Kaduttaako ketään lasten hankkiminen? Onko se oikeasti niin hirveää kun puhutaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä lapset heteroita vai homoja?

Kaksi heteroa ja yksi bi. Tärkeämpää lienee, että kaikki ovat jaksaneet opiskella ja saaneet hyvän työn.

Mihin niitä palkataan?

Teknologia-alalle, siisteihin sisätöihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia mutta mun kavereilla on. Ja heillä on hankalia nepsylapsia joiden kanssa ei oikeasti voi tehdä mitään normaalia kun ovat niin herkkiä että kaikki saa ne stressin valtaan.  Huolta ja stressiä ovat heidän elämänsä täynnä. Eronneita ja kas kummaa ne miehet menevät edelleen töihin normaalisti naisten jättäessään uransa kesken (eivät siis pääse edes eläkettä kerryttämään) kun pitää hoitaa näitä nepsylapsia kotona.  Tunnen itseni onnekkaaksi kun en lähtenyt tuohon hommaan. Kaikille ei tule nepsylapsia, mutta mun lähipiirissä niitä on vaan liian monella ja olen nähnyt tämän rankimman puolen. Varmasti lasten kanssa voi olla ihanaa mutta niin voi olla että se oma elämä katoaa tyhjänä ilmaan ja huomaa elävänsä elämää jota ei tilannut eikä voi palauttaa minnekkään.

Jännä ajatus tuo oma elämän katoaminen. Mitä on oma elämä ja omaa elämää se edelleen, vaikka asiat muuttuvat. Elämässä käy usein niin, että kun luopuu jostain, tulee jotain muuta tilalle. Kun joku ovi sulkeutuu, toinen ovi aukeaa. Tämä ihan yleisenä sivuraiteena keskusteluun, ei tarvitse liittyä edes lapsiin vaan yleensä muutoksiin elämässä.

Mutta miksi naisten pitää luopua niin paljon? Miksi miehille ei jankuteta tuota, että siinä saa takaisin kyllä kunhan nyt vaan kiltisti uhraudut ja uhraudut ja unohdat jopa omat perustarpeesi? Se on aikamoinen mylly mitä nainen joutuu käymään läpi ja suoraan synnytyspöydältä pitää alkaa valvomaan öitä vauvaa hoitaen ilman mitään lepoa tai apua, kun kyllä se naisen homma on vauva hoitaa ihan yksin eikä mies voi valvoa kun "ei hän voi imettää" (tai siis ei viitsi opettaa vauvaa syömään pullosta. Kyllä naisetkin opettaa vauvan syömään tissistä, ei sekään tuu vauvalta luonnostaan eikä imetys mitään helppoa ole monesti naiselle eikä vauvalle kun vauvat saa tissiraivareita ja imettäminen sattuu ja vauva haluaa tissille 30min välein ja itse imetystuokio kestää kauan jne)

Ei ole hirveää. Meidän suvussa ei ole lapset erityisemmin huutaneet eikä valvottaneet, ja oma lapseni on samaa sarjaa.

Lapset on helppoja, varmaan helpompia kuin moni parisuhde. Toki on olemassa haastavampiakin lapsia, mutta yleisesti lapset on helppoja ja elämä niiden kanssa tasan niin hankalaa kuin itse siitä teet.

Elämäntilanteen kannattaa olla sillä tavalla sopiva, että olet oikeasti halukas vanhemmaksi, tai sitten edes kumppani oikea. Jos nuo molemmat on pielessä, niin siitä tulee omat henkiset hankaluutensa (jotka taas ei liity lapseen itsessään mitenkään). Parhaimmillaan on nuo molemmat asiat kunnossa, mutta onhan niitä esim. itsellisiä äitejä jotka oikeasti haluavat lapsen niin paljon, ettei kumppanittomuus tai väärä kumppani haittaa. Tai rakastuneita pareja jotka kokevat kuuluvansa yhteen, ja ovat yhdessä valmiita ottamaan lapsen vastaan vaikkei elämäntilanne sille vielä ollutkaan ajateltu.

Pikkulapsiaika on raskasta, mutta omia lapsiaan rakastaa enemmän kuin mitään muuta.

Meillä on onneksi terveet lapset. Ei mitään nepsyjä, osaavat leikkiä ja kun omakotitalossa asumme on turvallinen piha leikkiä ulkonakin keskenään ja kavereiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos järjellä ajattelee niin eihän siinä ole mitään järkeä hankkia lapsia. Lapset vievät rahasi, vapaa-aikasi, yöunesi, hermosi.

Mutta se RAKKAUS miten paljon niitä rakastaa on aivan järjetöntä.

Kuulostaa suorastaan pelottavalta. Siis olla noin tunteidensa vietävissä.

Se on. Se on oikeasti pelottavaa miten rakastaa jotain niin paljon, että se on kuin sydämen repisi rinnasta joka kerta kun on huolissaan lapsestaan tai ajattelee sitä mitä hänelle voi tapahtua.

Sinulla taitaa olla jotain mt-ongelmaa... Ahdistuneisuushäiriö tai jotain? Ei ole normaalia olla noin huolissaan... Ja tekee sun lapsellekin pahaa tuollainen jos et anna sen lapses elää vaan ylisuojelet ja päällepäsmäröit sitä etkä anna sen kokeilla ja tehdä virheitä elämässään.

Ei ole. Ihan normaali äiti.

Jonka lapsi on ihan tavallinen lapsi siinä missä muutkin.

Juu ei kannata. Niihin menee vain rahaa ja aikaa etkä saa itse elää. Kun lapset on aikuisia he saavat lapsia ja maksavat siitä saman hinnan.

Olen vuoroviikko isä 40v, eikä kaduta. Ilman lapsia elämä tässä vaiheessa olisi aika tyhjää. Toki täyttäisin sen tyhjiön varmaan jollakin muulla, mutta ei tarvitse tulevaisuudessa ainakaan jäädä miettimään olisiko niitä lapsia sittenkin pitänyt...

Kaduttaa. Kaikki, mikä on voinut mennä pieleen, on mennyt pieleen ja kun jäin yksin lapsen kanssa miehen löytäessä uuden, voimavarani hiipuivat nolliin. Kannattaa miettiä myös, että on ihan mahdollista, että jäät lapsen kanssa kahden ja lapsi ei välttämättä ole terve niin, että arki sujuisi perinteisellä tavalla. Tai sinulle tapahtuu jotain ja silti kaiken pitää onnistua riittävän hyvin.

Minä en kaunistele: jos lapsella esim. on psyykkisiä kehitykseen liittyviä haasteita, on arjen "perushaasteet" ja sairastelut toissijaisia. Sitoudut ottamaan pariksikymmeneksi vuodeksi vastuun toisesta ihmisestä ja hänen kasvamisestaan, vaikka olosuhteet olisivat mitä. Nykypäivänä avun saanti on olematonta, jollei apua saa omasta lähipiiristä.

Kannattaa todella miettiä, mihin on valmis.

Ei kaduta. Omat lapset on parasta elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni on pian 2-vuotias. Vaikka hän on todella ihana persoona ja mies todella hyvä isä, niin siitä huolimatta kadun tätä kaikkea. En ole missään vaiheessa nauttinut äitinä olemisesta tai perhe-elämästä.

Toi on kyllä kurjaa. Mulla ei ole minkäänlaista vauvakuumetta tai hinkua alkaa nyt tekemään lapsia, mutta jos olisi tuollainen tilanne, että pikkulapsi ja oikea mies, niin kyllä mä nauttisin 90% ajasta. Tai no, vähintään 70% :D 

Vierailija kirjoitti:

Kaduttaa. Kaikki, mikä on voinut mennä pieleen, on mennyt pieleen ja kun jäin yksin lapsen kanssa miehen löytäessä uuden, voimavarani hiipuivat nolliin. Kannattaa miettiä myös, että on ihan mahdollista, että jäät lapsen kanssa kahden ja lapsi ei välttämättä ole terve niin, että arki sujuisi perinteisellä tavalla. Tai sinulle tapahtuu jotain ja silti kaiken pitää onnistua riittävän hyvin.

 

Minä en kaunistele: jos lapsella esim. on psyykkisiä kehitykseen liittyviä haasteita, on arjen "perushaasteet" ja sairastelut toissijaisia. Sitoudut ottamaan pariksikymmeneksi vuodeksi vastuun toisesta ihmisestä ja hänen kasvamisestaan, vaikka olosuhteet olisivat mitä. Nykypäivänä avun saanti on olematonta, jollei apua saa omasta lähipiiristä.

 

Kannattaa todella miettiä, mihin on valmis.

onneks jäät himaas

jäikö jotain elämässä väliin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole lapsia mutta mun kavereilla on. Ja heillä on hankalia nepsylapsia joiden kanssa ei oikeasti voi tehdä mitään normaalia kun ovat niin herkkiä että kaikki saa ne stressin valtaan.  Huolta ja stressiä ovat heidän elämänsä täynnä. Eronneita ja kas kummaa ne miehet menevät edelleen töihin normaalisti naisten jättäessään uransa kesken (eivät siis pääse edes eläkettä kerryttämään) kun pitää hoitaa näitä nepsylapsia kotona.  Tunnen itseni onnekkaaksi kun en lähtenyt tuohon hommaan. Kaikille ei tule nepsylapsia, mutta mun lähipiirissä niitä on vaan liian monella ja olen nähnyt tämän rankimman puolen. Varmasti lasten kanssa voi olla ihanaa mutta niin voi olla että se oma elämä katoaa tyhjänä ilmaan ja huomaa elävänsä elämää jota ei tilannut eikä voi palauttaa minnekkään.

Jännä ajatus tuo oma elämän katoaminen. Mitä on oma elämä ja omaa elämää se edelleen, vaikka asiat muuttuvat. Elämässä käy usein niin, että kun luopuu jostain, tulee jotain muuta tilalle. Kun joku ovi sulkeutuu, toinen ovi aukeaa. Tämä ihan yleisenä sivuraiteena keskusteluun, ei tarvitse liittyä edes lapsiin vaan yleensä muutoksiin elämässä.

Mutta miksi naisten pitää luopua niin paljon? Miksi miehille ei jankuteta tuota, että siinä saa takaisin kyllä kunhan nyt vaan kiltisti uhraudut ja uhraudut ja unohdat jopa omat perustarpeesi? Se on aikamoinen mylly mitä nainen joutuu käymään läpi ja suoraan synnytyspöydältä pitää alkaa valvomaan öitä vauvaa hoitaen ilman mitään lepoa tai apua, kun kyllä se naisen homma on vauva hoitaa ihan yksin eikä mies voi valvoa kun "ei hän voi imettää" (tai siis ei viitsi opettaa vauvaa syömään pullosta. Kyllä naisetkin opettaa vauvan syömään tissistä, ei sekään tuu vauvalta luonnostaan eikä imetys mitään helppoa ole monesti naiselle eikä vauvalle kun vauvat saa tissiraivareita ja imettäminen sattuu ja vauva haluaa tissille 30min välein ja itse imetystuokio kestää kauan jne)

ootpa lapanen

EI kyllä kaduta. Lähes nelikymppisenä hankittiin, aiemmin olin sitä vastaan. Nyt tuossa säntäilee pippurinen puolitoistavuotias prinsessa. Ei tämä silti pelkkää onnea ja auvoa ole, väsykin välillä, mutta saamapuolella ollaan niin paljon plussalla, että ei voi valittaa.

M40

Vierailija kirjoitti:

EI kyllä kaduta. Lähes nelikymppisenä hankittiin, aiemmin olin sitä vastaan. Nyt tuossa säntäilee pippurinen puolitoistavuotias prinsessa. Ei tämä silti pelkkää onnea ja auvoa ole, väsykin välillä, mutta saamapuolella ollaan niin paljon plussalla, että ei voi valittaa.

 

M40

Tuollaiset säntäilevät, pippuriset iskän pikkuprinsessat ovat tosi rasittavia päiväkodissa ja muissa lapsiryhmissä.

1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D

Vierailija kirjoitti:

1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D

Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole hirveää. Raskasta voi olla välillä. 

Kysy maratonin juosselta oliko hirveää, vastaus on yleensä ei mutta raskaaksi moni kuvailisi. Silti useimmiten rakastavat elämäntyyliään. Siinä on hirveän ja raskaan ero. Harva katuu mutta ne kaikki toki kirjoittavat juuri tähän ketjuun. 

Juokseminen on kyllä rasittavampaa kuin vauvan hoitaminen, ja minä juoksen joka viikko..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D

Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.

Siis kaikki lapseensa ja käytökseensä liittyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D

Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.

Häh? Ihan yleisellä tasolla kommentoin, ei mulla ole 1,5-vuotiasta. Mutta muistissa on oman ja monen läheisen ikävaihe tuossa 1-2v, että säntäily ja "pippurisuus" on tasan ikävaiheeseen kuuluvaa :D

Sinä sen sijaan kuulostat aika katkeralta tapaukselta, kun puhut tuohon tyyliin jostain random 1v "iskän pikkuprinsessasta"..

Ainoa kauheus on se huoli että mitä jos lapsista ei tule onnellisia, mitä jos kohtaavat liian isoja suruja tai liikaa saurautta. Mitä jos ne ei saakkaan elää.