Lue keskustelun säännöt.
Ketä kiinnostaa Virpi Hämeen-Anttilan diagnoosit?
31.01.2026 |
Vmp taas hesarissa. Yksi uhriutuja taas kertoo diagnooseistaan ja "lieventää stigmaa". On ollut niin vaikea elämä professorina kun kaikki kiinnostaa ja kirjoja tulee kirjoitettua. Nämä vievät resurssin meidän psykiatrisen työn niukoista resursseista vaikka yksityisellä käykin. Tiedän, koska ikinä ei julkiselle tuollaisia oteta ja jos yhtään välitetään diagnostisista kriteereistä niin eivät täyty. Mutta rahalla saa juuri ne oikeat diagnoosit että pääsee lehteen. Vmp oikeasti.
Kommentit (139)
101/139
|
31.01.2026 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Olen kuunnellut Kulttuuriykköstä, jossa Hämeen-Anttila on ollut mukana keskustelijana. Ihan selvä autisti on. Enkä yllättyisi jos Kari Enqvist joka myös on vieraana usein saisi autismidiagnoosin. Sellaista hiustenhalkomista ja jumittamista. Josta toki on varmaan hyötyä akateemisella uralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työssäni tapasin kerran eläkeiän kynnyksellä olleen mahdollista autismikirjoaan pohtineen henkilön, joka toi esille, että hänelle olisi tärkeää myöhemmin, jos joutuu palvelutaloon, että hänen autismikirjonsa tunnistettaisiin ja otettaisiin huomioon. Monet vanhuksethan raahataan väkipakolla kaikenlaisiin laululeikkeihin ja sosiaalisiin tilanteisiin, ihan kuin jokainen vanha ihminen niistä nauttisi.
Minusta tämä olisi tärkeä oivallus ihan yleisesti. Joutua nyt maskaamaan vielä 85-vuotiaana hilipati-pippan jutuissa, vaikka mieluummin seurailet viehättyneenä hieman rapisseen seinän maalin halkeamia omassa huoneessasi kuunnellen samalla klassista musiikkia.
Vierailija kirjoitti:
Miksi aloitus vaikuttaa persun ulinalta? Onko?
Ihan fiksu aloitus ihan keneltä tahansa joka näkee näitä tiettyjä muotiteemojen toistoja joilla pyyhitään muunlaista pois näkyvistä.
Virpi Hämeen-Anttila ei ole professori.
Saadaakohan ihan kohta kaikki jokin diagnoosi (mitä useampi sen korkeammat säälipisteet empatiahierarkiassa) norminpurkutalkoiden seurauksena?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisiko vaihteeksi olla juttu ihmisestä, joka ei ole saanut mitään neurokirjon häiriön diagnoosia?
suvut täysiä k-päitä oikeaa rodun jalostusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai vanhuksia väkisin painosteta mihinkään sosiaalisuuteen? Kummallinen ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Työssäni tapasin kerran eläkeiän kynnyksellä olleen mahdollista autismikirjoaan pohtineen henkilön, joka toi esille, että hänelle olisi tärkeää myöhemmin, jos joutuu palvelutaloon, että hänen autismikirjonsa tunnistettaisiin ja otettaisiin huomioon. Monet vanhuksethan raahataan väkipakolla kaikenlaisiin laululeikkeihin ja sosiaalisiin tilanteisiin, ihan kuin jokainen vanha ihminen niistä nauttisi.
Minusta tämä olisi tärkeä oivallus ihan yleisesti. Joutua nyt maskaamaan vielä 85-vuotiaana hilipati-pippan jutuissa, vaikka mieluummin seurailet viehättyneenä hieman rapisseen seinän maalin halkeamia omassa huoneessasi kuunnellen samalla klassista musiikkia.
Joo varmaan tosi paljon otetaan hoivakodeissa tällaisia huomioon tai ylipäätään päästään sängystä mihinkään. Et ole ehkä kovin hyvin perillä hoivakotien arjesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että haluaa olla rauhassa omassa huoneessaan minkään ikäisenä ei edellytä autisminkirjon diagnoosia. Ei jumalauta jos ihmisten halua saada olla rauhassa yksinään aletaan stigmatisoida tällä tai kuvitella tähän yksinolemisen haluun liittyvän jotain seinämaalin tuijotteluja.
Varmaan monia kiinnostaa. Ilmeisesti enemmän kuin tavisten diagnoosit? Harvinainen sukunimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinua, ap, sinua kiinnostaa aina palstalla uhriutumiseen asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä diagnoosithan ovat juuri mainstreamia. Olisin siksikin odottanut tältä naiselta jotain vähän omaperäisempää. Toki diagnoosit kuvastavat itsekeskeistä aikaa: keskiössä on oma itse ja siitä meinaa tulla koko maailma.
Normaalipaino, hoikkuus ja neurotyypillisyys ovat vähemmistössä.
Kyllä se näin vaan tuppaa olemaan. Luulisin myös että nykyään on hyvin härskiä ylidiagnosointia. Mennään yksityiselle ja sanellaan minkä diagnoosin uskoo itsellään olevan. Ja sitten lääkärit, 400 euroa tunti, kirjoittavat sen diagnoosin. Ja sitten kaikki on hyvin. Vai onko? Minusta tuntuu että usein ei ole. Ei tule valaistumista, ei tule onnea. Ennen pitkää aletaan rutkuttaa jostakin uudesta oireesta tai muusta. Ja lähdetään samaan ralliin mukaan. Loputon kierre. Sen sijaan että joku sanoisi suoraan että lopeta se paskan jauhaminen ja keskity. Sulla mitään
Vaikuttaa todella siltä että osa ihmisistä etsii näistä diagnooseista jotain taikasauvaa elämäänsä.
Normaali ihminen ei kaipaa yhtäkään diagnoosia, mistään aiheesta. Eikä mene niitä hakemaan kuin on tosi kyseessä, ei siis ihan pienestä tai joskus isostakaan huonovointisuudesta, koska ei vaan usko diagnoosin tuovan mitään ratkaisevaa hyvää elämäänsä. Ei halua nähdä itseään ja elämäänsä sellaisen läpi. Pidättää itsellään oikeuden tulkita elämänsä vastoinkäymiset, onnekkuudet ja haasteet omalla tavallaan, ilman lääketieteen sotkeutumista asiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Virpi Hämeen-Anttila on julkisuuden henkilö ja kirjailija. Tietenkään kaikki eivät ole hänestä kiinnostuneita, mutta monet ovat.
En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten koulutetut ihmiset uskovat tuollaisiin diagnooseihin. Diagnoosin teossa ei käytetä luotettavia menetelmiä eikä mittareita. Psykiatrian diagnostiikka perustuu kielellisesti epätäsmällisiin, hyvin yleisluontoisiin oirekuvauksiin, jotka ovat usein yhteisiä lukuisille oletetusti etiologialtaan täysin erilaisille häiriöille. Diagnostiikassa ainoat tutkimusvälineet ovat strukturoitu teemahaastattelu ja kyselykaavakkeiden täyttely -menetelmiä, joiden käytössä yhteiskunta- ja kasvatustietelijöitä opetetaan, etteivät ne itsessään koskaan, eivät missään tilanteessa pysty tunnistamaan suoraan mitään kulttuurista, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja subjektiivisesta kokemusmaailmasta riippumatonta ilmiötä.
Jokainen tilastomatematiikan alkeet hahmottava lisäksi ymmärtää, että mitä ongelmia syntyy, kun aletaan yleistää usein hyvin epäspesifejä ja tutkimuksisssa usein epäjohdonmukaisia tilastollisia riskitekijöitä tai assosiaatioita yksilötasolle kausaalitason selitysmaleiksi omille ongelmille. Psykiatriassa kausaalinen selitysmalli menee niin, että on vallalla jokin ideologia tai paradigma (joskus innostutaan freudilaisuudesta, joskus neurobiologiasta tai genetiikasta), laitetaan kaikki resurssit tuon paradigman vahvistamiseen, ylikorostetaan juuri paradigmaan sopivia tilastollisia ryhmätason riskitekijöitä (jotka eivät siis ole todistetusti välttämättä edes kausaalisesti suhteessa häiriöön, vaan yhteyttä voi selittää x tekijä tai se voi olla sattumaa) kuten geenejä tai aivotason poikkeavuuksia, ja sitten aletaan selittää yksilöllisiä ongelmia ja haasteita niiden kautta, ihan sama onko itsellä oikeasti vaikkapa tätä väitettyä mystistä geeniä tai niiden yhdistelmää x tai mytologista neurologista poikkeavuutta y.
Vaikka oikeasti mistä se diagnoosi koostuu on parin hassun itsearviointikyselykaavakkeen suorittaminen, mahdollinen älykkyystesti ja psykiatrin tekemä teemahaastattelu ihmisen pintatason oireista ja niihin liiitetyistä haasteista. Mitä itseymmärrystä sellainen tuottaa, ja kuka sellaisen tarvitsee, jos on pärjännyt erinomaisesti yhteiskunnassa? Virpi Hämeen-Anttila on tohtori, joka on pärjännyt erinomaisesti äärimmäistä keskittymiskykyä vaativissa työtehtävissä. Jos on jotain "autistisia" piirteitä, niin mitä sitten? Mihin noin pärjäävä ihminen tarvitsee lääketieeellistä diagnoosia?
Vierailija kirjoitti:
En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten koulutetut ihmiset uskovat tuollaisiin diagnooseihin. Diagnoosin teossa ei käytetä luotettavia menetelmiä eikä mittareita. Psykiatrian diagnostiikka perustuu kielellisesti epätäsmällisiin, hyvin yleisluontoisiin oirekuvauksiin, jotka ovat usein yhteisiä lukuisille oletetusti etiologialtaan täysin erilaisille häiriöille. Diagnostiikassa ainoat tutkimusvälineet ovat strukturoitu teemahaastattelu ja kyselykaavakkeiden täyttely -menetelmiä, joiden käytössä yhteiskunta- ja kasvatustietelijöitä opetetaan, etteivät ne itsessään koskaan, eivät missään tilanteessa pysty tunnistamaan suoraan mitään kulttuurista, sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja subjektiivisesta kokemusmaailmasta riippumatonta ilmiötä.
Jokainen tilastomatematiikan alkeet hahmottava lisäksi ymmärtää, että mitä ongelmia syntyy, kun aletaan yleistää usein hyvin epäspesifejä ja tutkimuksisssa usein epäjohdonmukaisia tilastollisi
Et itse ymmärrä tästä asiasta mitään. Perehdy ensin, kommentoi sitten.
Vaikuttaa nimenomaan jo siltä että neurokirjon dg:tä aletaan julkkispiireissä tavoitella kuin jotain kummallista kunniamerkkiä. Vai mitä tuo tarkoittaa? Puolustellaan ja alleviivataan äänekkäästi omaa sopeutumattomuutta kun ensin on luotu menestyksekäs ura jollain vaativalla alalla?
Itsekeskeinen narsismi tuossa haisee.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko vaihteeksi olla juttu ihmisestä, joka ei ole saanut mitään neurokirjon häiriön diagnoosia?
Kyllä luonnehäiriöistä puhutaan jo.