Onko tää yleinen kokemus boomereiden lapsilla, että kotona ei koskaan rohkaistu tai oltu kiinnostuneita oman lapsen asioista?

Jos on enemmän paineita menestyä vaikka niissä vanhempia kiinnostavissa harrastuksissa, niin siinähän niitä pettymyksiä sitten heille tuleekin. Mieluummin paljon omaa rauhaa.

Juu. Ei voi kehua lasta mistään, kun se voi ylpistyä ja luulemaan itsestään jotain. Mitään ei kannata yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja joutuu pettymään. 

Tärkein kotoani saamani perintö on huono itsetuntoni. Minua ei koskaan kannustettu tai kehuttu. Siksi tein koulussa ja duunipaikoissani töitä kuin hullu. Toivoin sen kompensoivan kiistämätöntä p*skuuttani. Koska kärsivällisyys on tärkeämpää kuin äly, menestynkin kohtuullisesti.

1980- luvulla alettiin puhua itsetunnosta. Lasta piti kannustaa ja ymmärtää vaikkei tämä osaisikaan hommaan. Ei pidä! Se johtaa harhaiseen itsekuvaan, jossa lapsi haluaakin muuttaa itsensä sijaan kaikkia ympärillään olevia ihmisiä. Ja lapsena tämä tyyppi pysyy vielä nelikymppisenäkin ja aikuudesta on tullut paikka, johon ihmiset tulevat esittämään joululahjalistoja siitä, kuinka muiden heitä pitäisi kohdella.

Vierailija kirjoitti:

Juu. Ei voi kehua lasta mistään, kun se voi ylpistyä ja luulemaan itsestään jotain. Mitään ei kannata yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja joutuu pettymään. 

Ja nyt ollaan menty toiseen äärilaitaan ja lapsikeskeisyys meni hippasen yli, kun hyvitettiin omille lapsille se oma paska lapsuus. 

Oli vähän sellaista kyllä. Periaatteessa kaikki mistä kiinnostuin sattui olemaan "hyödytöntä". Koulussa olisi pitänyt kiinnostua "kovista" aineista kuten matematiikka, fysiikka ja kemia. Kielten ja valtiotieteiden opiskelu yliopistossa ei ollut mikään ylpeilyn aihe. Olisi pitänyt lukea lakia tai lääkäriksi tai kauppakorkeassa. 

Paha kun itseään ei voi pakottaa kiinnostumaan.

Minulla samanlaisia kokemuksia.

Kyllä, esim omat vanhempani ei edes tiennyt mihin kouluun hain tai pääsin peruskoulun jälkeen, ennen kuin olin käynyt ammattikoulua jo 3 viikkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Ei voi kehua lasta mistään, kun se voi ylpistyä ja luulemaan itsestään jotain. Mitään ei kannata yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja joutuu pettymään. 

Ja nyt ollaan menty toiseen äärilaitaan ja lapsikeskeisyys meni hippasen yli, kun hyvitettiin omille lapsille se oma paska lapsuus. 
 

Voi olla. Me, jotka olemme suoriutuneet ja menestyneet odotuksista huolimatta omaamme huomattavasti enemmän resilienssiä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, esim omat vanhempani ei edes tiennyt mihin kouluun hain tai pääsin peruskoulun jälkeen, ennen kuin olin käynyt ammattikoulua jo 3 viikkoa.

Meillä myös lapset päättivät itse mihin hakevat,vanhempien vaatimus,lukio on käytävä,senjälkeen valitsivat itse.

Vierailija kirjoitti:

Juu. Ei voi kehua lasta mistään, kun se voi ylpistyä ja luulemaan itsestään jotain. Mitään ei kannata yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja joutuu pettymään. 

Juuri näin. Äitini kutsui jopa erästä palkkatyötäni suojatyöksi.

Mua ainakin yritettiin painostaa nuorena menemään opiskelemaan ja töihin, mutta pidin pääni enkä suostunut.

Ei ehkä tullut kannustusta, mutta vielä vähemmän moitteita. Minulle se oli ok, sai etsiä oman tiensä.

Tutulta kuulostaa, tuntuu että kotona iskostettiin päähän, ettei missään saa olla liian hyvä, parempi olla näkymätön, hajuton, mauton. Mistään ei oikein kehuttu, pikemminkin vähäteltiin ja oltiin pilkallisia tai ilkeitä. Itsetunto ja usko omaan osaamiseen nujerrettiin sillä kyllä aika tehokkaasti. Toisaalta monien samanikäisten kavereiden kotona oli aivan eri tunnelma ja heistä kasvoi itseensä luottavia menestyjiä, kun taas itse on aina ollut epävarma alisuoriutuja. Eli kyllä boomereiden kasvatusmetodeissa näyttäisi myös olleen eroja eikä kaikissa kodeissa lapsiin suhtauduttu yhtä vähättelevästi.

Joo, kyllä. Vanhemmat muistivat aina mainita vieraille, sukulaisille ja opettajille kuinka me lapset eivät olla mitään välkkyjä, mutta pääasia olisi jos jotain töitä tulevaisuudessa löytäisivät. Niinpä sitten menimme amikseen ja siitä heti työelämään sen enempää tulevaisuutta miettimättä. 

Jossain vaiheessa sitten aloin kyseenalaistamaan ajatusta siitä, että olisin varsinaisesti tyhmä. Olin liki 30-vuotias kun oikeasti ymmärsin, etten ole tyhmä ja pääsin yliopistoon opiskelemaan.

Hyvä jos tiesivät mitä harrastin, mutta kun jostain tuli mitali, niin siitä oltiin heti ylpeilemässä tutuille. Niinkuin se olisi ollut heidän saavutus. En muista että mistään koulunkäyntiin liittyvästä olisi koskaan keskusteltu eivätkä enää peruskoulun jälkeen tienneet käynkö missään koulussa. 

Ei kehuttu mistään, ei juuri haukuttukaan, me lapset oltiin yhdentekeviä ja omillamme kaikessa. No isä kyllä saattoi suorastaan raivostua jos teki jonkin virheen tai omasi omankin tahdon. Äiti oli arka, hauras hiiri hiirulainen. Tyypillinen autoritaarinen, kylmä kasvatus ja vanhempien tunteet oli se millä oli väliä (ei itkeä saa, ei meluta saa.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu. Ei voi kehua lasta mistään, kun se voi ylpistyä ja luulemaan itsestään jotain. Mitään ei kannata yrittää, kun kuitenkin epäonnistuu ja joutuu pettymään. 

Juuri näin. Äitini kutsui jopa erästä palkkatyötäni suojatyöksi.

Huhhuh. 

Samat 50 v päivästä päivään jaksaa.  Nyt vois hankkia niitä kivoja harrastuksia ja sisältöä elämään. 

Kyllä omat vanhempani ovat olleet kiinnostuneet asioistani ja iloinneet, kun olen jossain onnistunut. Ja näin on edelleen. Nykyään monelle on laitettu päähän ajatuksia siitä, että olen aivan ihana ja ainutlaatuinen, pärjään missä hyvänsä ikinä haluankin ja kuinka tärkeää on, että minulla on hyvä itsetunto, viis muista. Minusta se ei ole tervettä itsetuntoa vaan egoismia.

Kiitos vain vanhemmat, kun pilasitte elämäni. Harva vaatii taaperolta Finlandia-palkittua romaania. Suunnilleen yhtä kohtuuttomia odotuksia asetamme sukupolville, jotka ovat kasvaneet emotionaalisessa erämaassa. Radikaali ehdotukseni on olla tekemättä numeroa siitä, mitä vanhemmat ovat tehneet väärin ja missä kaikessa he ovat epäonnistuneet.