Lue keskustelun säännöt.
Onko tää yleinen kokemus boomereiden lapsilla, että kotona ei koskaan rohkaistu tai oltu kiinnostuneita oman lapsen asioista?
16.02.2026 |
Olen aikuisiällä miettinyt tätä jonkin verran, kun työelämään on tullut nuorempia ihmisiä, joista jotenkin paistaa se, että niihin on iskostettu terve itsetunto jo kotona. Itsellä päällisimmät lapsuusmuistot on sitä, että minun ei kannata liikaa yrittää kun en kuitenkaan osaa tai uskalla, ei kannata kuvitella liikoja itsestään jne. Kun pääsin yliopistoon, sekään ei ollut oikein mitään, enkä muista että opiskeluita tai myöhempiä töitä kohtaan olisi osoitettu mitään kiinnostusta. Vain silloin, jos joku saavutus on niin merkittävä, että sitä on kelvannut muille sukulaisille mainostaa niin sitten se on ollut jonkinlaisen puolittaisen kiinnostuksen arvoinen. Ja nyt kun on jo selvää että en tehnyt äidilleni edes lapsenlapsia niin olen selvästi tässäkin asiassa nolo pettymys.
Kommentit (164)
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä. Vanhemmat muistivat aina mainita vieraille, sukulaisille ja opettajille kuinka me lapset eivät olla mitään välkkyjä, mutta pääasia olisi jos jotain töitä tulevaisuudessa löytäisivät. Niinpä sitten menimme amikseen ja siitä heti työelämään sen enempää tulevaisuutta miettimättä.
Jossain vaiheessa sitten aloin kyseenalaistamaan ajatusta siitä, että olisin varsinaisesti tyhmä. Olin liki 30-vuotias kun oikeasti ymmärsin, etten ole tyhmä ja pääsin yliopistoon opiskelemaan.
Yliopistoon nyt pääsee melkein kuka hyvänsä, jos haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua ainakin yritettiin painostaa nuorena menemään opiskelemaan ja töihin, mutta pidin pääni enkä suostunut.
Olit aikaasi edellä. Nyt nää keski-ikäisten lapset ajattelee samoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juu. Ei voi kehua lasta mistään, kun se voi ylpistyä ja luulemaan itsestään jotain. Mitään ei kannata yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja joutuu pettymään.
Juuri näin. Äitini kutsui jopa erästä palkkatyötäni suojatyöksi.
Huhhuh.
Tarviiko ees olla äiti? Ihan nykypäivinä täälläkin haukutaan valtion/kuntien työpaikkoja suojatyöpaikoiksi.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni. Harva vaatii taaperolta Finlandia-palkittua romaania. Suunnilleen yhtä kohtuuttomia odotuksia asetamme sukupolville, jotka ovat kasvaneet emotionaalisessa erämaassa. Radikaali ehdotukseni on olla tekemättä numeroa siitä, mitä vanhemmat ovat tehneet väärin ja missä kaikessa he ovat epäonnistuneet.
Hyvästi, seesteisen säyseät vuosikymmenet. Yhtäkkiä aloimme vaatia vanhemmiltamme kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Listasimme tosiaan heille kaiken, missä he olivat epäonnistuneet. Ihan kuin sen lapsuuden pystyisi takautuvasti muuttamaan. Meistä on tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Mitä halvatun paskaa tämä nyt on? Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselleni sattui ns. "primitiiviset" vanhemmat joita ei tosiaan kiinnostanut lasten asiat opiskelut (ulkopuolinen vasta herätti etsimään opiskelupaikkoja) johtui varmaan vanhempien omasta karusta lapsuudesta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, kyllä. Vanhemmat muistivat aina mainita vieraille, sukulaisille ja opettajille kuinka me lapset eivät olla mitään välkkyjä, mutta pääasia olisi jos jotain töitä tulevaisuudessa löytäisivät. Niinpä sitten menimme amikseen ja siitä heti työelämään sen enempää tulevaisuutta miettimättä.
Jossain vaiheessa sitten aloin kyseenalaistamaan ajatusta siitä, että olisin varsinaisesti tyhmä. Olin liki 30-vuotias kun oikeasti ymmärsin, etten ole tyhmä ja pääsin yliopistoon opiskelemaan.
Yliopistoon nyt pääsee melkein kuka hyvänsä, jos haluaa.
Yllättävän moni silti ei pääse sisään, etenkään sellaiselle alalle, joka työllistäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän boomereille ollut hienoa kun joku pääs kuntaan/valtiolle töihin eikä sahalle.
" meidän Nina se pääs sairaalaan laskuttajaksi/ kunnanjohtajan sihteeriksi jne". Saati sitten jos ihan pääs päälliköksi.
Vierailija kirjoitti:
Määrittele boomeri.
Googleta jos et ymmärrä, mistä puhutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni. Harva vaatii taaperolta Finlandia-palkittua romaania. Suunnilleen yhtä kohtuuttomia odotuksia asetamme sukupolville, jotka ovat kasvaneet emotionaalisessa erämaassa. Radikaali ehdotukseni on olla tekemättä numeroa siitä, mitä vanhemmat ovat tehneet väärin ja missä kaikessa he ovat epäonnistuneet.
Hyvästi, seesteisen säyseät vuosikymmenet. Yhtäkkiä aloimme vaatia vanhemmiltamme kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Listasimme tosiaan heille kaiken, missä he olivat epäonnistuneet. Ihan kuin sen lapsuuden pystyisi takautuvasti muuttamaan. Meistä on tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Mitä halvatun paskaa tämä nyt on? Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu aut
Eihän viiskytvuotiaalla voi olla muuta historiaa kuin elämän ensimmäiset 15 v. Jos on ollut kykenemätön elämäänsä hallitsemaan onko se voi voi vai automaattisesti vanhempien syytä.
Mut on kasvatettu huumorilla ja pilke silmäkulmassa. Luotiin ne raamit, eikä koskettu sisältöön. Annettiin tehdä omia valintoja ja oppia kokemusten kautta ja käymään omat sotansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle tärkeintä olisi ollut se ettei lapsen edessä oltaisi juotu. Meitä oli neljä ihmistä kaksiossa ja vanhemmat kännäsivät kotona vähintään viikonloput minkä palkkatöiltään kerkesivät. Tai oli huutamista ja haukkumista. Minua kiusattiin koulussakin joten ei ollut oikein missään rauhaa. Itellä sekosi hermosto tuossa enkä ole osannut oikein keskittyä ikinä pitempään mihinkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni. Harva vaatii taaperolta Finlandia-palkittua romaania. Suunnilleen yhtä kohtuuttomia odotuksia asetamme sukupolville, jotka ovat kasvaneet emotionaalisessa erämaassa. Radikaali ehdotukseni on olla tekemättä numeroa siitä, mitä vanhemmat ovat tehneet väärin ja missä kaikessa he ovat epäonnistuneet.
Hyvästi, seesteisen säyseät vuosikymmenet. Yhtäkkiä aloimme vaatia vanhemmiltamme kaikenlaista outoa, kuten tunnetaitoja ja kommunikointia. Listasimme tosiaan heille kaiken, missä he olivat epäonnistuneet. Ihan kuin sen lapsuuden pystyisi takautuvasti muuttamaan. Meistä on tullut neuroottisia tai kovia, epävarmoja tai kyynisiä, pelokkaita tai vältteleviä tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Mitä halvatun paskaa tämä nyt on? Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu aut
Lapsuudesta uhriutuminen on älyllisesti laiskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No aika tutulta kuulostaa ja taisi olla suht yleistä tuohon aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän boomereille ollut hienoa kun joku pääs kuntaan/valtiolle töihin eikä sahalle.
" meidän Nina se pääs sairaalaan laskuttajaksi/ kunnanjohtajan sihteeriksi jne". Saati sitten jos ihan pääs päälliköksi.
Lisäksi meillä ainakin vanhemmat ymmärsivät arvostaa koulutusta satsauksena omaan ymmärrykseen, sivistykseen, itsensä kehittämiseen. Heillä ei ollut paljon mahdollisuuksia kouluttautua, mutta silti halua itsensä sivistämiseen ja kehittämiseen oli. Uteliaisuus oppia ja kokea uutta sekä halu saada tietoa ja ymmärrystä "maailman asioista" oli tärkeää meillä, vaikka muodollinen koulutus puuttuikin.
Boomereiden lapset ovat kuitenkin ensimmäiset hyvin koulutetut ikäluokat Suomen historiassa.
Minua ei koskaan kehuttu mutta haukuttiin senkin edestä. Tunteita ei saanut näyttää. Itsetuntoni oli nolla. Aikuisena tein töitä kuin hullu yrittäen näyttää pystyväni edes johonkin.
Vapaa kasvatus, 60-luvun lapsi ja 70-luvun nuori. Äitini oli niitä 60-luvun "radikaali" naisia jotka "taisteli" naiset kodista yhteiskuntaan.
Joo hieno lapsuus oli 80-luvun alusta alkaen, minkäänlaisia eväitä ei kotoa mukaan elämään annettu. Yllättäin sitten vtuks mäni?
Ei ole lainkaan tuttu kokemus.
Omat vanhempani syntyivät 1940-luvulla, ja jo pienenä minulle ikään kuin tehtiin selväksi, että aikuisena kirjoitat ylioppilaaksi ja menet yliopistoon. Vanhemmillani ei ollut juuri mahdollisuuksia kouluttautua, mutta omille lapsilleen he halusivat ne tarjota. Eivät he tietenkään osanneet esimerkiksi neuvoa, mille alalle kannattaa kouluttautua, ei ollut kulttuurista pääomaa, ei omakohtaista kokemusta yliopistomaailmasta.
Mutta tukea he antoivat, sekä rahallista, että kannustusta, etenkin isäni. He jaksoivat olla jatkuvasti kiinnostuneita opinnoistani ja tekemisistäni, ja korostivat aina olevansa ylpeitä ja etuoikeutettuja vanhempia, kun saimme menestystä - vaikka vaatimatontakin. Isäni mielestä oli jotenkin itseoikeutettua, että minä ja sisareni menestymme, ja hänen näkökulmastaan menestys tarkoitti akateemista loppututkintoa, jotka me toki saavutimmekin. Eikä meillä toki huonosti ole mennyt elämässä muutenkaan, omilla urillamme olemme pärjänneet, omat lapsemme menestyvät hyvin, sisareni lapset jopa erinomaisesti, joten jo toisessa polvessa he ovat nauttineet kannustusta ja vahvaa itsetuntoa, se myös näkyy. Isäni vaan totesi, että "elämä on helppoa, kun sen osaa, ja te osaatte".