Onko rankkoja asioita kokeneilla parempi resilienssi?
Esimerkiksi he jotka ovat kokeneet vanhempien eron, vanhemman kuoleman tai sellaista jo lapsuudessa tai nuorena. Tuntuu että yleensä he ovat jollain tavalla aikuisempia kuin muut samanikäiset.
Kommentit (181)
Olen kyllä valtavan vahva ja sitkeä henkisesti. Kokenut paljon surua, menetyksiä jne. Täytyy myöntää että olen kuin peruskallio, lisäksi ymmärrys elämää ja sen varjopuolia jne. kohtaan on merkittävä. Moni haluaisi hyötyä tuosta ymmärryksestä, mutta se ei enää onnistu.
Vierailija kirjoitti:
Onko "kestävyys" liian helppo sana kun pitää jollain sinappirelishillä snobbailla?
Alun kysymykseen että riippuu ihmisestä.
Kestävyys on vähän väärä sana resilienssin kohdalla.
AI sisällyttää resilienssiin vastoinkäymisten sietämisen lisäksi kyvyn venyä ja palautua toimintakykyiseksi, optimismin, omien voimavarojen tunnistamisen, avun pyytämisen, kyvyn kohdata muutoksia ja katsoa eteenpäin sekä sopeutumisen siten, ettei tukahduta omia tunteitaan vaan antaa niille tilaa kasvaa. Resilienssi ei ole mitään iskunkestävyyttä tai murtumatonta vahvuutta vaan kykyä nousta ylös henkisesti ja fyysisesti kaikin tavoin toimintakykyisenä sen jälkeen kun sut on isketty maahan.
Riippuu ihan siitä, miten ne asiat on lapsuudessa/nuoruudessa käsitelty, ja onko saanut tukea.
Esimerkiksi läheiseni äiti kuoli onnettomuudessa, kun tämä läheiseni oli 9-vuotias. Isä alkoi ryypätä ja vihata lapsia, alkoi henkinen ja fyysinen väkivalta ja äidistä ei saanut puhua, koska äitiä ei ole. Koulussa kiusasivat ja nauroivat että "äitis ei kestänyt sua niin ajoi tahallaan kolarin". Muutamassa kuukaudessa asuntoon muutti "uusi äiti" lapsineen, ja läheiseni joutui omasta huoneestaan luopumaan koska uuden äidin lapset ovat parempia, ja ansaitsevat oman huoneen. Uusi äiti vei isän lapsen rakkaan koiran salaa lopetettavaksi, koska siitä lähti karvoja. Äidistä ei saanut koskaan puhua sanallakaan, ei ikinä. Henkinen väkivalta jatkui siitä sitten sekä isän että äitipuolen taholta. Jouluaattona muu perhe vietti joulua kotona, tämä yksi lapsi pyöräili yksin keskustassa pakkasessa. Ja niin edelleen.
Aika rikkinäinen tuli tästä ihmisestä tuolla taustalla. Ekan kerran itki äitinsä kuolemaa ollessaan 20v.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä valtavan vahva ja sitkeä henkisesti. Kokenut paljon surua, menetyksiä jne. Täytyy myöntää että olen kuin peruskallio, lisäksi ymmärrys elämää ja sen varjopuolia jne. kohtaan on merkittävä. Moni haluaisi hyötyä tuosta ymmärryksestä, mutta se ei enää onnistu.
Mktä sitten olet kokenut, tai mitrn tämä ilmenee?
Vierailija kirjoitti:
En usko että vanhemman kuolema tekee kenestäkään sen vahvempaa
Tämäpä ja toisaalta vanhempien elossa olo tekee joistain meistä heikompia.
Itse elin todella väkivaltaisen lapsuuden ja minusta tuli aikuinen jolta katosi elämästä päiviä, kun työkaverin tuttavallinen selälle läimäytys laukaisi dissosioinnin. Eli oma resistenssini on melko olematon.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihan siitä, miten ne asiat on lapsuudessa/nuoruudessa käsitelty, ja onko saanut tukea.
Esimerkiksi läheiseni äiti kuoli onnettomuudessa, kun tämä läheiseni oli 9-vuotias. Isä alkoi ryypätä ja vihata lapsia, alkoi henkinen ja fyysinen väkivalta ja äidistä ei saanut puhua, koska äitiä ei ole. Koulussa kiusasivat ja nauroivat että "äitis ei kestänyt sua niin ajoi tahallaan kolarin". Muutamassa kuukaudessa asuntoon muutti "uusi äiti" lapsineen, ja läheiseni joutui omasta huoneestaan luopumaan koska uuden äidin lapset ovat parempia, ja ansaitsevat oman huoneen. Uusi äiti vei isän lapsen rakkaan koiran salaa lopetettavaksi, koska siitä lähti karvoja. Äidistä ei saanut koskaan puhua sanallakaan, ei ikinä. Henkinen väkivalta jatkui siitä sitten sekä isän että äitipuolen taholta. Jouluaattona muu perhe vietti joulua kotona, tämä yksi lapsi pyöräili yksin keskustassa pakkasessa. Ja niin edelleen.
Aika rikkinäinen tuli tä
Toisaalta kukaan perheen ulkopuolinen ei voi tietää mitä siellä perheessä todellisuudessa on tapahtunut, tai että miten tämä ihminen itse on käyttäytynyt tai toiminut siellä kotona.
Ei välttämättä.
Resilienssiä, eli psyykkistä palautumiskykyä, voi vahvistaa tietoisesti harjoittelemalla. Se ei ole synnynnäinen ominaisuus, vaan taito, joka kehittyy kokemusten, itsetuntemuksen ja erilaisten voimavarojen kautta
Jos on kokenut kammottavia asioita, voi olla niin olemattomat voimavarat, että mahdollisuutta resilienssin vahvistamiseen ei ole. Ihmismieli on tosi koukeroinen; mikä vahvistaa toista, voi napsauttaa toisen pois raiteiltaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä valtavan vahva ja sitkeä henkisesti. Kokenut paljon surua, menetyksiä jne. Täytyy myöntää että olen kuin peruskallio, lisäksi ymmärrys elämää ja sen varjopuolia jne. kohtaan on merkittävä. Moni haluaisi hyötyä tuosta ymmärryksestä, mutta se ei enää onnistu.
Mktä sitten olet kokenut, tai mitrn tämä ilmenee?
Kaiken, paitsi en suuronnettomuutta. Se ilmenee niin etten vähästä hätkähdä eikä maailmani kaadu jos tekokynteni katkeaa. En ole turhan valittaja. Ymmärrän laaja-alaisesti ihmisiä ja maailmaa, olen luotettava kuuntelijana ja empaattinen. Mutta terapiapalveluni ovat sulkeutuneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko että vanhemman kuolema tekee kenestäkään sen vahvempaa
Tämäpä ja toisaalta vanhempien elossa olo tekee joistain meistä heikompia.
Itse elin todella väkivaltaisen lapsuuden ja minusta tuli aikuinen jolta katosi elämästä päiviä, kun työkaverin tuttavallinen selälle läimäytys laukaisi dissosioinnin. Eli oma resistenssini on melko olematon.
Äh, siis resilienssi. Joskus tuntuu, että vaikka kuinka oikoluet, autocorrect ihan kiusallaan muuttaa tekstin vielä lähetysvaiheessa.
Ei resilienssi oiekastaan tarkoita minkään yhdestä tai kahdesta kauheasta tapahtumista seiviytymistä, vaan enemmän ihan arkipäiväistä asennetta elämään. Siis enemmän sellaista sietokykyä kun välillä tuntuu, että kaikki menee päin peetä, mutta niin on ennekin mennyt ja taas tulee varmaan menemään.
Jos ihmiseltä kuolee lapsi, ja sitten toinenkin lapsi, niin totta helvetissä ne ovat kauheita tapahtumia molemmat, eikä siihen tarvitsekaan tottua. Tai ehkä jossain muualla maailmassa, jossa lapsen menettäminen on ihan arkipäivää köyhyyden tai sodan tai muun asian takia.
Mutta kun kauppakassia kantaessaan liukastuu usein kotimatkalla, niin jos on resileienssiä, niin sitä vain kerää tavarat kassiin ja jatkaa liukastelua.
Vierailija kirjoitti:
Riippuu ihan siitä, miten ne asiat on lapsuudessa/nuoruudessa käsitelty, ja onko saanut tukea.
Esimerkiksi läheiseni äiti kuoli onnettomuudessa, kun tämä läheiseni oli 9-vuotias. Isä alkoi ryypätä ja vihata lapsia, alkoi henkinen ja fyysinen väkivalta ja äidistä ei saanut puhua, koska äitiä ei ole. Koulussa kiusasivat ja nauroivat että "äitis ei kestänyt sua niin ajoi tahallaan kolarin". Muutamassa kuukaudessa asuntoon muutti "uusi äiti" lapsineen, ja läheiseni joutui omasta huoneestaan luopumaan koska uuden äidin lapset ovat parempia, ja ansaitsevat oman huoneen. Uusi äiti vei isän lapsen rakkaan koiran salaa lopetettavaksi, koska siitä lähti karvoja. Äidistä ei saanut koskaan puhua sanallakaan, ei ikinä. Henkinen väkivalta jatkui siitä sitten sekä isän että äitipuolen taholta. Jouluaattona muu perhe vietti joulua kotona, tämä yksi lapsi pyöräili yksin keskustassa pakkasessa. Ja niin edelleen.
Aika rikkinäinen tuli tä
Koettu väkivalta kotona on toki ikävää ja ehdottomasti väärin, mutta emmehän me ulkopuoliset voi muuten tietää perheen sisäistä dynamiikkaa, vaikka olisi miten läheinen tuttava tai kaveri. Äidin menettäminen on varmasti ollut kova paikka, ja se on voinut ilmetä myös negatiivisena suhtautumisena isän uutta parisuhdetta kohtaan.
Omassa perheessä toinen vanhemmista kuoli kun olin lapsi ja siskolle meidän vanhemman uusi suhde oli tosi vaikea hyväksyä. Hänen mielestään se oli väärin kuollutta vanhempaa kohtaan ja käyttäytyi tosi ikävästi, yritti saada minuakin mukaan olemaan ikävä vanhempamme uudelle kumppanille. Sisko esimerkiksi pilasi käytöksellään yhteisiä kivoja hetkiä, nimitteli vanhempamme uutta kumppania ja yritti mustamaalata tätä. Ulospäin kavereilleen sisko sepitti ihan omaa tarinaa, että hänet muka oltiin jätetty kotiin yksin kun me muut menimme huvipuistoon. Todellisuudessa sisko itse karkasi tahallaan ja oli kävellyt kotiin sieltä. No, vanhemmiten toki aikuistui, mutta ei hänellä vieläkään ole hyvät välit, oikeastaan kenenkään kanssa.
"Toisaalta kukaan perheen ulkopuolinen ei voi tietää mitä siellä perheessä todellisuudessa on tapahtunut, tai että miten tämä ihminen itse on käyttäytynyt tai toiminut siellä kotona."
Niin totta, ainahan voi pienen, äitinsä menettäneen lapsen syyksi kaiken laittaa, väkivallankin, tottakai. Niin tuossakin perheessä laitettiin.
Tosiasiassa kyllä se oli isä, ja äitipuoli, jotka olivat häiriintyneitä. Ei lapset.
Rankoistakin asioista toipuu, mutta niistä jää kuitenkin ikuinen haava, joka voi helposti aueta uuden vastoinkäymisen koetellessa. Kaikki voimansa saa kyllä laittaa peliin, että se entinen optimismi palaisi edes hetkeksi ennen sitä. Joillakin ihmisillä on vain onneton kohtalo ja huono tuuri, vaikka miten yrittäisi kamppailla.
Vierailija kirjoitti:
"Toisaalta kukaan perheen ulkopuolinen ei voi tietää mitä siellä perheessä todellisuudessa on tapahtunut, tai että miten tämä ihminen itse on käyttäytynyt tai toiminut siellä kotona."
Niin totta, ainahan voi pienen, äitinsä menettäneen lapsen syyksi kaiken laittaa, väkivallankin, tottakai. Niin tuossakin perheessä laitettiin.
Tosiasiassa kyllä se oli isä, ja äitipuoli, jotka olivat häiriintyneitä. Ei lapset.
Ei vältyämättä syyksi, mutta fakta on se, että ulkopuolkset eivät voi tirtäämitä kenenkin kotona on taoahtunut. Vanhemman menettänyt lapsi voi olla hyvinkin tarvitseva, ja ikävää jos perheem voimat ei ole sellaiseen riittäneet.
"Koettu väkivalta kotona on toki ikävää ja ehdottomasti väärin, mutta emmehän me ulkopuoliset voi muuten tietää perheen sisäistä dynamiikkaa, vaikka olisi miten läheinen tuttava tai kaveri. Äidin menettäminen on varmasti ollut kova paikka, ja se on voinut ilmetä myös negatiivisena suhtautumisena isän uutta parisuhdetta kohtaan."
Perheen äiti kuoli tammikuun puolivälissä, ja uusi äiti muutti taloon maaliskuun alussa. Teillä ei uskoakseni mennyt asiat aivan niin nopeasti.
Toisekseen, ei tässä ulkopuolisten kokemuksia kysyttykään, vaan vastasin aloitukseen. Itse en ole ulkopuolinen, vaan tiedän tapahtumat.
Vierailija kirjoitti:
"Minusta resilienssiin kuuluu tunneherkkyys ja katkeroimattomuus sekä anteeksianto. Viha (kohtaloonsa tai toisiin ihmisiin) syö ihmistä sisältä ja vie voimat."
Vihan tunteella on oma tarkoituksensa, tunnet vihaa, jos joudut kokemaan väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, ja tunteen tarkoitus on suojella ihmistä kaltoinkohtelulta. Joitakin asioita ei vaan voi antaa anteeksi tuosta vaan, etenkin jos epäoikeudenmukainen ja vahingoittava kohtelu jatkuu yhä. Anteeksianto voi olla mahdollista myöhemmin, kun vaaratilanne on varmuudella ohi.
Pitkäkestoinen henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa sisältävä kaltoinkohtelu tai kidutus ei lisää kenenkään resilienssiä tai henkistä tasapainoa, se on yksi pahimmista asioista, mitä ihmisille voi tehdä. Sellaiseen syyllistyvät ihmiset harvoin muuttuvat, joten on ihan ok vihata ja välttää heitä ja varoittaa muita heidän toiminnastaan. Hyvien ihmisten seura
Vihan tunne on tärkeä, ja vaikka tuntee vihaa, voi silti antaa anteeksi. Ei anteeksianto tarkoita sitä, että asia muuttuisi ok:ksi, tai haluaisin tehdä sovintoa tai toinen saa kohdella minua miten haluaa.
Minulle anteeksianto tarkoittaa, että lakkaa odottamasta, että toinen muuttuisi ja hyväksyy, että toinen on pa*ska eikä muuksi muutu, enkä vaadi häneltä mitään, riittää, että pysyy poissa näköpiiristäni. Anteeksiannon jälkeen viha ei enää syö minua. Anteeksianto on siis olosuhteiden hyväksymistä, vaikka silti pitää kiinni omista rajoistaan.
Tiedän, mistä puhun. Minulla kesti 10 vuotta antaa anteeksi henkinen väkivalta. Vihdoin on hyvä olla. Vihdoin olen alkanut unohtamaan, mitä oikeastaan tapahtui. Niin, anteeksianto ei ole kertaluontoinen tapahtuma, vaan prosessi.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Toisaalta kukaan perheen ulkopuolinen ei voi tietää mitä siellä perheessä todellisuudessa on tapahtunut, tai että miten tämä ihminen itse on käyttäytynyt tai toiminut siellä kotona."
Niin totta, ainahan voi pienen, äitinsä menettäneen lapsen syyksi kaiken laittaa, väkivallankin, tottakai. Niin tuossakin perheessä laitettiin.
Tosiasiassa kyllä se oli isä, ja äitipuoli, jotka olivat häiriintyneitä. Ei lapset.
Ei vältyämättä syyksi, mutta fakta on se, että ulkopuolkset eivät voi tirtäämitä kenenkin kotona on taoahtunut. Vanhemman menettänyt lapsi voi olla hyvinkin tarvitseva, ja ikävää jos perheem voimat ei ole sellaiseen riittäneet.
Kyllä se ikävä ja kaipaus väkivallalla hiljennettiin.
Luulin ketjun koskeneen lapsena koettuja vaikeita asioita, mutta kyse olikin sairaiden vanhempien puolustelusta. Okei, jatkakaa.
En osaa sanoa, mutta mittasuhteet voi olla paremmin hallussa.
Jos on joskus osoitettu aseella, niin ikävät puheet netissä ei ahdista. Kun on ollut peruspäivärahalla asuntovelkaisena, niin ei haittaa, vaikka ei olisi varaa uuteen kännykkään. jne jne.
Vittumaisten asioitten muistikuva on aika hyvä suojakilpi moneen asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Rankoistakin asioista toipuu, mutta niistä jää kuitenkin ikuinen haava, joka voi helposti aueta uuden vastoinkäymisen koetellessa. Kaikki voimansa saa kyllä laittaa peliin, että se entinen optimismi palaisi edes hetkeksi ennen sitä. Joillakin ihmisillä on vain onneton kohtalo ja huono tuuri, vaikka miten yrittäisi kamppailla.
Rajoja kannattaa silti vetää, jotta elämästä saisi siedettävämpää. Esim. poistamalla sellaiset ihmiset kokonaan ympäriltään, jotka eivät niitä kunnioita ja jotka pyrkivät edelleen tekemään vääryyksiä ja syyttävät niistä sinua. Siis kaikki aktiiviseen pahantekoon syyllistyneet ja passiivisuudellaan toiminnan mahdollistaneet, jos he valheilla kaiken aikaa suojelivat pahantekijöitä, tulee poistaa. Sen olet velkaa niille hyville ihmisille, jotka auttoivat sua jaksamaan, kun koit vaikeuksia.
Jaaha, itse laitoin päihteillä turruttamisen kaiken edelle, eikä siinä hyvin käynyt. Myös pienet asiat saivat valtavat mittasuhteet siinä rytäkässä. Toipumisessa kesti yli vuosikymmen.