Lue keskustelun säännöt.
Onko rankkoja asioita kokeneilla parempi resilienssi?
17.02.2026 |
Esimerkiksi he jotka ovat kokeneet vanhempien eron, vanhemman kuoleman tai sellaista jo lapsuudessa tai nuorena. Tuntuu että yleensä he ovat jollain tavalla aikuisempia kuin muut samanikäiset.
Kommentit (181)
Minua kiusasi yksi nykyään julkisuudenhenkilö, kun hän tuli rikkinäisestä oudosta perheestä eikä hänellä ollut isää. Meillä oli ydinperhe, siihen aikaan. Pienet lapset voi tuolleen kiusata kuulemma.
Itse en ketään kiusannut silloin kun vanhempani erosivat teininä. Olinkin henkisesti kypsä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonohermoiset ja huonoissa oloissa itse lapsena eläneet vanhemmat siirtävät luonteenlaatunsa perimässä lapsilleen. Sitten lapset kasvatetaan kodissa, jossa vanhemmat eivät pysty peittämään omaa hädissäänoloaan ja pitelemään omaa raivoaan ja epätoivoaan. Heidän lapsensa voivat olla näennäisesti ok, mutta persoonallisuuteen jää pimeät kohdat, kuten ylenmääräinen vastuunotto, auktoriteettihahmoihin törmääminen, loputon syyllisyydentunto, päättymätön suru, kyvyttömyys porukkayhteistyöhön ja asiallinen vuorovaikutuskin on opeteltava alusta uudelleen. Loppuelämä on toki aikaa, kunhan jostain löytyy elävää elämää eli muita ihmisiä kasvukaveriksi. Sinänsä voi katastrofitilanne sopiakin tunnevammaiselle tuttuutensa takia. Se vaan, että normaaliolot voi tuntua oudolta ja kaaosta on itse järjestettävä.
Monia vaikeita asioita kokeneena vuosien varrella sanoisin ettäe ei vaan päinvastoin. Vaikeudet eivät vahvista vaan heikentävät, ainakin jos vaikeuksia on jo lapsuudessa ja toistuvasti
Vierailija kirjoitti:
Minua kiusasi yksi nykyään julkisuudenhenkilö, kun hän tuli rikkinäisestä oudosta perheestä eikä hänellä ollut isää. Meillä oli ydinperhe, siihen aikaan. Pienet lapset voi tuolleen kiusata kuulemma.
Itse en ketään kiusannut silloin kun vanhempani erosivat teininä. Olinkin henkisesti kypsä :D
Meidänkin koulussa kiusaaja oli joku vanhempansa menettänyt sossulapsi jolle ei ollut kotona mitään rajoja, koska huoltajiensa mielestä hänellä oli niin vaikeaa niin toisten lasten ja opettajien pitää vaan ymmärtää. No, yksinhän se jäi, ei kukaan halua olla ikävän kiusaajan kanssa.
Vierailija kirjoitti:
En sanoisi että vanhempien kuolema lisää resilienssiä. Harrastuskaverin vanhemmat kuoli kun se oli noin 15v, sille tuli ongelmia kotona ja koulussa, siten että sosiaaliviranomaisetkin joutui puuttumaan sen käytökseen. Koulu ei sujunut ja hän yritti kiusata muita siitä että näillä oli vanhemmat ja hyvät suhteet vanhempiin.
Ihan oikein että pantiin valvontaan. Vanhempien kuolema ei oikeuta tekemään väärin tai satuttamaan muita lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.
Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se kasvattaa, isä kuoli kum olin lukion tokalla,äiti 22 v. En perinyt jjuri mitään.Korkeakoulututkinto hieman viivästyi mutta heti valmistumisen jlk lähdin etsimään Lontoosta töitä ja elämyksiä. Alkuboli hankalaa mutta viihdyin 5 vuotta
Nyt olen ollut Suomessa jo 10 vuotta ja minulla on hyvä työ. Kaverit kohkaa safecspacesta ja ei haluta mennä toimistolle kun ihmiset niin ahdistaa. Ravaavat terapeutilla jatkuvasti.Itseä ei pikkuasiar hetkauta eikä jalsais näitä erityisherkkiä. Paremmin pärjään kun nää espoolaiset pullamössöt.Olen tietysti kokenit itseni hieman erilaiseksi ja ulkopuoliseksi siitä lähtien kun isäni kuoli koska olin ainoa puolioroi koulussa ja kaveripiirissä
eipä näytä siltä
Miten niin? Ympärillä ihmiset oman mukavuusal
Aika hurja johtopäätös, että ihmisellä ei ole voinut olla rankkoja kokemuksia jos häntä harmittaa kynsihuollon peruuntuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä sellaiset ihmiset on niitä heikompia, eivät kestä mitään ja elävät vain menetyksiään.
Riippuu ihan ihmisestä. Tuolla elää perheensä esim. tsunamissa menettäneitä rikkinäisiä ihmisiä aivan normaalia elämää, eli resilienssiä on. Tuolla elää myös hyvää, normaalia elämää moni sellainen ihminen, jonka lapsuus oli täynnä väkivaltaa, puutetta tmv.
Sitten tuolla elää myös ihmisiä, joiden pää ei kestänyt tyyliin pupun kuolemaa.
En kyllä voi allekirjoittaa tätä, ei se läheisten menettäminen tsunamissa vaikuttanut siihen resilienssiin. Elämä jatkuu tietyllä tavalla, halusi sitä itse tai ei. Oikeastaan se niin sanotun normaalin elämän jatkuminen oli jopa hyvä asia, tuntui hyvältä tehdä tavallisia asioita, mutta einse liittynyt resilienssiin yhtään mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.
Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.
Toki tämä nyt voi olla ihan vaan lapsellista käytöstä, oma ikävä ja katkeruus ja omat ongelmat puskee yli ja tempaudutaan tunteen valtaan, kavereille suuttuminen tällaisesta on impulsiivikontrollin puutetta tai lapsellisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koen, että resilienssi kehittyy pikkuhiljaa, lapsesta asti kasvattamalla ja tukemalla sen kehitystä.
Kun pikkulapselle tapahtuu jotain normaaleja vastoinkäymisiä, esim. kaatuu pyöräilyä harjoitellessa ja satuttaa itsensä, ei ole samantekevää, miten vanhempi siihen reagoi.
On takuulla eroa siinä, halataanko lasta ja lohdutetaan ja kannustetaan yrittämään uudestaan ja kerrotaan, että noin käy kaikille, kun opettelee ajamaan pyörällä - ja siinä, että huudetaan naama punaisena, että menikö se uusi pyörä nyt heti naarmuille ja etkö nyt tuon vertaa osannut.
Kun pikkuhiljaa oppii turvallisesti eri tasoisissa ongelmissa ja vaikeuksissa, että asioita tapahtuu ja niitä tapahtuu kaikille, eikä niiden sattumiseen voi edes itse aina vaikuttaa ja saa kokemuksia siitä, että niistä selviytyy ja pääsee yli, syntyy resilienssiä.
Iän myötä vaikeudet ja hässäkät muuttuvat monimutkaisemmiksi ja vaikeammiksi, mutta kun niiden ilmaantuessa saa riittävästi tukea ja kokemuksia siitä, ettei aina asioihin välttämättä voi vaikuttaa ja vaikka voisikin, niin virheitäkin saa tehdä ja että vaikka ikäviäkin tunteita tulee, ne ovat loppujen lopuksi tunteita, jotka sitten vuosien myötä haalistuvat, jos niihin ei jäädä vellomaan.
Ja että joihinkin asioihin voi sitten myös vaikuttaa myös itse. Kaikki paska ei ihan aina myöskään kaadu niskaan ihan itsestään, on myös hyvä oppia, että teoilla ja valinnoilla on seurauksia.
Eli yritin siis sanoa, että jos elämä on alusta saakka silkkaa paskaa, tuskin kehittyy juurikaan mitään resilienssiä.
Johdonmukaista kasvatusta ja rakkautta sen kehittyminen minusta vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.
Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.
Ei tuo äitienpäivän suunnittelusta suuttumuksen ole resilienssiä. Se on ihan normaali reaktio jos kyseessä on nuori tai lapsi. Mietipä nyt ihan ite! Tuosta useimmat kasvaa ohi. Äidittä jääminen voi kasvattaa muita ominaisuuksia (eli resilienssiä). Kuten oppii menemään kouluun ajoissa, tekemään omat välipalanss yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.
Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.
Toki tämä nyt voi olla ihan vaan lapsellista käytöstä, oma ikävä ja katkeruus ja omat ongelmat puskee yli ja tempaudutaan tunteen valtaan, kavereille suuttuminen tällaisesta on impulsiivi
Niin, toisaalta onko se niin että hyvä resilienssi johtaa parempaan impulssikontrolliin ja katkeruuden tunteen kypsään käsittelyyn?
Vierailija kirjoitti:
Monia vaikeita asioita kokeneena vuosien varrella sanoisin ettäe ei vaan päinvastoin. Vaikeudet eivät vahvista vaan heikentävät, ainakin jos vaikeuksia on jo lapsuudessa ja toistuvasti
Mulla on sama tunne, oon ajatellu ettei kukaan oo varmaan elänyt niin outoa elämää kuin ite. Kaikki alkanut jo lapsuudesta. Oikein jaksan ihmetellä välillä että mikä ihmeen paskamagneetti sitä onkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun sota jossain vaiheessa taas on täälläkin niin silloin se resilienssi katsotaan. Rauhan aika on naurettavan helppoa elämää kaikille.
Ei ole kaltoinkohdelluille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä ihmiset vasta menetyksiä (oli ne sitten lähimmäiset tai oma terveys) kokiessaan osaavat laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja se tuo tiettyä mielenrauhaa turhien asioiden suhteen.
Jaaha, itse laitoin päihteillä turruttamisen kaiken edelle, eikä siinä hyvin käynyt. Myös pienet asiat saivat valtavat mittasuhteet siinä rytäkässä. Toipumisessa kesti yli vuosikymmen.
No päihdeongelmaisten kanssa ei käy koskaan hyvin. Niillä ei tarvi edes ongelmat olla mitään suuria menetyksiä. Lähinnä puhuin ns. normaaleista ihmisistä, jotka osaavat arvostaa elämää sen jälkeen kun ovat olleet vaarassa menettää kaiken.
Sinä et ole tainnut kokea koskaan mitään oikein pahaa, kun arvotat netissä trollaamisen ja ilke
Ei ollut tarkoitus loukata. On ihan tosiasia, että toiset kestävät surun ilman päihteitä ja toiset vetävät päihteitä oli syy mikä tahansa. Koskaan eivät näe niitä positiivisia asioita. Jokainen täyspäinen tajuaa, että päihde ei oikeasti korvaa mitään. Pahentaa vaan asioita.
"mikä ei tapa, vahvistaa" tyylinen ajatus, jonka todenperäisyyttä en usko.
onhan noita itsemurhanneitakin, eikä edes vähän.
ja osa sekoaa samoista mistä osa ei.
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kaveri menetti äitinsä kun oltiin koululaisia ja selkeästi vielä nyt kolmekymppisenä asian käsittely on hänellä täysin auki. Omasta mielestään hän on selvinnyt elämässä hyvin, paremmin kuin kukaan, kertoo mielellään siiyä miten selvisi niin erinomaisesti äitinsä kuolemasta. Samalla vähättelee muiden ongelmia, hermostuu toisille joilla ei ole yhtä hyviä perheoloja ja valittaa että sinun pitäisi arvostaa äitiäsi, tajuamatta että äitikin on voinut toimia väärin. Somessa mainostaa tätä selviytymistään, mutta livenä saa raivareita ennen äitienpäivää.
Hyvin tyypillistä. Rankat kokemukset eivät muutu resilienssiksi itsestään vaan ne pitää ensin tunnistaa ja käsitellä. Oman selviytymisen korostaminen ja muiden vaikeuksien vähättely ei ole todiste resilienssistä vaan päinvastoin. Resilientti ihminen on riittävän vahva antamaan muiden kokemuksille tilaa ja ymmärtää sen, että ne eivät sulje pois hänen kokemiaan vaikeuksia.
Aikamoista mutua on sekin, että on joku vakihoito jolla kovia kokenut saa muutettua kokemansa vahvuudeksi, kunhan viitsii hankkiutua tuohon taikakäsittelyyn.
Aika syyllistävää myös, sillai "lyön lyötyä" - tyyliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.
Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.
Ei tuo äitienpäivän suunnittelusta suuttumuksen ole resilienssiä. Se on ihan normaali reaktio jos kyseessä on nuori tai lapsi. Mietipä nyt ihan ite! Tuosta useimmat kasvaa ohi. Äidittä jääminen voi kasvattaa
Ei ole resilienssiä ei. Vaan se on nimenomaan seurausta siitä, minkälainen resilienssi ihmisellä jo on. Sillä joka suuttuu kavereilleen näiden äitienpäiväsuunnitelmista juttelemisesta on huono resilienssi. Se äitinsä menettänyt taas joka vaikka osallistuu keskusteluun ja etsii omat tapansa viettää äitienpäivää omaa todennäktodennäköisesti hyvän resilienssin.
En usko että äidittömyys itsessään kasvattaa ketään, katkeroittaa se voi joitain.
Tavallaan,ei hätkähdä pienestä. Kokee ongelmien ja haastellisten ja huonosti käyttäytyvien ihmisten kuuluvan elämään. Relianssia tämä ei ole vaan realismia.