Onko rankkoja asioita kokeneilla parempi resilienssi?

"Ei ollut tarkoitus loukata. On ihan tosiasia, että toiset kestävät surun ilman päihteitä ja toiset vetävät päihteitä oli syy mikä tahansa. Koskaan eivät näe niitä positiivisia asioita. Jokainen täyspäinen tajuaa, että päihde ei oikeasti korvaa mitään. Pahentaa vaan asioita."

Tarkoitusperäsi tulevat kyllä esiin. Täällä puhutaan resilienssistä ja sinä käytät puheenvuorosi päihdeongelmaisten arvosteluun. Puheestasi myös käy ilmi, että joko et tunne yhtäkään syvällisellä tasolla, tai katsot heitä vahvasti omien filtteriesi läpi.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan,ei hätkähdä pienestä. Kokee ongelmien ja haastellisten ja huonosti käyttäytyvien  ihmisten kuuluvan elämään. Relianssia tämä ei ole vaan realismia.

Niikö on?    Kiitos tiedosta 🤣🤣🤣🤣🤣🤣

Vierailija kirjoitti:

Luin että lerssi.

Lerssin puutteestahan tässä puhutaan... minulla 22 cm pitkä....Miten pitkä lerssi sinulla ???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.

Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.

Ei tuo äitienpäivän suunnittelusta suuttumuksen ole resilienssiä. Se on ihan normaali reaktio jos kyseessä on nuori tai lapsi. Mietipä nyt ihan ite! Tuosta useimmat kasvaa ohi. Äidittä jääminen voi kasvattaa

Normaalia suuttua siitä että muut puhuu äitienpäivästä? Ei, ei ole.

Noista mikään ei oo rankka kokemus. 

Minut on hylätty jo lapsena, jouduin itsenäistymään aikaisin ja aikuisena olen saanut myös pärjätä yksin. Isään en ole missään yhteydessä, hän aloitti elämän uuden perheen kanssa jo kun olin taapero. Olin vahinko ja äiti keskittyi opiskeluun, työhöntekoon ja uusiin miehiin sen sijaan, että olisi viettänyt kanssani aikaa.

Olen kouluttautunut, mutta tunnen olevani huonompi kuin muut. En luota kehenkään. Se tuskin on resilienssiä! Mietin hirveästi, mitä muut minusta ajattelevat ja se vaikuttaa elämänlaatuun heikentävästi ja tuo toisinaan myös sosiaalista kömpelyyttä. Toisaalta voin yksin tehdä kaikkea ilman pelkoa mistään, kun itsenäiseen elämään olen tottunut jo pienestä. Voin hyvin matkustaa ja tehdä kaikkia asioita ilman kumppania tai kaveria. Tuntuu, että myös nautin yksinolosta usein enemmän kuin muiden seurasta. En tiedä, tarvitsisinko terapiaa 😀 

Vierailija kirjoitti:

Noista mikään ei oo rankka kokemus. 

Mikä sitten on?

Lisään vielä, että miehelläni on normaali perhe ja ovat yhteydessä toisiinsa paljon. Olen tästä hiukan kateellinen ja koen jääneeni paitsi yhteisöllisestä perheestä. Yritän nyt korjata tilanteen oman miehen ja esikoiseni kanssa. Ehkä pystyn parantamaan traumojani tarjoamalla hänelle mahdollisimman hyvän lapsuuden!

Vierailija kirjoitti:

Lisään vielä, että miehelläni on normaali perhe ja ovat yhteydessä toisiinsa paljon. Olen tästä hiukan kateellinen ja koen jääneeni paitsi yhteisöllisestä perheestä. Yritän nyt korjata tilanteen oman miehen ja esikoiseni kanssa. Ehkä pystyn parantamaan traumojani tarjoamalla hänelle mahdollisimman hyvän lapsuuden!

Mikset yritä parantaa völejösi omaan perheeseesi jos kerran et ole tyytyväinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiusasi yksi nykyään julkisuudenhenkilö, kun hän tuli rikkinäisestä oudosta perheestä eikä hänellä ollut isää. Meillä oli ydinperhe, siihen aikaan. Pienet lapset voi tuolleen kiusata kuulemma.

Itse en ketään kiusannut silloin kun vanhempani erosivat teininä. Olinkin henkisesti kypsä :D

 

Meidänkin koulussa kiusaaja oli joku vanhempansa menettänyt sossulapsi jolle ei ollut kotona mitään rajoja, koska huoltajiensa mielestä hänellä oli niin vaikeaa niin toisten lasten ja opettajien pitää vaan ymmärtää. No, yksinhän se jäi, ei kukaan halua olla ikävän kiusaajan kanssa.

Tuollaisesta orvosta voi tehdä lastensuojeluilmoituksen niin joutuu onhelmiin sosiaaliviranomaisten kanssa jos huoltajat eivät kerran pärjää sellaisen ongelmien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Noista mikään ei oo rankka kokemus. 

Mikä sun mielestä olisi?

Ei välttämättä. Riippuu siitä onko nämä kokemukset aiheuttaneet trauman. Jos trauma on tullut nämä kokemukset heikentävät. Jos taas ihminen ei ole saanut niistä traumaa ja on päässyt eteenpäin hän saattaa olla hyvin vahva kohdatessaan uudelleen kovia aikoja. Hänellä on kokemusta. Tai molemmilla on kokemusta, mutta toinen alkaa pelätä ja toinen ei sitä mitä on edessä. Siinä on trauman ja normaalin ero.

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä. Riippuu siitä onko nämä kokemukset aiheuttaneet trauman. Jos trauma on tullut nämä kokemukset heikentävät. Jos taas ihminen ei ole saanut niistä traumaa ja on päässyt eteenpäin hän saattaa olla hyvin vahva kohdatessaan uudelleen kovia aikoja. Hänellä on kokemusta. Tai molemmilla on kokemusta, mutta toinen alkaa pelätä ja toinen ei sitä mitä on edessä. Siinä on trauman ja normaalin ero.

Ei se välttämättä traumasta ole kiinni. Vastoinkäymiset eivät välttämättä vahvista ilman traumaakaan, jos se vastoinkäyminen on vaikka läheisen kuolema. Itse pääsin kyllä eteenpäin läheisen kuoleman jälkeen, mutta ei se oikeastaan auttanut kohtaamaan esimerkiksi toisten läheisten kuolemia.

Ei ja joo. Riippuu asiasta. Voi olla herkkä ja herkempi, varovainen.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan riippuu siitä miten niihin asioihin reagoi. Sillä äitinsä menettäneellä, joka ennen äitienpäivää suuttuu kavereilleen siitä kun nämä suunnittelevat äitienpäivää tai postaavat jonkun kivan äitienpäiväjutun someen, on heikompi resilienssi kuin sillä äitinsä menettäneellä joka suhtautuu äitienpäivään normaalisti ja viettää sitä jonkun muun kanssa.

Ihan samalla tavalla sillä läheisensä menettäneellä on heikompi resilienssi joka jää jumiin menetykseensä ja on vihainen koko maailmalle siitä että hänelle kävi näin, verrattuna sellaiseen läheisensä menettäneeseen joka kykenee jatkamaan elämäänsä ja keskittyy positiivisiin asioihin.

Tunnen naisen joka menetti molemmat vanhempansa eikä koskaan ole päässyt yli siitä, juhlapäivät hänen kanssaan on yhtä helvettiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei välttämättä. Riippuu siitä onko nämä kokemukset aiheuttaneet trauman. Jos trauma on tullut nämä kokemukset heikentävät. Jos taas ihminen ei ole saanut niistä traumaa ja on päässyt eteenpäin hän saattaa olla hyvin vahva kohdatessaan uudelleen kovia aikoja. Hänellä on kokemusta. Tai molemmilla on kokemusta, mutta toinen alkaa pelätä ja toinen ei sitä mitä on edessä. Siinä on trauman ja normaalin ero.

Ei minulla ainakaan papan kuolema nyt kun olen kolmekymppinen tuntunut yhtään sen helpommalta kuin mummon kuolema aikoinaan kun olin teini vaikka ei mitään traumaa olekaan. Oikeastaan päinvastoin, papan tunsin eri tavalla, aikuisenkin näkökulmasta ja hän oli pitkään ainoa isovanhempani.

Ei sitä voi määritellä noin mustavalkosesti. Se kaikkiha perustuu sille onkse ihminen oppinut mitään, onkse saavuttanu enemmän ymmärrystä asioihin, tietääkse ollenkaa miks näin on käyny, onkse menny eteepäi, onkse ite kasvanu niistä. Jos on niin sitte joo, jos ei niin ei todellakaa, se murtuu jatkossaki. 

Perheessäni on ihminen, jonka elämässä on tapahtunut paljon ikäviä asioita. Puhtaasti omien valintojen seurauksena. Onko hän kasvanut ihmisenä niiden kautta? Seitsemänkymppisenä hän on yhä sitä mieltä, että kaikki on ollut muiden vika - omien vanhempien, kasvuympäristön, tapahtumien, joista on aikaa 50 vuotta, jne. jne. Jostakin syystä muut sisarukset ovat näiltä kokemuksilta säästyneet. En usko, että kysymykseen on yksinkertaista kyllä tai ei-vastausta. On ihmisiä jotka eivät opi kokemuksistaan, hyvistä eivätkä huonoista. Eivätkä muiden kokemuksista. 

Vierailija kirjoitti:

Ei. Resilienssi tulee suurelta osin persoonallisuudesta, ja myös siitä miten on saanut tukea ja rakkautta kasvaessaan.

Ei pelkkä tuki ja rakkaus auta.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Resilienssi tulee suurelta osin persoonallisuudesta, ja myös siitä miten on saanut tukea ja rakkautta kasvaessaan.

Noista tulee hyvä reptiilienssi.