin kivikkoisempienkin hetkien yli.
Huvipuistohullu kirjoitti:
En ajattele liikaa, antaa mennä vaa 😃
Kannattaa ajatellakin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Ei vanhempien menettäminen kokonaan ole vertailukelpoinen ihmissuhdeongelmiin tai riitoihin. Ihmissuhdeongelmat tai riidat voivat olla massiivisiakin asioita. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuus vanhempana tai vaikkapa psykopaatti voi tehdä pahempaa tuhoa kuin se, että menettää vanhempansa.
Ne eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna vanhempien menettämiseen. Vanhemman persoonallisuus ja mahdolliset ongelmat on sellaista että niistä voi aina selvitä jos tahtoa löytyy, vanhemmat menettäneellä ei ole samaa mahdollisuutta. Olen tottunut siihen etteivät muut ihmiset oikein ymmärrä sitä tunnetta kun ei ole perhettä, vanhempien menettäminen tuo kokemusta ja perspektiiviä elämään eikä valita pikkujutuista.
Et voi lähteä muiden puolesta arvottamaan mikä on pahin kokemus elämässä. Sinulla on oma kokemuksesi ja toisella on toinen. Enkä nyt tiedä miksi pitäisi kilpailla kenen elämässä on ollut pahin kokemus. Se on aina subjektiivista.
Mutta on ylimielistä lähteä vähättelemään muiden ongelmia olemattomiksi siksi, että itsellä on omasta mielestään pahin kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Ei vanhempien menettäminen kokonaan ole vertailukelpoinen ihmissuhdeongelmiin tai riitoihin. Ihmissuhdeongelmat tai riidat voivat olla massiivisiakin asioita. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuus vanhempana tai vaikkapa psykopaatti voi tehdä pahempaa tuhoa kuin se, että menettää vanhempansa.
Ne eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna vanhempien menettämiseen. Vanhemman persoonallisuus ja mahdolliset ongelmat on sellaista että niistä voi aina selvitä jos tahtoa löytyy, vanhemmat menettäneellä ei ole samaa mahdollisuutta. Olen tottunut siihen etteivät muut ihmiset oikein ymmärrä sitä tunnetta kun ei ole perhettä, vanhempien menettäminen tuo kokemusta ja perspektiiviä elämään eikä valita pikkujutuista.
No ei ne kyllä ole asiat sovittavissa jonkun psykopaatti/luonnehäiriöisen vanhemman kanssa. Ei sellaisten kanssa puhuta asioita halki ja halata päälle.
Mensalainen en ole, mutta suht hyvin selviydyn vielä vanhallakin iällä, nytkin yksin kasikymppisenä maailman äärissä. - taas uudet wifit, uudet kahvinkeittimet ja uusi avainippu käteen. Vaarallistakin täällä on, mutta maastoudun, vanha käsilaukku, ei kelloja ei koruja - no eipähän minulla niitä olisikaan. Sinne vain ihmisten joukkoon linkuttamaan, toki puuta koputellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis selviän kyllä sisulla prässeistä, olen neuvokas enkä oikeastaan koskaan pyydä apua, mutta palautuminen sakkaa. En kuitenkaan ole enää ihan varma onko pelkkä selviytyminen ja hengissä pysyminen tavoiteltavinta, kun arki tuntuu olevan yhtä selviytymistä.
Lapsuuden perheestä asti ollut luottamusta syöviä kriisejä ja tietty pohja on jäänyt rakentumatta. Luulen että resilienssinpuute liittyy itselläni siihen.
Hyvin olen selviytynyt yli kahdeksankymppiseksi, sairauksista ym. huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Ei vanhempien menettäminen kokonaan ole vertailukelpoinen ihmissuhdeongelmiin tai riitoihin. Ihmissuhdeongelmat tai riidat voivat olla massiivisiakin asioita. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuus vanhempana tai vaikkapa psykopaatti voi tehdä pahempaa tuhoa kuin se, että menettää vanhempansa.
Ne eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna vanhempien menettämiseen. Vanhemman persoonallisuus ja mahdolliset ongelmat on sellaista että niistä voi aina selvitä jos tahtoa löytyy, vanhemmat menettäneellä ei ole samaa mahdollisuutta. Olen tottunut siihen etteivät muut ihmiset oikein ymmärrä sitä tunnetta kun ei ole perhettä, vanhempien menettäminen tuo kokemusta ja perspektiiviä elämään eikä valita pikkujutuista.
Eipä näytä tuovan. Vastoinkäymisten vertailu sen suhteen että kuka on kokenut pahimpia asioita on turhsa ja typerää. Huomaa, että sinä katsot asiaa vain omasta pikkuruisesta näkövinkkelistäsi, jos kerran kuvittelet, että kaikilla toisillakin on ollut yhtä ihanaa perhe-elämää vanhempiensa kanssa kuin ilmeisesti sinulla, että kaikki vanhemmat on hyviä vanhempia ja heidän kanssaan kääntyy aina kaikki parhainpäin. Perheissä voi tapahtua vaikka ja mitä, eikä mikään taho ole automaattisesti valvomassa sitä. Orvoksi jäänyt lapsi sen sijaan päätyy sosiaaliviranomaisten huostaan ja tälle etsitään huoltaja, sijoitus tehdään yleensä lapsen lähipiiriin kuuluvan henkilön luokse huollettavaksi. Tällöinkin lastensuojelun ja sosiaalitoimen asiakkuus yleensä jatkuu, joten orvoksi jääneen kohdalla on sentään ne tahot valvomassa lapsen asioita.
Se on perkeleellistä kun on jaksettava silloin kun ei jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun vahvuus on se, että totuin pienestä siihen, ettei liikaa suojeltu, vaan joutui itse ottamaan vastuuta ja selviämään. Sitten en aikuisena ole säikähtänyt pahojakaan vastoinkäymisiä, kun taustalla on lapsuuden kokemukset osaamisesta ja selviämisestä.
Kuten missä tilanteissa?
Jep yhdyn tuohon , turha märehtiä hitaasti ja varmasti eteenpäin positiivisella mielellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Sinulla on aitten ilmeisesti ollut hyvä perhe kun heidän menettäminen on ollut rankkaa, olet ollut erittäin onnekas sen suhteen. Kannattaa kuitenkin opetella ymmärtämään, että kaikkien lapsuudenperheer eivät ole yhtä hyviä kuin sinun. Se mikä saattaa sinulle näyttää vain riidalta vanhempien kanssa niin siinä voi olla vaikka ja mitä taustalla.
Se oma perhe on kuitenkin yleensä paras jokaiselle lapselle tai nuorelle, pois lukien vakava väkivalta ja rikokset. Ihmiset joilla on oma perhe eivät todellakaan ymmärrä sitä kun jollain ei ole omaa perhettä, se on rankkaa ja epäreilua. Syntyy kiusallisia tilanteita koulussa ja kun kysytään mitä aiot äitienpäivänä tai isänpäivänä, suututtaa että ettekö ymmärrä miten helpolla olette päässeet kun teillä on ne vanhemmat. Ihmisten pitäisi olla kiitollisempia että vanhemmat ovat olemassa, riidat voi aina sopia. Vanhemmat menettäneillä tällaista mahdollisuutta ei ole. Se vaatiin hyvää kykyä selviytyä.
Mutta pienempi väkivalta on ok? Nimittely, eristäminen, autolla kaahailu lapset kyydissä, vanhempien välinen väkivalta lapsen nähden?
Sinä luulet nyt että kaikkien vanhemmat ovat sellaisia kivoja kuin sinun vanhempasi ilmeisesti ovat olleet. Kiusallisia tilanteita syntyy myös niillä, joiden vanhemmat ovat elossa, koska muut olettavat että kaikkien vanhemmat ovat mukavia, juttelevia, omaavat normaalit tunne- ja sosiaaliset taidot, toivovat lapsilleen hyvää jne. Riitojen sopiminen on kiinni myös siitä, onko toisella osapuolella siihen halua tai kykyä. Joillekin vanhemmille sopiminen tarkoittaa, että aikuisen lapsen on nöyrryttävä, piilotettava tunteensa ja toiveensa ja toteutettava vanhempiensa tahtoa. Riitaa tulee, kun aikuinen lapsi ei muokkaa elämästään sitä mitä vanhempi tahtoisi. Koska sinulla ei edes ole vanhempia, et voi tietää millaista voi olla, kun vanhempi haluaa puuttua joka asiaan aikuisen lapsensa elämänsä ja kohtelee lastaan todella epäkunnioittavasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan parempi kuin monilla muilla ihmisillä tai ihmisillä keskimäärin. Olen jo alaikäisenä selviytynyt koko perheeni menettämisestä, vaikka oli rankkaa selvisin. Tuollainen vastoinkäyminen saisi varmasti monet luovuttamaan. Nykyään tuntuu uskomattomalta miten pienistä asioista ihmiset valittavat, ihmisuhdeongelmista tai riidoista äidin tai isän kanssa.
Ei vanhempien menettäminen kokonaan ole vertailukelpoinen ihmissuhdeongelmiin tai riitoihin. Ihmissuhdeongelmat tai riidat voivat olla massiivisiakin asioita. Esimerkiksi epävakaa persoonallisuus vanhempana tai vaikkapa psykopaatti voi tehdä pahempaa tuhoa kuin se, että menettää vanhempansa.
Ne eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna vanhempien menettämiseen. Vanhemman persoonallisuus ja mahdolliset ongelmat on sellaista että niistä voi aina selvitä jos tahtoa löytyy, vanhemmat menettäneellä ei ole samaa mahdollisuutta. Olen tottunut siihen etteivät muut ihmiset oikein ymmärrä sitä tunnetta kun ei ole perhettä, vanhempien menettäminen tuo kokemusta ja perspektiiviä elämään eikä valita pikkujutuista.
No ei ne kyllä ole asiat sovittavissa jonkun psykopaatti/luonnehäiriöisen vanhemman kanssa. Ei sellaisten kanssa puhuta asioita halki ja halata päälle.
Niinpä, sellaisissa perheissä joissa vanhempien persoonallisuus yms on ongelma, "selviäminen" on yleensä lapsen sopeutumista ja itsensä sivuuttamista ja pienentämistä, vanhempi näkee ongelman vain lapsessaan eikä tahdo ratkaista mitään. Valitettavan moni oppii "selviytymään" niistä ongelmista ja sen hinta lapsen elämälle on ihan hirveä.
Ole vaan onnellinen, että olet menettänyt ilmeisesti hyvät vanhemmat etkä voi edes kuvitella millaista on, kun vanhempien persoonallisuusongelmat vaikuttavat elämään vielä pitkälle aikuisuudessakin.
Joku väitti että vanhempien menettäminen auttaa näkemään asiat eri tavalla ja antoi ymmärtää että orvoksi jääminen olisi pahinta mitä lapselle voi tapahtua. No ei ole. Tunnen ihmisen joka menetti vanhempansa Kaakkois-Aasian tsunamissa ja voi herranjestas millaisessa ymmärrämättömyyden kuplassa voi ihminen elellä. Hän on just sitä mieltä, että hänellä on ollut rankempi elämä kuin kenelläkään, eikä kukaan jonka vanhemmat ei ole kuolleet voi kuvitellakaan mitä hän on kokenut, hänen mielestään vanhempien kuolema on traagisinta mitä lapselle voi tapahtua, eikä ole mitään ymmärrystä esimerkiksi sellaisia kohtaan jotka on joutuneet elämään lapsuutensa pelottavissa olosuhteissa, peläten vanhempiaan ja kotona olemista.
Itsekin menetin perheenjäseniäni samassa tapahtumassa, vaikkei minusta tullutkaan orpoa, ja tunnen hänen myötähäpeää hänen ymmärtämättömyyttään kohtaan. Tiedostan toki, että tapaus sai aikanaan poikkeuksellista huomiota, mutta silti aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että maailmassa on toisenlaisiakin tragedioita kuin lomamatkalla tapahtunut luonnonkatastrofi.
On, voisin selviytyä luonnossa 7-8 kuukautta näillä leveysastella, jos lähtiessä olisi rinkka täynnä.
Minulla on elämä ollut yhtä selviytymistaistelua sen jälkeen, kun kumppani kuoli. Ja ensireaktio kaikkeen on minulla aina paniikki, josta en tunnu pääsevän eroon, vaikka elämä on läiskäissyt päin näköä useammankin kerran ja vaikka aina olen kaikesta selvinnyt.
Uskovana turvaan Jumalaan. Olen myös oppinut tekemään jotain itseäni kiinnostavaa ja piristävää silloin, kun on jotain epämiellyttävää elämässä, että ne murheet saa välillä lähtemään mielestä pois.
En osaa oikein mitään, joten siltä kannalta voisi ajatella, että selviytymiskykyni on huono. Mutta toisen kautta minulla on kumminkin aika iso yrittämisenhalu.
Ihan tajuttoman hyvää.Vielä olen hengissä,vaikkei kaiken kokemani jälkeen luulis.
Alue: Aihe vapaa
Ma hajosin syntyessä, mureni nuorimies matkatessa, uskoa huomiseen aikuisikäni kitkeriin juomiin hukutin. Ja eläkettä nyt hampaattomasti nautin. Yötä odottaessa maailman hulluudelle nauran. Jumalauta, ollaan kahjoja kaikki. Oi jospa tuon tiennyt olisin jo lasna, voisin nyt olla muuta kuin ikivanha ja kelvoton paska.