Äidit, aloitko rakastaa lastasi heti syntymän jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset on todellakin niin erilaisia keskenään.

Nyt vasta tajusin, että toiset naiset voivat kantaa lasta sisällään ja silti menee vuosia jotta voi tuntea ja sen myötä rakastaa?

Enemmänkin veikkausin että se rakkaus muuttaa muotoaan. Varmaan 99,9% äideistä todennäköisesti kokee jo sikiötä/vastasyntynyttä kohtaan ainakin jonkunlaista tarvetta suojella, hoitaa, lohduttaa jne. Siinä saattaa olla mukana sitten myös negatiivisia tunteita, kuten syyllisyys ja riittämättömyys. Voi olla kipuja, väsymystä, masennusta.

Myöhemmin kun lapsi kehittyy enemmän omaksi persoonaksi, on ehkä helpompi sanoittaa mitä erityisesti lapsessa rakastaa. Äidinrakkaus on kuitenkin samalla maailman yksinkertaisin ja monimutkaisin asia.

Esikoisen syntymä oli pitkä. Valvoin kaksi vuorokautta putkeen.  Kun vauva viimein syntyi, niin olin vain loputtoman väsynyt. Mies pistettiin liki heti ajamaan pitkä matka kotiin - yö kun oli ja itse olisi pitänyt alkaa vauvaa hoitamaan. Kokemus oli, että jäin täysin ilman tukea. Päällimmäinen tuntemus oli väsymys ja se jäi päälle erittäin pitkäksi aikaa. Rakastin vauvaa kai, mutta ei se mitenkään pinnalla ollut siinä.

Sain kaksoset. Rakastin heitä aivan raskausajan alusta saakka ja olin tosi huolissani siitä, että heille sattuisi jotain, kun kyseessä oli riskiraskaus. Synnytys oli vaikea ja jouduin vauvoista eroon sairaalassa, mutta rakastin heitä heti. Itkin erossa ollessa. Kun pääsin vihdoin heidän luokseen, tuijotin heitä aivan haltioissani ja maailman suurinta rakkautta pursuten. Monesti alussa ajattelin, että voisin haljeta siitä rakkauden määrästä, mitä heitä kohtaan tunnen.

Rakastin jo vuosia etukäteen ennen edes alkiovaihetta. Siinä vaiheessa toki oli vain ajatus, mutta tunne oli silti jo olemassa. Ja mm. suunnittelin, mitä opettaisin ja miten. Ihmiset nauroivat minulle ja sanoivat, etten tiedä lapsista mitään ja ei se sellaisia oppisi. He aliarvioivat lapsia. Minä en. Opetin asioita juuri niin kuin suunnittelin. 

Minusta on outoa, että sanotaan naisella olevan 9kk aikaa valmistautua äitiyteen ja isät joutuvat opettelemaan vanhemmuuttaan vasta syntymän jälkeen.

Mies höpötti mahalle ja huuteli rakastavansa - minä nautin kyllä raskaudesta mutta rakkaus vauvaa kohtaan?  Se tuli sitten myöhemmin. Esikoisen kanssa tunne oli lähinnä järkytys ja sellainen vakaa ajatus siitä, että nyt olen vastuussa tästä olennosta.

Toisen kanssa tiesin jo, että kyllä se rakkauskin sieltä tulee,  ajallaan. Ihania ihmisiä ovat. Ja rakkaus muuttaa muotoaan - menin yllättäen esikoisen työpaikalle ja jo alaovella aloin hymyillä koska saisin taas nähdä lapseni (aikuinen mies) ja mikä parasta, hän ilahtui myös näkemisestäni.

Synnytys meni hyvin, mutta olin hyvin väsynyt monta päivää ja keskityin vain jakamaan kaikki oppimani vauvan hoidosta puolisoni kanssa. Pelkäsin saavani migreenikohtauksia kun kärsin niistä lähes viikoittain. Muistan hoitaneeni vauvaa automaatiolla ensimmäiset viikot, hän ei tuntunut tutulta eikä tuoksunut erityisen hyvältä. Luulin että vauvan ihon tuoksu jotenkin huumaisi minut rakkauteen. Sain noin 2kk ikäiseen vauvaan enemmän kontaktia ja tunteet kasvoivat siitä nopeasti rakkaudeksi. En ollut huolestunut sitä ennen, vauva oli kuitenkin toivottu ja hoitaminen oli mukavaa.

Kyllä rakastin. Minulla oli hyvin vaikea raskaus ja synnytys, mutta heti kun lapsi syntyi, rakastin häntä syvästi ja voin kliseisesti sanoa, että vasta sillä hetkellä tajusin, miten syvää rakkautta voi ihminen edes tuntea.

En. Olin kokenut useamman keskenmenon, ja yritin ihan tietoisesti olla kiintymättä vauvaan liikaa. Pari viikkoa synnytyksen jälkeen sitä alkoi vihdoin rentoutua, ja rakkauden tunne alkoi voimistua päivä päivältä.

Suojeluvietti lasta kohtaan kyllä oli vahva jo raskausaikana ja synnytyksen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Sain kaksoset. Rakastin heitä aivan raskausajan alusta saakka ja olin tosi huolissani siitä, että heille sattuisi jotain, kun kyseessä oli riskiraskaus. Synnytys oli vaikea ja jouduin vauvoista eroon sairaalassa, mutta rakastin heitä heti. Itkin erossa ollessa. Kun pääsin vihdoin heidän luokseen, tuijotin heitä aivan haltioissani ja maailman suurinta rakkautta pursuten. Monesti alussa ajattelin, että voisin haljeta siitä rakkauden määrästä, mitä heitä kohtaan tunnen.

Minulla taas oli kaksosten kanssa ihan toisenlainen kokemus. Toinen joutui osastolle, toinen oli kanssani huoneessa. En tiedä johtuiko siitä, että kyseessä oli jo 3.ja 4. lapsi, mutta jotenkin en osannut alkuun edes kaivata sitä toista ja sen toisenkin kanssa homma oli lähinnä ylläpitoa. Enemmän huolehdin siitä, miten vanhemmat lapset pärjäävät hoidossa. 

Viimeinen yö oli sellainen, että pääsin itse kotiin ja molemmat kaksoset jäivät vielä yöksi sairaalaan. Olisin saanut itsekin jäädä, mutta rehellisesti olin niin poikki raskausmyrkytyksen ja sektion jälkeen että halusin edes yhden yön kunnollista unta ennen kuin haemme heidät kotiin. Sittemmin tunteet ovat kyllä muuttuneet vahvaksi kiintymykseksi ja rakkaudeksi. Oikeastaan näin myös aiempien lasten kanssa. 

Vauva oli toivottu ja syntyi rakastavaan parisuhteeseen, mutta raskauden ja synnytyksen tuomat mielenterveyshaasteet tekivät sen, että oma kiintymys vauvaan syntyi vasta joidenkin kuukausien jälkeen. Nykyään tunnen suurta rakkautta häneen, kuten myös pikkuveljeensä jonka odotuksen ja synnytyksen oma pää kesti paremmin ja kiintymyssuhde oli jo raskausaikana ja heti vauvan synnyttyä vahva

Esikoisen kanssa tulin vaivattomasti raskaaksi ja raskaus oli helppo, silloin en oikein osannut kiintyä raskausaikana vielä ollenkaan. Synnytys meni hätäsektioksi, enkä synnärrillä edes nähnyt vauvaa ensimmäiseen 12 tuntiin. Sitten kun puoliso kärräsi minut pyörätuolilla katsomaan vauvaa, ajattelin lähinnä että aijaa, tuossa se nyt on. 

Alusta asti mukana oli huolta. Vauva kehittyi ihan normaalisti, mutta oli aina siinä ns. normaalikehityksen häntäpäässä, joten pelkäsin alkuun jatkuvasti että synntyksestä oli jäänyt pysyviä vammoja. Pikkuhiljaa ne huolet alkoi helpottaa ja tuntui että vasta sitten rakastin lasta ihan todella. Ensimmäiset 6kk hän oli lähinnä möykky, joka vaati jatkuvaa huomiota. Suojelu ja hoivavietti oli äärimmäisen vahva, mutta vauva oli tosi itkuinen, nukkui huonosti ja oli muutenkin sellainen että reagoi kaikkeen uuteen huutamalla. Tunsin ehkä pientä katkeruutta, kun samaan aikaan ystävälläni oli vauva, jonka kanssa hän puuhasteli erinäisiä asioita, kävi piknikeillä, jumpissa yms ja vauva oli iloinen ja rauhallinen. Omani halusi olla jatkuvasti sylissä ja huutoitki jokaisessa uudessa paikassa, joten ei hirveästi edes käyty missään kun en jaksanut kuunnella sitä itkua. Nyt tuo 4v on ihanan sopeutuva, osaa sanoittaa tunteitaan, kiukuttelee harvoin ja on muutenkin sellainen lapsi että häntä on todella helppo rakastaa enemmän kuin mitään muuta. Ja varmasti rakastaisin vaikka olisi hankalakin ;)

Vierailija kirjoitti:

En esikoisen kohdalla. Vauva tuntui alkuun vieraalta ja oma äidin rooli vieraalta. Pää oli pökkyrässä ja olo epätodellinen. Hoidin vauvaa toki lämmöllä, mutta rakkaus tuli hiljalleen. Nuorempia rakastin heti, kun he syntyivät. Eivät he enää mullistaneet minua kuten esikoinen.

Juuri sama tilanne itselläni. Esikoinen oli rakas vatsassa, mutta synnyttyään tuntui vieraalta. Hoivasin vauvaa rakkaudella ja rakkaus kehittyi sitten siinä. Kuopusta taas rakastin heti, kun hän oli syntynyt. Ihan vaan koska en mennyt enää paniikkiin ja kaikki tuntui ns.tutulta ja helpolta. Esikoisessa myös synnytys oli vaikea ja kuopuksen kohdalla helppo. Yhtä rakkaita ovat lapsina tietenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vasta sen jälkeen kun muutti omilleen.

Jos hänellä on jo rakastettu, niin tyhmästi teit, jos taas toivoit hänen muuttavan erilleen, niin en viitsi ottaa kantaa. Itse olen aina ollut kovin onnellinen lapsistani, jotka nyt jo aikuisia, silti meillä on aina kivaa yhdessä!

En kyllä rakastanut heti lapseeni. Vasta vuosien mittaan. En ole mikään äitiyden perikuva tai pullan tuoksuinen

äiti. Itselllä on vakava perussairaus, joten siinä joutui miettimään sitä terveyttä enemmän, jotta vauvasta tulisi terve. Onneksi tuli terve lapsi, vaikka synnytykseen meinasimme molemmat kuolla.

Nykyään poikani on kaikki kaikessa järkevällä tavalla. Hyvä ystävä ja todella hyvää seuraa. 

Vasta paskalla käynnin jälkeen. 🥰

Sillä sekunnilla kun syntyi, syntyi myös pohjaton rakkaus.

En tuntenut mitään suurta rakkautta vauvaani kohtaan ensisilmäyksellä. Tunsin rakkautta raskausaikana, mutta syntymän jälkeen vauva vietiin teho-osastolle, enkä saanut pitää häntä kuin hetken sylissä. Sain hänet vasta n. vuorokauden ikäisenä luokseni, kun kaikki oli jo hyvin. Tietty kävin katsomassa teho-osastolla, mutta siihen asti, kun sain hänet luokseni, vauva tuntui vain joltakin, joka oli tullut minusta ulos. Rakkausside alkoi muodostua vasta, kun pääsimme vuorovaikuttamaan yhdessä ja olemaan lähekkäin.

En halunnut lapsia ja minun ei kaiken lisäksi pitänyt niitä edes saada. Abortti varattiin ja en tiennyt, että sen saaminen on vaikeaa (aluksi odotat 3-4 viikkoa tapaamiseen, jossa luulin, että abortin tehdään, mutta olisi pitänyt varata tässä uusi aika abortille taas 2-3 viikon päähän. En enää pystynyt tappamaan niin isoa lasta ja itkin koko ajan).

Synnytystä käynnistettiin 5 päivää kunnes lopulta minut nukutettiin sektiota varten. Kun sain lapsen heräämöön, ajattelin, että onko sitä pakko edes antaa minulle. En todellakaan olisi jaksanut hoitaa lasta. Olin niin väsynyt.

Mitään ihmeellisiä tunteita lasta kohtaan ei ole koskaan kehittynyt ja mielestäni se tappoi kokonaan rakkauden myös miestäni kohtaan. Monta vuotta vaan masensi ja mietin, että hyppään junan alle. Ehkä nyt on vähän helpottanut, mutta jotenkin se kaikki (abortin saamisen vaikeus, kamala raskaus ja synnytys) edelleen kummittelee mielessäni miksi edes suostuin moiseen kidutukseen ja on myös vaikuttanut ihmissuhteisiin

Vierailija kirjoitti:

En halunnut lapsia ja minun ei kaiken lisäksi pitänyt niitä edes saada. Abortti varattiin ja en tiennyt, että sen saaminen on vaikeaa (aluksi odotat 3-4 viikkoa tapaamiseen, jossa luulin, että abortin tehdään, mutta olisi pitänyt varata tässä uusi aika abortille taas 2-3 viikon päähän. En enää pystynyt tappamaan niin isoa lasta ja itkin koko ajan).

Synnytystä käynnistettiin 5 päivää kunnes lopulta minut nukutettiin sektiota varten. Kun sain lapsen heräämöön, ajattelin, että onko sitä pakko edes antaa minulle. En todellakaan olisi jaksanut hoitaa lasta. Olin niin väsynyt.

Mitään ihmeellisiä tunteita lasta kohtaan ei ole koskaan kehittynyt ja mielestäni se tappoi kokonaan rakkauden myös miestäni kohtaan. Monta vuotta vaan masensi ja mietin, että hyppään junan alle. Ehkä nyt on vähän helpottanut, mutta jotenkin se kaikki (abortin saamisen vaikeus, kamala raskaus ja synnytys) edelleen kummittelee mielessäni miksi edes suostuin

Vaikutat valmiiksi masentuneelta ihmiseltä. Mikä petti ehkäisyssä?

Minulla on kaksi lasta ja rakastin heitä valtavasti jo raskausaikana ja edelleen heti syntymän jälkeen. Molemmat syntyivät sektiolla, se ei vaikuttanut rakkauden syntymiseen, mutta esikoisen kanssa (suunnittelematon sektio) rakkaus ei ollut niin valtava tunnemyrsky (kuten kuopuksen kohdalla), kun raskaus loppui täysin yllättäin aivan ennen aikojaan ja lapsi syntyi keskosena. 

Olen aina rakastanut helposti ja lämpimästi läheisiäni ja niin on rakastettu minuakin.