Ovatko vanhempansa lapsuudessa menettäneet ihmiset vahvempia henkisesti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun omasta puolestani niin sanoisin että ne ihmiset ovat useammin henkisesti vahvempia ja varmempia itsestään joilla on vanhemmat elossa keski-ikäisenäkin joihin ovat hyvissä väleissä. Mietin joskus, että miten turvalliselta ja varmalta elämä on saattanut tuntua niille joille vanhemmat ovat aina olleet tukena ja mukana elämässä vaikka 60-vuotiaaksi asti. Jokaiseen kysymykseen tai asiaan on voinut saada vastauksen tai vahvistusta äidiltä tai isältä. Mutta entäs ilman heitä? Sitten taas jos vanhemmat eivät ole olleet kuvioissa lapsuus/nuoruudenajoista lähtien, ei ehkä ole yhtä varma itsestään ja saattaa turvautua ja luottaa aina enemmän itseensä kuin muihin ihmisiin. Riippuu paljon siitä kuinka kauan vanhemmat ovat olleet mukana elämässä, ja minkälaiset välit heihin on ollut. Ei ole yhtä mallia johon kaikki mahtuu.

Joskus mua vaan niin rasittaa, nämä ihmiset omass

Mikä ja miksi sinua niin rasittaa? Oletko miettinyt sitä.

En ole ainakaan tavannut sellaisia ihmisiä, jotka menettäneet vanhemmat nuorena ja joilla olisi kova tarve uskotella muille ettei se haittaa tms. Tuollaisia en ole juuri tavannut?? Joku näköjään on tavannut tai sitten vaan kilpailee ja pätee

Vierailija kirjoitti:

Tunnen erään jo kypsään ikään ehtineen miehen joka menetti äitinsä lapsena. En todellakaan sanoisi vahvaksi tai sitkeäksi. Ei jaksa normaalia työelämää, on sitoutumiskammoinen ja vaikea parisuhteissa, katkera ja uhriutuva. 

Joo, enemmän sanoisin, että näin päin se kääntyy usein miten. T: N55, menetin isäni 5v ikäisenä

Vierailija kirjoitti:

Mutta jos mietitään onko ideaalitilanne että lapselle maksetaan 40 vuotiaaksi asunnot, vanhemmat antaa rahaa, jne. Niin se on sitten eri asia taas

Mikä ero on sitten sillä että sossu maksaa vanhempansa menettäneelle lapselle kaiken jälkihuoltoon saakka ja lisäksi lapsi mahdollisesti perii vanhempansa? Miksi siis se että vanhemmat maksaa asunnot on huono, mutta se että asunnot aåsaadaan sossusta tai perittynä ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun omasta puolestani niin sanoisin että ne ihmiset ovat useammin henkisesti vahvempia ja varmempia itsestään joilla on vanhemmat elossa keski-ikäisenäkin joihin ovat hyvissä väleissä. Mietin joskus, että miten turvalliselta ja varmalta elämä on saattanut tuntua niille joille vanhemmat ovat aina olleet tukena ja mukana elämässä vaikka 60-vuotiaaksi asti. Jokaiseen kysymykseen tai asiaan on voinut saada vastauksen tai vahvistusta äidiltä tai isältä. Mutta entäs ilman heitä? Sitten taas jos vanhemmat eivät ole olleet kuvioissa lapsuus/nuoruudenajoista lähtien, ei ehkä ole yhtä varma itsestään ja saattaa turvautua ja luottaa aina enemmän itseensä kuin muihin ihmisiin. Riippuu paljon siitä kuinka kauan vanhemmat ovat olleet mukana elämässä, ja minkälaiset välit heihin on ollut. Ei ole yhtä mallia johon kaikki mahtuu.

Joskus mua vaan niin rasittaa, nämä ihmiset omass

Miksi rasittaa?

Ihminen on yksilö, etten voisi tässäkään asiassa noin yleistää. Veikkaan, että kullakin on jäänyt oma traumansa. Riippuen kuolemasta ja sitä edeltäneestä elämästä.

esim Mun serkku oli ns hyvän perheen lapsi. isä, äiti ja 4 lasta. Talous hyvin, kiva talo, kaikki hyvin. Osallistuvat vanhemmat, retkiä sinne tänne. Sitten perheenisä sai sairaskohtauksen ja kuoli. 

Neljä kolmesta on kasvanut aivan ok kansalaisiksi ja jatkavat hyvän perheen sanomaa eteenpäin. Niin se pesueen nuorinkin, joka nyttemmin on nelikymppinen perheenisä. 

Iso mies, aikuinen mies, todella kovaääninen jo puhuessaan, käyttäytyy yhä kuin isänsä perään itkevä pikkupoika. Hänellä menee täysin pakka sekaisin pienistäkin asioista.

Muutaman kerran nähnyt kun vaimo ja lapset kulkee noloina tuon perässä tai esim kaupassa livahtavat hyllyväleihin piiloon, kun mies aloittaa mesoamisensa. Myös jossain vaiheessa tuo ilmi, että on jäänyt orvoksi kolme vuotiaana. Niinkuin sitä juuri haukuttua mummoa kiinnoistaisi sekunninkaan verran.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on yksilö, etten voisi tässäkään asiassa noin yleistää. Veikkaan, että kullakin on jäänyt oma traumansa. Riippuen kuolemasta ja sitä edeltäneestä elämästä.

esim Mun serkku oli ns hyvän perheen lapsi. isä, äiti ja 4 lasta. Talous hyvin, kiva talo, kaikki hyvin. Osallistuvat vanhemmat, retkiä sinne tänne. Sitten perheenisä sai sairaskohtauksen ja kuoli. 

Neljä kolmesta on kasvanut aivan ok kansalaisiksi ja jatkavat hyvän perheen sanomaa eteenpäin. Niin se pesueen nuorinkin, joka nyttemmin on nelikymppinen perheenisä. 

Iso mies, aikuinen mies, todella kovaääninen jo puhuessaan, käyttäytyy yhä kuin isänsä perään itkevä pikkupoika. Hänellä menee täysin pakka sekaisin pienistäkin asioista.

Muutaman kerran nähnyt kun vaimo ja lapset kulkee noloina tuon perässä tai esim kaupassa livahtavat hyllyväleihin piiloon, kun mies aloittaa mesoamisensa. Myös jossain vaiheessa tuo ilmi, että on jäänyt orvoksi kol

Tuollainen käytös nyt on lähinnä noloa, käyttäytyä huonosti ja vedota vanhemman kuolemaan.

Eivät todellakaan. Ainakin tutut sellaiset ovat ihan avuttomia, tottuneet siihen että lastrnsuojelu ja sossu hoitaa kaiken.

Ovat vaan herkempiä

Tuskin, vaikka tiedänkin, että jotkut hokee sitä. Ei vaan ainakaan tähän mennessä ole ollut mitään näyttöä siitä vahvemmuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhun omasta puolestani niin sanoisin että ne ihmiset ovat useammin henkisesti vahvempia ja varmempia itsestään joilla on vanhemmat elossa keski-ikäisenäkin joihin ovat hyvissä väleissä. Mietin joskus, että miten turvalliselta ja varmalta elämä on saattanut tuntua niille joille vanhemmat ovat aina olleet tukena ja mukana elämässä vaikka 60-vuotiaaksi asti. Jokaiseen kysymykseen tai asiaan on voinut saada vastauksen tai vahvistusta äidiltä tai isältä. Mutta entäs ilman heitä? Sitten taas jos vanhemmat eivät ole olleet kuvioissa lapsuus/nuoruudenajoista lähtien, ei ehkä ole yhtä varma itsestään ja saattaa turvautua ja luottaa aina enemmän itseensä kuin muihin ihmisiin. Riippuu paljon siitä kuinka kauan vanhemmat ovat olleet mukana elämässä, ja minkälaiset välit heihin on ollut. Ei ole yhtä mallia johon kaikki mahtuu.

Joskus mua vaan niin rasittaa, nämä ihmiset omass

Miksi sinua rasittaabse että toisilla 60v on vanhemmat elossa ja hyvät välit heihin? Tuohan kertoo ihan vaan omasta ajatusmaailmastasi. Haluat nähdä siinäkin jotain negatiivista.

Tuo riippuu aina henkilökohtaisista ominaisuuksista, ei voi yleistää mitenkään.

Eivät vaan usein sosiaalitoimen ja lastensuojelun asiakkaita.

Ihan huuhaata että vain vanhempien menetys nuorena vaikuttaisi siihen miten vahva joku ihminen on, kyllä siihen vaikuttaa aina kokonaistilanne. Hyvä perhe, oli kyseessä biovanhemmat tai ei, ja turvallinen arki vaikuttaa positiivisesti ihmisen voimavaroihin, saatu trauma esimerkiksi heikentää jaksamista. Monilla lapsena vanhempansa menettäneillä on aiheeseen liittyviä käsittelemättömiä traumoja, ei tietenkään kaikilla.

Miettikää kuinka rankkoja juttuja vanhemman menettäessä lapsena joutuu kokemaan, siinä ei äidin ja isin kanssa eläneet osaa aavistakaan millaista vahvuutta se tuo. Rankka elämä kasvattaa ja se on totta, ei mikään mamman helmoissa pyöriminen.

Menetin lapsena toisen vanhempani.

Silloin päätin, etten enää valita tyhjästä.

Ja se lupaus on pitänyt.

Ärsyttää syvästi pikkumaiset ihmiset jotka kitisevät tyhjästä ja rypevät itsesäälissä jatkuvasti pikkuasioiden takia.

On todella suuria asioita ja ja todella pieniä asioita.

Vain suurien asioiden takia kannattaa itkeä.

Luin joitakin vastauksia.

Huomasin, että ketjussa olevat ihmiset eivät luultavasti ole menettäneet vanhempaansa lapsena.

Ja kyllä. Jos niin kauhea asia tapahtuu, se lopulta vahvistaa henkisesti.

Ihminen osaa suhteuttaa asiat ja hän oppii jo lapsena sen, miten on mahdollista selviytyä.

Uustasperoiden itku pikkuasioista ärsyttää. Siis aikuisten uustaaperoiden.

Sitä huomaa, että ihmiset eivät ole karaistuneet.

Meitä on 2 sisarusta. Molemmat otimme vastuun elämästämme ja itsestämme.

Sisaruksestani voin sanoa, että hänestä tuli hyvin kova ja armoton ihminen.

Minusta voisi tulla yhtä kova ja armoton, jos antaisin itselleni siihen luvan.

Menetimme siis lapsena toisen vanhempamme.

Olen jo tarpeeksi kova sekä hyvin kyyninen.

Jos joku luulee, että vanhempansa lapsena menettäneet ovat heikkoja raukkoja, hän erehtyy.

En voi sietää Riikka Purraa , mutta hän menetti äitinsä 12 - vuotiaana. Siitä lämmin osanotto hänelle.

Purrakin vaikuttaa hyvin kovalta ja armottomalta ihmiseltä.

Siperia on opettanut meitä joilla on ollut sellainen kohtalo.

Joistain vastauksista huomaa, miten lovasti uhotaan että vanhemman kuolen jälkeen ollaan niin vahvempia henkisesti, mutta todellisuudessa ei kuitenkaan ole päästy mihinkään, vaan vellotaan katkeruudessa niitä kohtaan jotka eivät ole menettäneet vanhempaansa lapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Miettikää kuinka rankkoja juttuja vanhemman menettäessä lapsena joutuu kokemaan, siinä ei äidin ja isin kanssa eläneet osaa aavistakaan millaista vahvuutta se tuo. Rankka elämä kasvattaa ja se on totta, ei mikään mamman helmoissa pyöriminen.

Että oikein uuh aah, rankka elämä?