Lue keskustelun säännöt.
Kaduttaako ketään lasten hankkiminen? Onko se oikeasti niin hirveää kun puhutaan?
12.03.2026 |
Tai lapsiperhe-elämä ylipäätään?
Kysyn, koska olen 29v sinkkunainen ja mietin vakavissani että kannattaisiko jättää parisuhde ja lasten hankkiminen väliin.
Ulkopuolisen silmiin lapsiperhe-elämä näyttää rasittavalta ja stressaavalta. Etenkin äideille. Lapset huutavat, herättävät öisin ja keskeyttävät jatkuvasti. Käyn välillä siskoni luona, emmekä voi edes jutella ilman että joku ilmestyy häiritsemään ja huutamaan: "Äiti katooo!!!! ÄITIIIIH!!!! Kato nyt äiti!!!". Ja olen ymmärtänyt että tällainen on hyvin yleistä. Miten kukaan pysyy järjissään jos koko ajan joku on kimpussa vaatimassa huomiota?
Lapset aiheuttavat stressiä myös työssäkäymisen kannalta. Ne sairastelevat usein, ja silloin jonkun pitää jäädä kotiin hoitamaan niitä. Ja jostain syystä se joku on useimmiten äiti.
Minusta näyttää siltä, että isät saavat vain sanoa että ei kiinnosta ja lähteä töihin, ja sitten äidin pitää yrittää järjestää lapsen hoitaminen jotenkin.
Ylipäätään lapsiperheissä dynamiikka tuntuu usein olevan se, että lastenhoito on äidille pakollista ja isälle vapaaehtoista. Isä saa valita milloin on hänelle sopiva "isyyshetki" ja muun ajan äiti on vastuussa. Röyhkeimmät kutsuvat esim. lapsen viemistä leikkipuistoon "äidin auttamiseksi" vaikka kyseessä olisi oma lapsi.
En suin surminkaan haluaisi tuollaista elämää itselleni.
Ajatteleeko kukaan av-palstalainen koskaan, että kumpa saisi vanhan rauhallisen lapsettoman elämän takaisin?
Kommentit (103)
Hankin kaksi. Työtä teettävät mutta ovat kaikkein rakkaimpia maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D
Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.
Häh? Ihan yleisellä tasolla kommentoin, ei mulla ole 1,5-vuotiasta. Mutta muistissa on oman ja monen läheisen ikävaihe tuossa 1-2v, että säntäily ja "pippurisuus" on tasan ikävaiheeseen kuuluvaa :D
Sinä sen sijaan kuulostat aika katkeralta tapaukselta, kun puhut tuohon tyyliin jostain random 1v "iskän pikkuprinsessasta"..
Katkeralta? Miten niin? Tuo iskähän siitä prinsessastaan puhui. Onko hänkin katkera?
Vierailija kirjoitti:
Lähes 20 vuotta mietimme puolisoni kanssa, että haluammeko ylipäätään lapsen vai ei.. lopulta päädyimme yrittämään ja tulin raskaaksi heti, olin 40v kun lapsi syntyi. Elämä olisi muuten varmaan ihan mukavaa lapsen kanssa, mutta saimme erityislapsen omine haasteineen, joten rankkaa välillä on niin meille vanhemmille ja lapsellekin. Joten, pitää varautua myös henkisesti siihen, jos lapsi onkin jotain kehitysvammaa ja neurologisia ongelmia.... ei otettu tätä riskiä toista kertaa, joten lapsiluku jäi vain yhteen.
Nelikymppisenähän on jo todella kohonneet riskit kaikenlaisiin juttuihin kehitysvammasta autismiin, mutta tätä ei nykyään oikein muisteta (ja toki monille syntyy silti terveet lapset)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D
Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.
Häh? Ihan yleisellä tasolla kommentoin, ei mulla ole 1,5-vuotiasta. Mutta muistissa on oman ja monen läheisen ikävaihe tuossa 1-2v, että säntäily ja "pippurisuus" on tasan ikävaiheeseen kuuluvaa :D
Sinä sen sijaan kuulostat aika katkeralta tapaukselta, kun puhut tuohon tyyliin jostain random 1v "iskän pikkuprinsessasta"..
Katkeralta? Miten niin? Tuo iskähän siitä prinsessastaan puhui. Onko hänkin katkera?
Ei vaan sä, kun tulit kommentoimaan että tuollaiset iskän pikkuprinsessat on rasittavia
No okei, mä kyllä olin pienenä hoitajille rasittava. Eli varmasti jotkut on.
Jos sulla on oma elämä ja jaksaminen kunnossa, läheisiä tarvittaessa auttamassa ja todella haluat lapsen, kannattaa lapsen saamista yrittää. Siihen ei ole koskaan etukäteen ihan valmis vaan vanhemmaksi kasvaa raskauden, lapsen syntymän ja kasvun myötä. Kyllä, vauva- ja lapsiarki on välillä raskasta ja tosi väsyttävää. Se on myös välillä ihmeellistä ja ihanaa. Useimmiten se on ihan tavallista arkea. Etukäteen ei voi tietää saako terveen lapsen tai mitä haasteita tulevaisuus tuo tullessaan, joutuu epävarmana lähtemään liikkeelle ja toivomaan parasta. Olen joinakin yksittäisinä väsymyksen ja turhautumisen hetkinä hetkinä katunut ja kaivannut lapsetonta elämää, mutta 98 % ajasta en ole katunut, vaan joka päivä olen todella kiitollinen, että sain tuon nyt 6-vuotiaan lapsen. Lapsi on tuonut paljon iloa, rakkautta ja merkitystä elämääni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasten hankinta ei kaduta vaikka meillä ei ollut juuri tukiverkkoa.
Onneksi työanantaja oli myötämielinen ja esim. toisen lapsen terapiat onnistui työajalla ilman tuntien takaisintekovaatimusta. Tosin itsekin otin lääkäriltä tai terapeutilta sen aamun ensimmäisen ajan, jotta vaikutus työpäivään pienin mahdollinen. Ja työ asiantuntijana on muutenkin sellaista, että työt pitää tulla tehdyksi ei katsota sitä, että on toimistolla 8-16. Kun lapsi oli kipeä tein toisinaan silloinkin osittaisen työpäivän eli tein töitä lapsen nukkuessa. Meidän lapset ovat olleet melko terveitä, ei siis sairastelukierteitä.
Tukiverkoista vielä, me käytimme maksullisia lastenvahteja, koska tukiverkkoa ei ollut.esim. kesäloma-aikaan kouluiässä meillä oli lastenhoitaja. Välillä myös jos lapsi oli toipilas ja häntä ei voinut viedä päiväkotiin.
Mitä parempi asema työelämässä ja mitä enemmän tienaa sen helpompaa perheen ja työn yhdistäminen on. Esim. monella työpaikalla lapsen terapian ja lääkäritutkimusten takia pitää vaihtaa työvuoroa, ottaa palkatonta vapaata tms. Se menee ihan lain mukaan. Vain äkillisesti sairastunutta lasta voi jäädä kotiin hoitamaan.meillä onneksi työnantaja ei tarvinnut välttämättä sairaslomatodistusta kipeästä lapsesta. Sekin helpotti paljon. Kiitos ison globaalin työantajan todella helposti työn ja perheen yhdistäminen onnistui onnistui hyvin.
Ei koskaan. Elämäni paras päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väitän, että jokaisen lapsen kohdalla tulee kasvun aikana se hetki jolloin katuu tekemiään valintoja, mutta itse en ole katunut koskaan lapsen syntymää. Voin sanoa, että ennen lastani mun henkilökohtaiset kyvyt monella henkistä pääomaa ja henkistä kestävyyttä vaativalla rintamalla olivat huomattavasti nykyistä heikommat ja nyt pienet asiat eivät todellakaan heiluta mihinkään suuntaan. Lapseni-, pian aikuinen, ei todellakaan ole ollut se helpoin, mutta kasvatusta on siis tapahtunut puolin ja toisin.
Lapset on ihan parhaita vauvoina ja taaperoina; tarvii vain syliä ja hoitoa. Saa itse läheisyyttä ja saa antaa sitä pienelle. Allergiat, yövalvomiset ym on sitten asia erikseen; ei kivoja mut kun on niin paljon hyvääkin niin jaksaa. Leikki-ikäiset ok...päiväkotiin kuskaus ei. Kouluikäisetkin kai, jos olisi suht helppoja lapsia. Itsellä ärsyyntyvyys omiin lapsiin on selkeästi lisääntyt heidän kasvaessa. Ongelmat on erit kuin pienenä, mut sitäkin ärsyttävämmät..esimerkkinä vaikka teinin puhelin/peliajan rajaaminen. Jos ei itse välittäis ja antais vaan olla, niin olis varmastikin suht helppoa. Tosin muutenkin rasittaa, kun pitää jatkuvasti huomauttaa samoista asioista; putsaa hammastahnat lavuaarista, huuhtele/litistä tyhjä jogurttipurkki pahviroskikseen, pyyhi jäljet keittiöstä, vaatteet pois lattioilta ja vie pyykkiin likaiset, sukkia ym ei mytyssä pyykkikoriin, pyyhi jalat, elä härki pikkusiskoa, lopeta se varjonyrkkeily mua päin ja heti! Jne jne. Jotenkin taantunu aiemmasta, ehkä kuuluu teini-ikään, mut jokatapauksessa niin ärrsyttävää!
11v tyttö taas kauheen herkkähipiäinen; joka asiasta vetää kilarit, puhuu välillä tosi rumasti, aina ollut tosi tarkka vaatteiden suhteen, rt pitää olla just sopivan pituiset hihat, ei liian löysä, hanskat tuntuu huonolta jne. Tätä ollut pienestä asti, mut silti sanon, et oi niitä aikoja kun olivat pieniä! Ootan vaan et muuttavat pois tai muuttuvat erilaisiksi kenties? On hyviäkin hetkiä ja lapset on rakkaita, mut oli tietyllä tavalla helpompaa kun olivat pieniä. Vaikka meillä oli molemmilla allergioita, refluksit, yövalvomista jne.
Miettiny välillä et olispa lapseton ja asuis yksin.. kun olivat pieniä, en koskaan näin miettiny kuin nyt kun ovat isompia. Katon kuvia ja ikävöin kun olivat pieniä.
Tosin kun mietin millainen olen itse ja millainen on mieheni ja lasten isä, niin en ihmettele et lapset on mitä on. Mut oli sitä itse teininä erilainen kuin oma poika, isäänsä kai tullut..😜
Et jos on itse ns. täydellinen, puoliso on täydellinen ja on täydellinen parisuhde niin siitä vaan lastentekoon, ei muuten kannata.. 😁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan parhaita vauvoina ja taaperoina; tarvii vain syliä ja hoitoa. Saa itse läheisyyttä ja saa antaa sitä pienelle. Allergiat, yövalvomiset ym on sitten asia erikseen; ei kivoja mut kun on niin paljon hyvääkin niin jaksaa. Leikki-ikäiset ok...päiväkotiin kuskaus ei. Kouluikäisetkin kai, jos olisi suht helppoja lapsia. Itsellä ärsyyntyvyys omiin lapsiin on selkeästi lisääntyt heidän kasvaessa. Ongelmat on erit kuin pienenä, mut sitäkin ärsyttävämmät..esimerkkinä vaikka teinin puhelin/peliajan rajaaminen. Jos ei itse välittäis ja antais vaan olla, niin olis varmastikin suht helppoa. Tosin muutenkin rasittaa, kun pitää jatkuvasti huomauttaa samoista asioista; putsaa hammastahnat lavuaarista, huuhtele/litistä tyhjä jogurttipurkki pahviroskikseen, pyyhi jäljet keittiöstä, vaatteet pois lattioilta ja vie pyykkiin likaiset, sukkia ym ei mytyssä pyykkikoriin, pyyhi jalat, elä härki pikkusiskoa, lopeta se varjonyrkkeily mua päin ja heti! Jne jne. Jotenkin taantunu aiemmasta, ehkä kuuluu teini-ikään, mut jokatapauksessa niin ärrsyttävää!
11v tyttö taas kauheen herkkähipiäinen; joka asiasta vetää kilarit, puhuu välillä tosi rumasti, aina ollut tosi tarkka vaatteiden suhteen, rt pitää olla just sopivan pituiset hihat, ei liian löysä, hanskat tuntuu huonolta jne. Tätä ollut pienestä asti, mut silti sanon, et oi niitä aikoja kun olivat pieniä! Ootan vaan et muuttavat pois tai muuttuvat erilaisiksi kenties? On hyviäkin hetkiä ja lapset on rakkaita, mut oli tietyllä tavalla helpompaa kun olivat pieniä. Vaikka meillä oli molemmilla allergioita, refluksit, yövalvomista jne.
Miettiny välillä et olispa lapseton ja asuis yksin.. kun olivat pieniä, en koskaan näin miettiny kuin nyt kun ovat isompia. Katon kuvia ja ikävöin kun olivat pieniä.
Tosin kun mietin millainen olen itse ja millainen on mieheni ja lasten isä, niin en ihmettele et lapset on mitä on. Mut oli sitä itse teininä erilainen kuin oma poika, isäänsä kai tullut..😜
Et jos on itse ns. täydellinen, puoliso on täydellinen ja on täydellinen parisuhde niin siitä vaan lastentekoon, ei muuten kannata.. 😁
Tää on jännä että vanhemmat jakautuu monesti näin että osa ikävöi vauva-aikaa ja eivät tykkää isommista lapsista. Ja toisilla sitten toisinpäin että vauva-aikaa ei todellakaan muistella hyvällä ja lapsen kasvaessa omasta elämästä tulee vaan kivempaa ja lapsesta yhä enemmän kivempi tyyppi jonka kanssa on kiva elää arkea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset on ihan parhaita vauvoina ja taaperoina; tarvii vain syliä ja hoitoa. Saa itse läheisyyttä ja saa antaa sitä pienelle. Allergiat, yövalvomiset ym on sitten asia erikseen; ei kivoja mut kun on niin paljon hyvääkin niin jaksaa. Leikki-ikäiset ok...päiväkotiin kuskaus ei. Kouluikäisetkin kai, jos olisi suht helppoja lapsia. Itsellä ärsyyntyvyys omiin lapsiin on selkeästi lisääntyt heidän kasvaessa. Ongelmat on erit kuin pienenä, mut sitäkin ärsyttävämmät..esimerkkinä vaikka teinin puhelin/peliajan rajaaminen. Jos ei itse välittäis ja antais vaan olla, niin olis varmastikin suht helppoa. Tosin muutenkin rasittaa, kun pitää jatkuvasti huomauttaa samoista asioista; putsaa hammastahnat lavuaarista, huuhtele/litistä tyhjä jogurttipurkki pahviroskikseen, pyyhi jäljet keittiöstä, vaatteet pois lattioilta ja vie pyykkiin likaiset, sukkia ym ei mytyssä pyykkikoriin, pyyhi jalat, elä härki pikkusiskoa, lopeta se varjonyrkkeily mua päin ja heti! Jne jne. Jotenkin taantunu aiemmasta, ehkä kuuluu teini-ikään, mut jokatapauksessa niin ärrsyttävää!
11v tyttö taas kauheen herkkähipiäinen; joka asiasta vetää kilarit, puhuu välillä tosi rumasti, aina ollut tosi tarkka vaatteiden suhteen, rt pitää olla just sopivan pituiset hihat, ei liian löysä, hanskat tuntuu huonolta jne. Tätä ollut pienestä asti, mut silti sanon, et oi niitä aikoja kun olivat pieniä! Ootan vaan et muuttavat pois tai muuttuvat erilaisiksi kenties? On hyviäkin hetkiä ja lapset on rakkaita, mut oli tietyllä tavalla helpompaa kun olivat pieniä. Vaikka meillä oli molemmilla allergioita, refluksit, yövalvomista jne.
Miettiny välillä et olispa lapseton ja asuis yksin.. kun olivat pieniä, en koskaan näin miettiny kuin nyt kun ovat isompia. Katon kuvia ja ikävöin kun olivat pieniä.
Tosin kun mietin millainen olen itse ja millainen on mieheni ja lasten isä, niin en ihmettele et lapset on mitä on. Mut oli sitä itse teininä erilainen kuin oma poika, isäänsä kai tullut..😜
Et jos on itse ns. täydellinen, puoliso on täydellinen ja on täydellinen parisuhde niin siitä vaan lastentekoon, ei muuten kannata.. 😁
Tää on jännä että vanhemmat jakautuu monesti näin että osa ikävöi vauva-aikaa ja eivät tykkää isommista lapsista. Ja toisilla sitten toisinpäin että vauva-aikaa ei todellakaan muistella hyvällä ja lapsen kasvaessa omasta elämästä tulee vaan kivempaa ja lapsesta yhä enemmän kivempi tyyppi jonka kanssa on kiva elää arkea.
Sinä päivänä kun lapsi on aikuinen ja muuttaa kotoa niin tulee sitten se luopumisen tuska ja lopulta muistaa vain ne hyvät asiat. Jokaisessa elämänvaiheessa on ne haasteensa, mutta jos niitä alkaa pelkäämään niin ei se meitä eteenpäin vie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse toimin niin, että lapseni näkevät minut hyvänä esimerkkinä siitä, miten ihmisen tulisi elää itselleen ja muille. Lapset kopioivat kaikkea ympärillään, ja se on vahvin oppimisen piirre.
Kun lapset käyttäytyvät huonosti, roskaavat luontoa, tappelevat, rääkkäävät eläimiä ja vanhempana sitten tupakoivat, jättävät koiran kikkareet keräämättä, syövät epäterveellisesti ja juovat alkoholia, he ovat oppineet nämä huonot tavat lähinnä vanhemmiltaan.
Samoin kaikki hyvät asiat opitaan kotoa.
Jos pystyt näyttämään lapsillesi luontaisesti, sisäsyntyisesti hyvää esimerkkiä ja edustamaan hyvää ja oikeanlaista vanhemmuutta, tämä yhteiskunta tarvitsee lapsiasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
EI kyllä kaduta. Lähes nelikymppisenä hankittiin, aiemmin olin sitä vastaan. Nyt tuossa säntäilee pippurinen puolitoistavuotias prinsessa. Ei tämä silti pelkkää onnea ja auvoa ole, väsykin välillä, mutta saamapuolella ollaan niin paljon plussalla, että ei voi valittaa.
M40
Tuollaiset säntäilevät, pippuriset iskän pikkuprinsessat ovat tosi rasittavia päiväkodissa ja muissa lapsiryhmissä.
Tyttö on kotona energinen, mutta sen verran arka että tarkkailee uusissa paikoissa kaikkea etäältä ja vasta kun kaikki näyttää turvalliselta, uskaltautuu leikkimään.
ELi kaikkein paras mahdollinen kombinaatio. Ei ole kauttaaltaan seinäkukka vaan on omaa tahtoa, mutta vieraissa paikoissa osaa käyttäytyä.
T: ylpeä isä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On lapsista riesaakin. En saa ikinä nukkua riittävästi, kun lapsi kömpii aamuyöllä viereen ja hyörii ja pyörii. Ja vauvasta oli aika paljon vaivaa.
Mutta en ole yhtään harmissani lapsista. Sain niiden takia motivaatiota hoitaa opinnot loppuun, jotta sain paremmin palkatun työn ja järkevämmät työajat. Ja niiden kanssa on hauska touhuta.
"Jos sulla on oma elämä ja jaksaminen kunnossa, läheisiä tarvittaessa auttamassa ja todella haluat lapsen, kannattaa lapsen saamista yrittää. "
Tuossa se on sanottu tiivistetysti. Jos oma ja puolison sosioekonominen asema ja terveys on kunnossa, niin ei mitään ihmettelemistä. Kyllä siitä ovat muutkin selvinneet. Ap:n tapauksessa tukiverkkoon kuuluu ainakin sisaren perhe. Hän on jo lapsiperheessä marinoitunut ja osaa neuvoa ja tukea, ehkä ottaa joskus lapsen yöksikin, jos vanhemmilla univelka käy päälle. Lapse(i)lla serkkujakin valmiina.
Kaikilla ei kuitenkaan käy hyvin. Jos jo itsellä olisi neurologisia ja jaksamishaasteita ja usein ne vielä periytyvät, niin ei hyvä. Silloin olisi keskimääräistä vähemmillä voimavaroilla jaksettava keskimääräistä vaativampi lapsi. Jos tukiverkkokin puuttuu, niin menee mielenkiintoiseksi.
Äitiysneuvolassa jo alkuun täytellään 'kysymyspatteristo', jossa kartoitetaan molempien vanhempien ja sukujen sairauksia, työ- ja taloustilanne, sosiaalinen verkosto ym. Tukiverkon kohdalla ei riitä, että vastaa: Kyllä mulla on auttajia, vaan pitää nimetä keitä he ovat ja miten voivat auttaa. On tietenkin jokaisen omassa vallassa kuinka rehellisesti noihin kysymyksiin vastaa, mutta vähän takaperoistahan tuo kysely on. Jos lapsi on jo matkalla, niin mistä ne rahat/ tukiverkot/ työpaikat ym. yht'äkkiä repäistään? Olisi syytä saada nuo kysymykset mietittäväksi jo aiemmin.
Ei olisi ikipäivänä pitänyt lisääntyä, mutta minkäpä sille enää voi.
Vierailija kirjoitti:
Jos tykkää lapsista niin siitä vaan, välillä on tosiaan rankkaa mutta sitten taas aivan mahtavaa.
Jos ei lapsista niin välitä niin parempi jättää väliin.
Minä en osaa olla mitenkään luontevasti vieraiden lasten kanssa, mutta omat on ihan toinen juttu. Eikä todellakaan tarvitse olla mitään kokemusta ennalta lastenhoidosta.
Nopein ja helpoin tapa pilata elämänsä on lisääntyä.
Mjaa. Ehkä joskus? Mutta se on samanlaista haaveilua kuin vaikka mitäs sitä tekis jo ois 1000000 miljoonaa rahaa. No kun ei oo.. :D Keskityn siis siihen mitä on ja mitä oon itse halunnut hankkia.
Noi muksut x2 on ihania tyyppejä. Vaikka onhan tää raskasta ja riittättömyyden tunne on aina läsnä. Ihmisen vietti pariutua ja lisääntyä on ihan luonnollinen juttu kuitenkin. Analysoimalla asiaa liikaa ei varmasti jää sellaisia konkreettisia järkisyitä jäljelle verrattuna miinuksiin. Vaan palkitsevuus tulee tunnetason jutuista.
Joku sanoo että lapsi maadoittaa. Ehkä mä tavallaan ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan. Todella kokonaisvaltainen kokemus on ollut tää viimeiset 9v lapsiperhe arkea.
Ja ennen kuin sotkettu mut suohon. Teen kotitöistä osuuteni ja metatöistä sen mikä mulle kuuluu. En ole perheemme kolmas lapsi.
M44
Lähes 20 vuotta mietimme puolisoni kanssa, että haluammeko ylipäätään lapsen vai ei.. lopulta päädyimme yrittämään ja tulin raskaaksi heti, olin 40v kun lapsi syntyi. Elämä olisi muuten varmaan ihan mukavaa lapsen kanssa, mutta saimme erityislapsen omine haasteineen, joten rankkaa välillä on niin meille vanhemmille ja lapsellekin. Joten, pitää varautua myös henkisesti siihen, jos lapsi onkin jotain kehitysvammaa ja neurologisia ongelmia.... ei otettu tätä riskiä toista kertaa, joten lapsiluku jäi vain yhteen.