Tukiryhmä naisille, joiden puoliso tai ex on ollut neurokirjolla, esim. asperger, adhd

Vierailija kirjoitti:

Asperger-miehenä en voi todeta kuin että haistakaa paska! Voi jumalauta mitä tuomitsemista täälläkin. Joku kaljaa kiskova liivijengin sikaniska tai heroiinia rännittävä hintelä rokkibändin solisti on tietenkin sitten se oikein unelmien mies! Niiden kanssahan voi kuitenkin bilettää ja jauhojengeillä ja tyhjännauraa kaikelle paskalle!

Minulla ei ole päihdeongelmaa, ei rikosrekisteriä, ei sukupuolitauteja, ei historiaa holtittomasta käytöksestä! Mutta niin vaan tässä ollaan näköjään ihan kirjaimellisesti Hiiitttllleeerrr! Syökää paskaa!

Tää on just tätä teille tyypillistä luennointia. Mihin unohtui normaalit miehet?

Mun aspergermiehet taas on kaikki olleet tunteellisia, empaattisia ja rakastavia. 

Ovat voineet olla hankaliakin, mutta ei täällä kuvailluilla tavoilla. 

Veljeni on keski-ikäinen autisti ja empaattisempaa ja avuliaampaa ihmistä saa hakea. Ystäväni pitkäaikainen aviomies on ADHD ja samalla tavalla yhtä avulias, empaattinen ja eläinrakas.

On mahdollista olla yhtä aikaa neurokirjoilla ja puhdas mulqqu. 

Tämä nyt niin riippuu oloista ja kasvatuksesta. Tunnen esimerkiksi erään nuoren miehen, jolla diagnosoitiin autisminkirjon häiriö jo kolmevuotiaana, ja hän pääsi heti eri terapioihin. Onnekseen hän myös syntyi rakastavaan ja neurokirjon asioista kiinnostuneeseen perheeseen. Hänen kanssaan on harjoiteltu valtavasti ihmisten ilmeiden ja tunteiden tunnistamista ja kerrottu järkiperäisesti, miten ihmiset saa pitämään itsestään ja päinvastoin mikä ärsyttää toisia. 

Hän on nykyään olemukseltaan hieman monotoninen mutta erittäin fiksu ja monessa suhteessa miellyttävä nuori, ja väitänpä että hän on kumppanina aika paljon parempaa ainesta kuin moni suurten ikäluokkien mies, joka pitää itseään täydellisen tavallisena.

Vierailija kirjoitti:

Mun aspergermiehet taas on kaikki olleet tunteellisia, empaattisia ja rakastavia. 

Ovat voineet olla hankaliakin, mutta ei täällä kuvailluilla tavoilla. 

Kyllähän autistit voivat olla aivan kultakimpaleita, mutta se vaatii heiltä sen, että tekevät työtä itsensä kehittämiseen. Kaikki eivät sitä halua tehdä. 

Mulla on esimerkiksi eräs naispuolinen sukulainen joka ei itseään suostunut tarkastelemaan pätkän vertaa, vaati muita pelkästään ymmärtämään häntä. Hän elää yksin ja on ihmisvihaaja, ei halua edes sukulaisiin pitää yhteyttä. 

Sitten taas tunnen autistin, joka on pienestä pitäen kehittänyt itseään, on käynyt puheterapiassa ja käy töissä. Ottanut aina vastuuta itsestään ja käytöksestään. On hän edelleen vähän omituinen, mutta ihan ok tyyppi, ei ollenkaan ärsyttävä. Vaikeaa hänellä on ollut, mutta on jollain tavalla sinut itsensä kanssa ja onneksi viihtyykin itsekseen. 

Älykkyysosamäärältään mieheni on aivan poikkeuksellinen, +140 pojoa, Mensan jäsen (tosin ei sentään viihtynyt niissä piireissä, se lienee ainoita terveen merkkejä hänessä).

Sosiaalisesti hän jättää usein toisille olon pintapuolisessa kanssakäymisessä, että on töykeä tai jotenkin vähän pihalla. Jo kasvojen ilmeistä näkee, ettei ole normaalia sosiaalista kanssakäymistä luvassa. 

Läheisemmissä ihmissuhteissa törppöilee usein niin, että herkempiä itkettää. Parisuhteessa vielä seksi on erityisen herkkä aihe, jossa hän on satuttanut todella pahasti. Seksuaalinen kanssakäyminen on oikeasti varmaan ollut kaikkein vaikein ja tuskallisin asia suhteessamme. Tietyn yksin jäämisen/ henkisen yhteyden puutteen lisäksi. Joka osaltaan tietysti on vaikuttanut siihen seksiin. 

Inhoan häntä nykyään, vaikka en haluaisi. Ja tuskailen sen kanssa, että on erottava. Olemme siis oikeastaan jo eronneet viime vuoden puolella, mutta asumme edelleen yhdessä ja mies on päivittäisellä jankkauksellaan ja asioiden "korjaamisella" häiriköinyt niin, että työt ja unet on kärsineet. En tiedä, olen ihan loppu. Ja joo on ihan jo lapsena diagnosoitu asperger, nykyään se kai olisi vain autismin kirjon häiriö? Ja lisäksi ADHD mutta se nyt on pientä verrattuna tuohon autismiin. 

Hänessä on paljon hyvääkin, mutta ei ole kyllä parisuhdemateriaalia kuin ehkä jollekin toiselle, kovaluonteiselle aspergerille jolle seksi on yhdentekevää tai tunteeton viiden sekunnin yhdyntä kahdesti vuodessa ja sen jälkeen mies saattaa vaikka sanoa jotain tosi rumaa kehostasi ja kävellä suoraan autolle ja lähteä kauppaan?? 

Ei aito burgeri pärjää elämässä eikä todellakaan saa pillua. Teidän äijänne ovat olleet jotain normoja, joihin olette kyllästyneet. 

Mikä ihmeen juttu, että kaikille luonteenpiirteille pitää keksiä jokin diagnoosi?

Vierailija kirjoitti:

Ei aito burgeri pärjää elämässä eikä todellakaan saa pillua. Teidän äijänne ovat olleet jotain normoja, joihin olette kyllästyneet. 

 

Mikä ihmeen juttu, että kaikille luonteenpiirteille pitää keksiä jokin diagnoosi?

Kyllä pärjää, jos tekee kovaa duunia itsensä kehittämisessä. Se on valtava työtaakka ja lopputulos ei silti useimmiten ole kuin pelkkä keskinkertaisuus, joten ymmärrän hyvin, ettei kaikki sitä työtä halua edes ryhtyä tekemään tässä hullussa maailmassa.

Oletko varma, ettei hänellä ollut kuitenkin nykyistä muotidiagnoosia (n)? Kuulostaa pikkasen kuitenkin siltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aito burgeri pärjää elämässä eikä todellakaan saa pillua. Teidän äijänne ovat olleet jotain normoja, joihin olette kyllästyneet. 

 

Mikä ihmeen juttu, että kaikille luonteenpiirteille pitää keksiä jokin diagnoosi?

Kyllä pärjää, jos tekee kovaa duunia itsensä kehittämisessä. Se on valtava työtaakka ja lopputulos ei silti useimmiten ole kuin pelkkä keskinkertaisuus, joten ymmärrän hyvin, ettei kaikki sitä työtä halua edes ryhtyä tekemään tässä hullussa maailmassa.

Koeta  olla jonkun aikaa burgeri, täysin erilainen maailma.

Ei ole kokemusta, mutta aihe on mielenkiintoinen. Olen itse asperger ja joskus mietin voisinko ikinä muuttaa miesystävän kanssa yhteen asumaan. Minusta tuntuu, että olisin vain hankala. Välillä myös harmittaa, kun en kykene samanlaiseen läheisyyteen kuin normaalit ihmiset. Kerroin kyllä miesytävälle mikä minussa on vikana ja vieläkin hän on mun kanssani, mutta silti välillä tuntuu, että hän ansaitsisi parempaa. Juokse rakas, juokse!

Parisuhde ei ole mikään pakollinen. Se on yhteiskunnan odotus, että kaikki pariutuu, muuttaa yhteen yms. Jos on asperger tai adhd yms ja tuntuu siltä, että ei ole valmis parisuhteeseen tai asumaan jonkun toisen kanssa niin ei kannata muuttaa yhteen kenenkään kanssa. Jos on kova kiire niin siinä voi rikkoa itseään ja myös sitä toista osapuolta. Rauhassa tutustuu ja katsoo, että toimiiko suhde. Tiedän pariskuntia, jotka ovat olleet vuosikymmeniä parisuhteessa ja asuneet omissa asunnoissaan ja vain vierailleet toistensa kodeissa. Ei se yhteinen asunto ole enää nykyisin mikään pakko ja hyvä niin. Varsinkin jos on jäykkiä piintyneitä tapoja ja tarvii omaa aikaa ja rauhaa. Voihan se suhde myös onnistua, mutta nepsy ihmisillä suhde päättyy useammin eroon kuin muilla. 

Vierailija kirjoitti:

Ei aito burgeri pärjää elämässä eikä todellakaan saa pillua. Teidän äijänne ovat olleet jotain normoja, joihin olette kyllästyneet. 

 

Mikä ihmeen juttu, että kaikille luonteenpiirteille pitää keksiä jokin diagnoosi?

Höpö höpö. Jotkut ei pärjää, jotkut pärjää. Joillain on paljon seksiä, joillain ei ollenkaan. 

Erilaisia aspergereja on yhtä monta kuin maailmassa meitä on. Me ollaan yksilöitä kaikki.

Mä olen pannut vaikka kuinka monen aspergerin kanssa, ja olen ite asperger. Että ei tosiaan kaikki joudu elämään ilman seksiä. 

Mutta sitten taas ite olen aina ollut työkyvytön tän takia, kun taas puolisolla on työura. 

Tuo oma 140+ äo Asperger-mieheni on työhistorialtaan ihan ok. Elättää itsensä nytkin ja olisi valmis elättämään minutkin jos en haluaisi tehdä töitä. Antelias, todella todella tunnollinen, pitää hyvin työn ja vapaa-ajan erillään.

Sen sijaan se on totta, että pillua hän ei ole saanut. Olen hänen omien sanojensa mukaan ainoa nainen joka on mennyt hänen kanssaan sänkyyn kolmannen kerran ja halunnut suhteen. Enkä ihmettele, koska hän on sängyssä äärimmäisen itsekäs, kömpelö ja oppimiskyvytön. Erityisen turhauttavaa, koska hän ei yleisesti ole mikään itsekäs mulkku, häneltä vain puuttuu tietyissä asioissa kaikki vastavuoroisuus, vaikka hän laittaisi tyyliin kännykkään muistutuksen että mitä pitää tehdä missäkin tilanteessa. Ei osaa myöskään lohduttaa ketään tai kysyä toisten asioista, vaikka itse osaa kertoa että hänelle on merkityksellistä ja tärkeää saada muilta sitä samaa huomiointia mitä ei itse koskaan osaa antaa.

 Että kyllä nämä on yksilöllisiä. Mieheni on hyvässä kunnossa ja kivannäköinen (minulle edelleen komea, vaikka rakkautta ei enää ole hetkeen ollut), mutta hänen aiempaa seuranhakua on rajoittanut juuri se ettei osaa olla mitenkään hurmaava tai ottaa ohjia tai lukea toista. Ei siis jännitä vaan tuijottaa vähän naisen ohi ja puhuu omia juttujaan. On itseasiassa hyvinkin itsevarma ja myös tietoinen näistä piirteistään, mutta ei osaa muuttaa niitä tai maskata. 

Minulla on omassa suvussani myös pari autistia ja olen valmis ymmärtämään paljon, enkä ajattele että kaikki joilla on sama diagnoosi on jotenkin samasta puusta. Mutta tämän kokemukseni jälkeen en lähtisi suhteeseen nepsyn kanssa, koska selvästi kaipaan ihan muuta enkä pidemmän päälle kestä tiettyä tunnekylmyyttä ja sitä että joudun ottamaan kopin joistain arjen asioista joissa olisi kivempi että saisin itsekin välillä hengähtää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun aspergermiehet taas on kaikki olleet tunteellisia, empaattisia ja rakastavia. 

Ovat voineet olla hankaliakin, mutta ei täällä kuvailluilla tavoilla. 

Kyllähän autistit voivat olla aivan kultakimpaleita, mutta se vaatii heiltä sen, että tekevät työtä itsensä kehittämiseen. Kaikki eivät sitä halua tehdä. 

 

Mulla on esimerkiksi eräs naispuolinen sukulainen joka ei itseään suostunut tarkastelemaan pätkän vertaa, vaati muita pelkästään ymmärtämään häntä. Hän elää yksin ja on ihmisvihaaja, ei halua edes sukulaisiin pitää yhteyttä. 

 

Sitten taas tunnen autistin, joka on pienestä pitäen kehittänyt itseään, on käynyt puheterapiassa ja käy töissä. Ottanut aina vastuuta itsestään ja käytöksestään. On hän edelleen vähän omituinen, mutta ihan ok tyyppi, ei ollenkaan ärsyttävä. Vaikeaa hänellä on ollut, mutta on jollain tavalla sinut itsensä kanssa ja onneksi viihtyykin itsekseen. 

Aivan yhtälailla neurotyypillisten ihmisten täytyy tehdä töitä itsensä kehittämiseksi, ollakseen "kultakimpaleita". 

Eikä mun kumppanit nuorempana vielä mitenkään erityisesti olleet itseään kehittäneet. Kyllä he olivat empaattisia, tunteikkaita ja rakastavia ihan luonnostaan. Ihan muissa asioissa tarvitsivat sitä itsensä kehittämistä.

Miten mies otti eron? Mieheni on varmasti myös jollain kirjolla, täysin tilannetajuton, epäempaattinen ja suorastaan ilkeä. Hän mm. nauroi kun itkin keskenmenoa. En jaksa enää jatkaa tällaisessa liitossa, mutta mies on kertonut tekevänsä eroamisen minulle vaikeaksi. Ja tätä en epäile yhtään. Hän on kiusannut minua pitkään ja hän kiusaa myös silmätikukseen ottamiaan henkilöitä töissä ja vapaa-ajalla. Älkää kysykö miksi alunperin aloin tällaiseen suhteeseen. Töissä hän käy ja on monessa mukana. Hän on mm. maallikkona elvyttänyt sydänkohtauksen saaneen ihmisen, mutta kotioloissa hän on täysin kädetön sekä kodin että lasten suhteen. Lapsille hän ei osaa (tai halua) antaa edes kipulääkettä, d-vitamiineja ei ole antanut koskaan. Kaikki on jäänyt minun harteilleni ja miehen osaksi on jäänyt nälviminen ja arvosteleminen. Hänellä on omituisia teorioita asioista ja hän on mielestään aina oikeassa ja muut ihan hulluja jos ovat kanssaan eri mieltä.

Mulla on adhd ties millä autismiboonuksilla ja silti täysi kuoliaaksiymmärtäjä sekä empatiaa löytyy vaikka kuinka ja esim tuntemattomillekin myös. Ja itsehillintää sekä käytöstapoja kanssa. Meitä ja teitä on erilaisia, osa täysin perseestä, osa vähemmän ja sitten on niitä hyviä tyyppejä. Sitä paitsi empiiriset kokemukset todennäköisesti vaan tukevat omia vahvistusharhoja asioista. 

Kyllä varmasti osa nepsyistä on todella empaattisia, mutta on myös heitä kenellä voi olla narisitisia piirteitä tai hyvin piintyneitä tapoja tai sitten ei esim osaa hygienia asioita eikä kodinhoitoa. Silloin puolisosta voi tulla hoivaaja ja palvelija ja se on aika rankkaa jos toinen on noissa asioissa lapsen tasolla. Itse mm. siivosin ex mieheni asunnon myyntikuntoon ja koska hänen sosiaalisissa taidoissa on isoja puutteita hän hyvin narsisitisesti ilmoitti, että en ole tehnyt mitään meidän yhteiseksi hyväksi. Koska hän jotenkin yksioikoisesti ajatteli, että koska hänellä on parempi palkka kuin mulla on hän se jonka tekemiset lasketaan ainoastaan. Eli hyvin jäykkä suppea ajattelutapa ja itsekeskeinen. Meillä on yhteinen poika myös nepsy, mutta hänet olen opettanut kasvattanut siivoamaan itse omat jäljet ja hän myös osaa tehdä omat ruuat ja kasvattanut itsenäiseksi ettei hänen tarvi olla äidistä niin riippuvainen, että sitten samalla tavalla hössöttäisin ja höösäisin kuin ex mieheni äiti teki ja teki hänen puolesta kaikki niin, että jäi lapsen tasolla monessa asiassa. Sen kierteen katkaisen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun aspergermiehet taas on kaikki olleet tunteellisia, empaattisia ja rakastavia. 

Ovat voineet olla hankaliakin, mutta ei täällä kuvailluilla tavoilla. 

Kyllähän autistit voivat olla aivan kultakimpaleita, mutta se vaatii heiltä sen, että tekevät työtä itsensä kehittämiseen. Kaikki eivät sitä halua tehdä. 

 

Mulla on esimerkiksi eräs naispuolinen sukulainen joka ei itseään suostunut tarkastelemaan pätkän vertaa, vaati muita pelkästään ymmärtämään häntä. Hän elää yksin ja on ihmisvihaaja, ei halua edes sukulaisiin pitää yhteyttä. 

 

Sitten taas tunnen autistin, joka on pienestä pitäen kehittänyt itseään, on käynyt puheterapiassa ja käy töissä. Ottanut aina vastuuta itsestään ja käytöksestään. On hän edelleen vähän omituinen, mutta ihan ok tyyppi, ei ollenkaan ärsyttävä. Vaikeaa hänellä on ollut, mutta on jollain tavalla sinut itsensä kanssa ja onneksi viihtyykin itsekseen. 

Aivan yhtälailla neurotyypillisten ihmisten täytyy tehdä töitä itsensä kehittämiseksi, ollakseen "kultakimpaleita". 

 

Eikä mun kumppanit nuorempana vielä mitenkään erityisesti olleet itseään kehittäneet. Kyllä he olivat empaattisia, tunteikkaita ja rakastavia ihan luonnostaan. Ihan muissa asioissa tarvitsivat sitä itsensä kehittämistä.

Ei neurotyypillisten tarvitse mitään töitä tehdä. He saavat aina kaikilta loputtomiin empatiaa, vaikka miten perseilisivät. Kaikki vastalauseet ovat henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun aspergermiehet taas on kaikki olleet tunteellisia, empaattisia ja rakastavia. 

Ovat voineet olla hankaliakin, mutta ei täällä kuvailluilla tavoilla. 

Kyllähän autistit voivat olla aivan kultakimpaleita, mutta se vaatii heiltä sen, että tekevät työtä itsensä kehittämiseen. Kaikki eivät sitä halua tehdä. 

 

Mulla on esimerkiksi eräs naispuolinen sukulainen joka ei itseään suostunut tarkastelemaan pätkän vertaa, vaati muita pelkästään ymmärtämään häntä. Hän elää yksin ja on ihmisvihaaja, ei halua edes sukulaisiin pitää yhteyttä. 

 

Sitten taas tunnen autistin, joka on pienestä pitäen kehittänyt itseään, on käynyt puheterapiassa ja käy töissä. Ottanut aina vastuuta itsestään ja käytöksestään. On hän edelleen vähän omituinen, mutta ihan ok tyyppi, ei ollenkaan ärsyttävä. Vaikeaa hänellä on ollut, mutta on jollain tavalla sinut itsensä kanssa ja onneksi viihtyykin itsekseen. 

Aivan yhtälailla neurotyypillisten ihmisten täytyy tehdä töitä itsensä kehittämiseksi, ollakseen "kultakimpaleita". 

 

Eikä mun kumppanit nuorempana vielä mitenkään erityisesti olleet itseään kehittäneet. Kyllä he olivat empaattisia, tunteikkaita ja rakastavia ihan luonnostaan. Ihan muissa asioissa tarvitsivat sitä itsensä kehittämistä.

Ei neurotyypillisten tarvitse mitään töitä tehdä. He saavat aina kaikilta loputtomiin empatiaa, vaikka miten perseilisivät. Kaikki vastalauseet ovat henkistä väkivaltaa.

Sinulla ei taida olla paljoakaan kokemusta ihmissuhteista tai työelämästä ainakaan normaalissa työpaikassa, en nyt tosiaan tarkoita mitään pajatoimintaa.