Ovatko vanhempansa lapsuudessa menettäneet ihmiset vahvempia henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eivät ole. Hänestä ei tullut vahvaa ihmistä. Heikko ja epävarma.

Vaikeudet elämässä eivät jalosta tai kasvata ihmisiä paremmiksi ja vahvemmiksi. 

Ehkä sinulla ei. Monella ne kuitenkin kasvattavat ja jalostavat. Riippuu muusta ympäristöstä, kokemuksista ja ihmisen omista voimavaroista sekä myös älyllisestä kapasiteetista.

Saahan sitä itselleen niin uskotella jos se tuntuu paremmalta. Tutkimusten mukaan nöin ei kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas koen että selviytymistä on nimenomaan auttanut kaikki positiivinen, hyvä lapsuus ja perusturvallisuus esimerkiksi, sekä läheisiltä saatu tuki, eikä ne vastoinkäymiset

 

-Selviytymistä mistä? Huoh....

 

 

Ihan kun täällä olisi kateutta vanhempansa menettäneitäkin kohtaan. Haloo... 

Selviytymistä on auttanut hyvä lapsuus, perusturvallisuus ja läheisten tuki esimerkiksi läheisten kuoleman kohdalla.

Saahan sitä itselleen niin uskotella jos se tuntuu paremmalta. Tutkimusten mukaan nöin ei kuitenkaan ole.



Ei se mitään uskottelua ole vaan totta. Jos sinua harmittaa se, että toiset ovat selvinneet hyvin elämässään vaikka heillä on ikäviä kokemuksia taustallaan, voit kysyä itseltäsi että miksi?
 

Tutkimusten mukaan esimerkiksi molemmat vanhempansa menettäneillä selviytyminen on keskimääräistä heikompaa. Lisää alttiutta myös erilaisille fyysisille ja psyykkisille terveysongelmille.

Mitä todisteita on olemassa sille uskomukselle että vanhempien menettäminen lapsuudessa muka tekisi ihmisestä vahvemman?

Vierailija kirjoitti:

Riippuu.

Ei nuo ole mikään yksi ja sama joukko, eikä ei-nuorena vanhempansa menettäneet myöskään ole mikään sama joukko.

 

Mutta yleisellä tasolla menetyksistä selvittyään on voinut kehittää "resilienssiä" mitä tulee elämänkokemuksesta.

 

Mutta jos esim ajautuu liian haastavaan tilanteeseen- esim. menettää molemmat vanhemmat, ei saa kunnon tukea kasvulleen ja ajautuu sitä kautta "huonoille raiteille" niin ainakaan se ei helpota.

Mutta jos menettää liian aikaisin vaikka toisen vanhemman, ja saa silti hyvän kasvuympäristön toisen vanhemman kanssa, niin kyllähän se tietyllä tapaa voi kasvattaa jo varhaisemmassa vaiheessa ihmistä. Ja sitä kautta voi olla vahvuutta ja kokemusta. 

Resilienssi kasvaa hyvistä elämänkokemuksista. Vastoinkäymiset koettelevat resilienssiä.

Jos puhun omasta puolestani niin sanoisin että ne ihmiset ovat useammin henkisesti vahvempia ja varmempia itsestään joilla on vanhemmat elossa keski-ikäisenäkin joihin ovat hyvissä väleissä. Mietin joskus, että miten turvalliselta ja varmalta elämä on saattanut tuntua niille joille vanhemmat ovat aina olleet tukena ja mukana elämässä vaikka 60-vuotiaaksi asti. Jokaiseen kysymykseen tai asiaan on voinut saada vastauksen tai vahvistusta äidiltä tai isältä. Mutta entäs ilman heitä? Sitten taas jos vanhemmat eivät ole olleet kuvioissa lapsuus/nuoruudenajoista lähtien, ei ehkä ole yhtä varma itsestään ja saattaa turvautua ja luottaa aina enemmän itseensä kuin muihin ihmisiin. Riippuu paljon siitä kuinka kauan vanhemmat ovat olleet mukana elämässä, ja minkälaiset välit heihin on ollut. Ei ole yhtä mallia johon kaikki mahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu.

Ei nuo ole mikään yksi ja sama joukko, eikä ei-nuorena vanhempansa menettäneet myöskään ole mikään sama joukko.

 

Mutta yleisellä tasolla menetyksistä selvittyään on voinut kehittää "resilienssiä" mitä tulee elämänkokemuksesta.

 

Mutta jos esim ajautuu liian haastavaan tilanteeseen- esim. menettää molemmat vanhemmat, ei saa kunnon tukea kasvulleen ja ajautuu sitä kautta "huonoille raiteille" niin ainakaan se ei helpota.

Mutta jos menettää liian aikaisin vaikka toisen vanhemman, ja saa silti hyvän kasvuympäristön toisen vanhemman kanssa, niin kyllähän se tietyllä tapaa voi kasvattaa jo varhaisemmassa vaiheessa ihmistä. Ja sitä kautta voi olla vahvuutta ja kokemusta. 

Resilienssi kasvaa hyvistä elämänkokemuksista. Vastoinkäymiset koettelevat resilienssiä.

Just näin. Jotkut vaan ovat ymmärtäneet resilienssin väärin ja luulevat kovan elämänkoulun lisäävän resilienssiä.

Lähinnä huvittavan naiivi ja ymmärtämätön ajatus, että toisen vanhemman kuolema tapaturmaisesti kun olin 14v olisi tehnyt minusta vahvemman.

Vierailija kirjoitti:

Mitä todisteita on olemassa sille uskomukselle että vanhempien menettäminen lapsuudessa muka tekisi ihmisestä vahvemman?

Nämä ihmiset.

Ei ehkä vahvempia, mutta parempi suhteellisuuden taju.

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä huvittavan naiivi ja ymmärtämätön ajatus, että toisen vanhemman kuolema tapaturmaisesti kun olin 14v olisi tehnyt minusta vahvemman.

Niin, ihmisiä on erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun omasta puolestani niin sanoisin että ne ihmiset ovat useammin henkisesti vahvempia ja varmempia itsestään joilla on vanhemmat elossa keski-ikäisenäkin joihin ovat hyvissä väleissä. Mietin joskus, että miten turvalliselta ja varmalta elämä on saattanut tuntua niille joille vanhemmat ovat aina olleet tukena ja mukana elämässä vaikka 60-vuotiaaksi asti. Jokaiseen kysymykseen tai asiaan on voinut saada vastauksen tai vahvistusta äidiltä tai isältä. Mutta entäs ilman heitä? Sitten taas jos vanhemmat eivät ole olleet kuvioissa lapsuus/nuoruudenajoista lähtien, ei ehkä ole yhtä varma itsestään ja saattaa turvautua ja luottaa aina enemmän itseensä kuin muihin ihmisiin. Riippuu paljon siitä kuinka kauan vanhemmat ovat olleet mukana elämässä, ja minkälaiset välit heihin on ollut. Ei ole yhtä mallia johon kaikki mahtuu.

Kuule, tämäkin turvallisuuden tunto riippuu ihan siitä, millaisia sun vanhemmat on. Asia voi olla ihan päinvastoinkin, vanhemmista on henkistä lastia aina yli 60 v saakka. Se se on raskasta se.

Esim Riikka Purra?

Täysin toksinen, lasinhauras narsisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä todisteita on olemassa sille uskomukselle että vanhempien menettäminen lapsuudessa muka tekisi ihmisestä vahvemman?

Nämä ihmiset.

Niin mikä heissä

Resilienssi tarkoittaa kykyä selvitä vaikeuksista. Sitä lisää elämänkokemus. Esim. koet jonkin hankalan asian, ja sama tapahtuu uudelleen myöhemmin. Silloin sinulla on jo kokemusta, joten sinulla on erilailla taitoa selvitä.

Mutta siis jos menettää 1 vuotiaana molemmat vanhemmat ja adoptoidaan ihanaan perheeseen. Niin elämä voi olla hyvää ja on tukea, on vanhemmat jne.

Mutta jos molemmat vanhemmat kuolee kun lapsi on 15, joutuu huonoon sijaisperheeseen, niin tottakai se voi aiheuttaa ongelmia!! 

Mutta esim jos menettää vanhempansa vauvana, ei muista vanhempiaan. Jos menettää lapsen kriittisessä vaiheessa, ja turvallisuus järkkyy, tottakai se voi haastaa. Mutta jos esim alkuperäinen koti on ollut haastava, esim ei lainkaan hyvä ympäristö lapselle, niin sitten tietty eri juttu.

Kaikki vaikuttaa. Mutta lähtökohtaisesti tottakai oma biologinen hyvä perhe joka tukee lapsen kasvua pitkälle aikuisuuteen on tietenkin se paras tilanne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lähinnä huvittavan naiivi ja ymmärtämätön ajatus, että toisen vanhemman kuolema tapaturmaisesti kun olin 14v olisi tehnyt minusta vahvemman.

Niin, ihmisiä on erilaisia.

Totta kai on.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun omasta puolestani niin sanoisin että ne ihmiset ovat useammin henkisesti vahvempia ja varmempia itsestään joilla on vanhemmat elossa keski-ikäisenäkin joihin ovat hyvissä väleissä. Mietin joskus, että miten turvalliselta ja varmalta elämä on saattanut tuntua niille joille vanhemmat ovat aina olleet tukena ja mukana elämässä vaikka 60-vuotiaaksi asti. Jokaiseen kysymykseen tai asiaan on voinut saada vastauksen tai vahvistusta äidiltä tai isältä. Mutta entäs ilman heitä? Sitten taas jos vanhemmat eivät ole olleet kuvioissa lapsuus/nuoruudenajoista lähtien, ei ehkä ole yhtä varma itsestään ja saattaa turvautua ja luottaa aina enemmän itseensä kuin muihin ihmisiin. Riippuu paljon siitä kuinka kauan vanhemmat ovat olleet mukana elämässä, ja minkälaiset välit heihin on ollut. Ei ole yhtä mallia johon kaikki mahtuu.

Joskus mua vaan niin rasittaa, nämä ihmiset omassa turvakuplassaan. Avatkaa silmänne, katselkaa maailmaa.

Yleensä tuon väittäminen on jonkinlaista maskaamista. Vanhempansa menettäneellä saattaa olla kova tarve tosdistella ulospäin että hyvin menee ja hyvin on selvitty. Kuitenkin sisälyä saatetaan olla täysin hukassa ja rikki, esimerkiksi äitinsä menettäneelle äitienpäivään saattaa kulminoitua kaikki padotut tunteet ja se purkautuu sitten siihen, itsehillinnän menettämisenä, katkeruutena ja vihana. Todellisuudessa ei siis ollakaan niin selvillä vesillä.

Mutta jos mietitään onko ideaalitilanne että lapselle maksetaan 40 vuotiaaksi asunnot, vanhemmat antaa rahaa, jne. Niin se on sitten eri asia taas