Lue keskustelun säännöt.
Ovatko vanhempansa lapsuudessa menettäneet ihmiset vahvempia henkisesti?
21.02.2026 |
Esim eivät valita pikkuasioista vaan tietävät mitä ne elämän oikeat ongelmat ovat, ovat myös kypsempiä kuin muut saman ikäiset. Mutta onko myös henkisesti vahvempia?
Kommentit (253)
Vierailija kirjoitti:
Luin joitakin vastauksia.
Huomasin, että ketjussa olevat ihmiset eivät luultavasti ole menettäneet vanhempaansa lapsena.
Ja kyllä. Jos niin kauhea asia tapahtuu, se lopulta vahvistaa henkisesti.
Ihminen osaa suhteuttaa asiat ja hän oppii jo lapsena sen, miten on mahdollista selviytyä.
Uustasperoiden itku pikkuasioista ärsyttää. Siis aikuisten uustaaperoiden.
Sitä huomaa, että ihmiset eivät ole karaistuneet.
Miksi ärsyynnyt pikkuasioista, kuten siitä että joku toinen valittaa jostain?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eivät vaan usein sosiaalitoimen ja lastensuojelun asiakkai
.
Oletpa näsäviisas.
Me emme ole koskaan olleet niiden asiakkaita.
Me otimme itsestämme jo nuorena vastuun.
Ja tyhjästä ei valitettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luin joitakin vastauksia.
Huomasin, että ketjussa olevat ihmiset eivät luultavasti ole menettäneet vanhempaansa lapsena.
Ja kyllä. Jos niin kauhea asia tapahtuu, se lopulta vahvistaa henkisesti.
Ihminen osaa suhteuttaa asiat ja hän oppii jo lapsena sen, miten on mahdollista selviytyä.
Uustasperoiden itku pikkuasioista ärsyttää. Siis aikuisten uustaaperoiden.
Sitä huomaa, että ihmiset eivät ole karaistuneet.
Miksi ärsyynnyt pikkuasioista, kuten siitä että joku toinen valittaa jo
.
Koska huomaan, jos joku itkee pikkuasioiden takia.
Se on elämän tuhlaamista.
On ihmisiä jotka eivät ole mistään kiitollisia.
Se on pöyristyttävää.
Eivät aina ole henkisesti vahvempia. Jotkut traumatisoituvat pahasti. Samassa perheessä kokemys voi olla eri lapselle ihan erilainen, riippuu esim. iästä kun menetys tapahtui, tuesta jota sai/ei saanut, temperamentusta. Suhde menetettyyn vanhempaan myös ratkaisevaa (läheisyys, etäisyys, menetyksen luonne). Monia muuttujia.
Menetin toisen vanhempani kun olin yläasteikäinen, samassa tapahtumassa kuoli kaksi pikkusisarustani. En koe että nämä menetykset olisivat tehneet minusta vahvempaa millään tavalla, ei tapahtunut mitään näitä täälläkin lueteltuja kliseitä, että sen jälkeen osaa laittaa asiat suhteisiin, ei valita pikkujutuista jne. Ihan samalla tavalla noihin suhtaudun kuin aiemminkin. En myöskään yritä verrata omia kokemuksiani toisten ihmisten kokemuksiin koska tiedostan, että kyseessä on eri ihmisten elämät missä kaikessa vaikuttaa erilaiset tekijät, eikä vertailussa näin olisi mitään järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joistain vastauksista huomaa, miten lovasti uhotaan että vanhemman kuolen jälkeen ollaan niin vahvempia henkisesti, mutta todellisuudessa ei kuitenkaan ole päästy mihinkään, vaan vellotaan katkeruudessa niitä kohtaan jotka eivät ole menettäneet vanhempaansa lapsu
...
Mistä huomaat sen? Minä olen kiitollinen kaikesta hyvästä.
Sinä et luultavasti ole menettänyt vanhempaasi lapsena, joten onnittelut siitä.
Oletko muistanut olla kiitollinen kaikesta hyvästä?
Parhaita "asiantuntijoita" ovat yleensä joka asiassa ne, joilla ei ole kokemusta ko. asioista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain vastauksista huomaa, miten lovasti uhotaan että vanhemman kuolen jälkeen ollaan niin vahvempia henkisesti, mutta todellisuudessa ei kuitenkaan ole päästy mihinkään, vaan vellotaan katkeruudessa niitä kohtaan jotka eivät ole menettäneet vanhempaansa lapsu
...
Mistä huomaat sen? Minä olen kiitollinen kaikesta hyvästä.
Sinä et luultavasti ole menettänyt vanhempaasi lapsena, joten onnittelut siitä.
Oletko muistanut olla kiitollinen kaikesta hyvästä?
Vasta vanhempasi menettämisen jälkeenkö olet oppinut olemaan kiitollinen kaikesta hyvästä? Itse kyllä olen aina osannut olla.
Låhes yhtä paljon minua säälittävät avioerolapset.
Uskon että hyvin monet ovat erittäin traumatisoituneita.
Se trauma ei välttämättä parane. Suomi on täynnä traumatisoituneita avioerolapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien läsnäolo antaa henkistä vahvuutta varmasti enemmän kuin kasvaminen muiden hoivassa.
Ei aina. Kauheita vanhempia olemassa.
Eihän tuossa ole mitään logiikkaa, itketään siitä että toiset valittavat heidän mielestään pikkuasioista. Vissiin jäänyt joku hokema, että elämässä on kovia juttuja ei pikkuasioista saa valittaa, jumiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin jo lapsena iloinen ja kiitollinen.
Kun toinen vanhempani kuoii, minusta tuli vielä kiitollisempi kaikesta hyvästä.
Ymmärrätkö?
Jo lapsena tajuaa, että minkä tahansa voi menettää
Siksi tyhjän valittajat ärsyttävät. Se hirvittää että miten he pärjäävät, jos heille tapahtuu jotain kauheaa.
Koska ei ole lapsenakasn ollut resilienssiä. Sitä voi olla vaikeampaa kehittää itselleen aikuisena. Herkkyyskausi mennyt ohi.
Jotkut vanhempansa menettäneet ovat vanhempansa kuoleman vuoksi niin katkeroituneita ja jumissa omassa ahtaassa kuplasaaan etteivät kykene näkemään edes sitä, että vanhempia ja tilanteita on erilaisia. Se että yhdeltä on kuollut vanhempi ja tämä kaipaa häntä ei muuta aitä faktaa, että jonkun toisen vanhemmat eivät ole hyviä vanhempia. Kaverini on ala-asteikäisestä lähtien sanonut ettei hänellä ole isää, koska tämä niin sanottu isä on käytöksellään osoittanut sen ettei häntä ole mitään velvollisuutta kutsua isäksi. Silti ihmiset, varainkaan itse nuorena vanhempansa menettäneet, eivät usein ymmärrä tätä, vaan jopa suuttuvat siitä, että et sä noin voi sanoa, olisit kiitollinen että sun vanhemmat on elossa, mulla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysymyksen asettelu on mielestäni melko hölmö. Sillä osa on ja osa ei ole. Toiset se murtaa lopullisesti ja toisille se antaa perspektiiviä elämään.
Itse olen kokenut menetyksiä lapsuudessa sekä aikuisuudessa. Aikuisiällä usein luokittelen vastoinkäymisiäni sen mukaan, että mahtuuko tämä minun top kymmenen suruuni? Esim. toinen keskenmenoni ei ollut tarpeeksi rankka yltääkseen top kymppiin. Josta myös on nyt pudonnut ensimmäinen keskenmenoni, kun rankempia suruja on tullut eteen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin jo lapsena iloinen ja kiitollinen.
Kun toinen vanhempani kuoii, minusta tuli vielä kiitollisempi kaikesta hyvästä.
Ymmärrätkö?
Jo lapsena tajuaa, että minkä tahansa voi menettää
Siksi tyhjän valittajat ärsyttävät. Se hirvittää että miten he pärjäävät, jos heille tapahtuu jotain kauheaa.
Koska ei ole lapsenakasn ollut resilienssiä. Sitä voi olla vaikeampaa kehittää itselleen aikuisena. Herkkyyskausi mennyt ohi.
Ja vasta vanhemman kuoleman myötäkö jotkut tajuaa että niin voi käydä? Jopas. Ehkäpä kuitenkin suurin osa ihmisitä on kiitollisia olemassa olevista vanhemmistaan ja osaavat nähdä ne asiat mitkä on elämässä hyvin, ilman että tarvitsee kokea mitään dramaattista.
Ärsyyntyminen taas on aika turhaa ja kertoo vain sinusta. Oletko koskaan tarkemmin miettinyt, miksi reagoit noin voimakkaasti olettamalla asioita toisten elämästä?
Oma äitini menetti äitinsä lapsena. Se näkyy vieläkin äidissä ja on varjostanut mm. äidin suhdetta meihin lapsiinsa. Äidissä on myös kestävyyttä, mutta uskoisin, että sitä olisi ilman tätä menetystäkin. Olisi äidillä varmaan myös ongelmia ilman äitinsä kuolemaa, vaikka äiti itse tuntuu ajattelevan että se on aiheuttanut kaiken pahan hänen elämässään.
Äiti tuntuu ajattelevan, että muut valittavat vain pikkuasioista, kun hänellä on sentään ollut oikeita ongelmia. Hänestä itsestään se varmaan tuntuu vahvuudelta.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut vanhempansa menettäneet ovat vanhempansa kuoleman vuoksi niin katkeroituneita ja jumissa omassa ahtaassa kuplasaaan etteivät kykene näkemään edes sitä, että vanhempia ja tilanteita on erilaisia. Se että yhdeltä on kuollut vanhempi ja tämä kaipaa häntä ei muuta aitä faktaa, että jonkun toisen vanhemmat eivät ole hyviä vanhempia. Kaverini on ala-asteikäisestä lähtien sanonut ettei hänellä ole isää, koska tämä niin sanottu isä on käytöksellään osoittanut sen ettei häntä ole mitään velvollisuutta kutsua isäksi. Silti ihmiset, varainkaan itse nuorena vanhempansa menettäneet, eivät usein ymmärrä tätä, vaan jopa suuttuvat siitä, että et sä noin voi sanoa, olisit kiitollinen että sun vanhemmat on elossa, mulla ei ole.
Tämä on mielestäni melko hedelmätön vertailu. Kumpi on pahempaa, omistaa rakastava ja hyvä vanhempi esimerkiksi elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta joka jättää sinut (=kuolee) tahtomattaan? Vai omistaa kylmä, tai jopa väkivaltainen vanhempi, joka ei ole koskaan rakastanut sinua ja joka on jättänyt sinut joka fyysisesti tai henkisesti omasta vahvasta halustaan? Ei tästä voi tehdä vertailua, saatika suuttua.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin jo lapsena iloinen ja kiitollinen.
Kun toinen vanhempani kuoii, minusta tuli vielä kiitollisempi kaikesta hyvästä.
Ymmärrätkö?
Jo lapsena tajuaa, että minkä tahansa voi menettää
Siksi tyhjän valittajat ärsyttävät. Se hirvittää että miten he pärjäävät, jos heille tapahtuu jotain kauheaa.
Koska ei ole lapsenakasn ollut resilienssiä. Sitä voi olla vaikeampaa kehittää itselleen aikuisena. Herkkyyskausi mennyt ohi.
Et sinä voi tietää tai määritellä toisten ihmisten resilienssiäyksittäisten asioiden perusteella.
115/115
Sama täällä.
Minäkin aloin verrata jo lapsesta asti, että oliko tämä nyt se Top10 pahin asia.
No, ei ollut joten jatkoin täysillä eteenpäin.
Tosi pahoja asioita ja menetyksiä tapahtui senkin jälkeen. Mutta se jäi: oliko tämä nyt se Top10.
Valitse: kaadu tai älä kaadu.
Parempi on pysyä pystyssä. Ja siihen oppi jo lapsena.
Sitä ajatteli, että koska selvisin siitä, selviän kaikesta muustakin.
Itsesääli on minulle täysin tuntematon käsite.