Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kaduttaako ketään lasten hankkiminen? Onko se oikeasti niin hirveää kun puhutaan?
12.03.2026 |
Tai lapsiperhe-elämä ylipäätään?
Kysyn, koska olen 29v sinkkunainen ja mietin vakavissani että kannattaisiko jättää parisuhde ja lasten hankkiminen väliin.
Ulkopuolisen silmiin lapsiperhe-elämä näyttää rasittavalta ja stressaavalta. Etenkin äideille. Lapset huutavat, herättävät öisin ja keskeyttävät jatkuvasti. Käyn välillä siskoni luona, emmekä voi edes jutella ilman että joku ilmestyy häiritsemään ja huutamaan: "Äiti katooo!!!! ÄITIIIIH!!!! Kato nyt äiti!!!". Ja olen ymmärtänyt että tällainen on hyvin yleistä. Miten kukaan pysyy järjissään jos koko ajan joku on kimpussa vaatimassa huomiota?
Lapset aiheuttavat stressiä myös työssäkäymisen kannalta. Ne sairastelevat usein, ja silloin jonkun pitää jäädä kotiin hoitamaan niitä. Ja jostain syystä se joku on useimmiten äiti.
Minusta näyttää siltä, että isät saavat vain sanoa että ei kiinnosta ja lähteä töihin, ja sitten äidin pitää yrittää järjestää lapsen hoitaminen jotenkin.
Ylipäätään lapsiperheissä dynamiikka tuntuu usein olevan se, että lastenhoito on äidille pakollista ja isälle vapaaehtoista. Isä saa valita milloin on hänelle sopiva "isyyshetki" ja muun ajan äiti on vastuussa. Röyhkeimmät kutsuvat esim. lapsen viemistä leikkipuistoon "äidin auttamiseksi" vaikka kyseessä olisi oma lapsi.
En suin surminkaan haluaisi tuollaista elämää itselleni.
Ajatteleeko kukaan av-palstalainen koskaan, että kumpa saisi vanhan rauhallisen lapsettoman elämän takaisin?
Kommentit (86)
Hankin kaksi. Työtä teettävät mutta ovat kaikkein rakkaimpia maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D
Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.
Häh? Ihan yleisellä tasolla kommentoin, ei mulla ole 1,5-vuotiasta. Mutta muistissa on oman ja monen läheisen ikävaihe tuossa 1-2v, että säntäily ja "pippurisuus" on tasan ikävaiheeseen kuuluvaa :D
Sinä sen sijaan kuulostat aika katkeralta tapaukselta, kun puhut tuohon tyyliin jostain random 1v "iskän pikkuprinsessasta"..
Katkeralta? Miten niin? Tuo iskähän siitä prinsessastaan puhui. Onko hänkin katkera?
Vierailija kirjoitti:
Lähes 20 vuotta mietimme puolisoni kanssa, että haluammeko ylipäätään lapsen vai ei.. lopulta päädyimme yrittämään ja tulin raskaaksi heti, olin 40v kun lapsi syntyi. Elämä olisi muuten varmaan ihan mukavaa lapsen kanssa, mutta saimme erityislapsen omine haasteineen, joten rankkaa välillä on niin meille vanhemmille ja lapsellekin. Joten, pitää varautua myös henkisesti siihen, jos lapsi onkin jotain kehitysvammaa ja neurologisia ongelmia.... ei otettu tätä riskiä toista kertaa, joten lapsiluku jäi vain yhteen.
Nelikymppisenähän on jo todella kohonneet riskit kaikenlaisiin juttuihin kehitysvammasta autismiin, mutta tätä ei nykyään oikein muisteta (ja toki monille syntyy silti terveet lapset)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
1,5-vuotiaan "säntäily" ja "pippurisuuskin" on tasan ja vain normaalia. Tuon 1-2v ikävaihe toki on aika rasittava :D
Kaikki on vanhempien mielestä vain normaalia.
Häh? Ihan yleisellä tasolla kommentoin, ei mulla ole 1,5-vuotiasta. Mutta muistissa on oman ja monen läheisen ikävaihe tuossa 1-2v, että säntäily ja "pippurisuus" on tasan ikävaiheeseen kuuluvaa :D
Sinä sen sijaan kuulostat aika katkeralta tapaukselta, kun puhut tuohon tyyliin jostain random 1v "iskän pikkuprinsessasta"..
Katkeralta? Miten niin? Tuo iskähän siitä prinsessastaan puhui. Onko hänkin katkera?
Ei vaan sä, kun tulit kommentoimaan että tuollaiset iskän pikkuprinsessat on rasittavia
No okei, mä kyllä olin pienenä hoitajille rasittava. Eli varmasti jotkut on.
Jos sulla on oma elämä ja jaksaminen kunnossa, läheisiä tarvittaessa auttamassa ja todella haluat lapsen, kannattaa lapsen saamista yrittää. Siihen ei ole koskaan etukäteen ihan valmis vaan vanhemmaksi kasvaa raskauden, lapsen syntymän ja kasvun myötä. Kyllä, vauva- ja lapsiarki on välillä raskasta ja tosi väsyttävää. Se on myös välillä ihmeellistä ja ihanaa. Useimmiten se on ihan tavallista arkea. Etukäteen ei voi tietää saako terveen lapsen tai mitä haasteita tulevaisuus tuo tullessaan, joutuu epävarmana lähtemään liikkeelle ja toivomaan parasta. Olen joinakin yksittäisinä väsymyksen ja turhautumisen hetkinä hetkinä katunut ja kaivannut lapsetonta elämää, mutta 98 % ajasta en ole katunut, vaan joka päivä olen todella kiitollinen, että sain tuon nyt 6-vuotiaan lapsen. Lapsi on tuonut paljon iloa, rakkautta ja merkitystä elämääni.
Alue: Aihe vapaa
Lähes 20 vuotta mietimme puolisoni kanssa, että haluammeko ylipäätään lapsen vai ei.. lopulta päädyimme yrittämään ja tulin raskaaksi heti, olin 40v kun lapsi syntyi. Elämä olisi muuten varmaan ihan mukavaa lapsen kanssa, mutta saimme erityislapsen omine haasteineen, joten rankkaa välillä on niin meille vanhemmille ja lapsellekin. Joten, pitää varautua myös henkisesti siihen, jos lapsi onkin jotain kehitysvammaa ja neurologisia ongelmia.... ei otettu tätä riskiä toista kertaa, joten lapsiluku jäi vain yhteen.