20 vuotta täysin väärän ihmisen kanssa

"Ensin ihmeteltiin miksi se edes on ihanne olla koko elämä yhdessä, sitten alettiin molottaa että joskus vaan käy niin ettei ollakaan.

Taas puhutaan aidasta ja seipäistä."

Ei, vaan täällä on useita ihmisiä omine näkemyksineen eikä pidä sekoitella asioita ja keslustelijoiden näjemyksiä toisiinsa. 

Mielestäni keskustelu on hyvää- aloittaja haki vertaistukea tilanteelleen ja täällä on useita samankaltaisten kokemusten kanssa. Kyllä siihen sekaan sopii sekä aitoja että seipäitä mutta pitää osata erottaa eri keskustelijat. 

Eniten itseä korpeaa näissä kaikissa aloituksissa se, että aina mukaan tunkee joko trolli tai muuten vaan pöljä jonka on pakko tuputtaa omaa näkemystään ainoana oikeana. 

Lisäksi ainakin tässä keskustelussa on se bessersisser jonka mielestä kaikki erot on virheitä ja parisuhteen tulevaisuus olisi pitänyt pystyä nuorena ennustamaan jne jne (pelkkää jankkausta)

En usko ettå täällä kukaan väittää itsekään olleensa aina täydellinen kumppani, mutta keskustelun aiheen mukaisesti pysytään siinä ja keskustellaan siitä kuinka voikin ihmiset muuttua ja kasvaa erilleen. 

Kirjoitin tuolla aiemmin niistä ruusunpunaisista laseista, kuinka niiden läpi se toinen on ihan täydellinen. Siinä voi hyvinkin ehtiä perustaa perheen ja ottaa sen yhteisen asuntolainan ennenkuin jossain kohtaa havaitsee, että se toinen ei ollutkaan se oikea. 

Kenties parhaiten onnistuvat he,  jotka eivät ole täysin ruusunpunaisten lasien kanssa, vaikka rakastuneita  ovatkin. Itselläni on ero menossa myös ja en voi olla vertailematta ystävääni, joka on ollut miehensä kanssa yhtä kauan kuin minä omani ja loppua ei näy.

Kun olen asiaa ajatellut niin muistan, kun nuorempana olin vähän ylimielinen ja ajattelin, että meillä on niin paljon parempi suhde, nuohan tappeleekin aina. Nyt ajattelen, että alusta asti ovat nostaneet esiin ristiriitoja ja ongelmia, eivät ole painaneet maton alle. Eivät ole pitäneet toisiaan täydellisinä, vaan erehtyvinä ihmisinä. 

Samalla on yhteys säilynyt. Minullakin on tilanne, että tuntuu, että en tunne miestäni enkä enää opikaan tuntemaan. Emme osaa puhua toisillemme jotenkin ollenkaan. Ajattelen, että kai meidänkin olisi pitänyt riidellä enemmän!

 

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin tuolla aiemmin niistä ruusunpunaisista laseista, kuinka niiden läpi se toinen on ihan täydellinen. Siinä voi hyvinkin ehtiä perustaa perheen ja ottaa sen yhteisen asuntolainan ennenkuin jossain kohtaa havaitsee, että se toinen ei ollutkaan se oikea. 

Kenties parhaiten onnistuvat he,  jotka eivät ole täysin ruusunpunaisten lasien kanssa, vaikka rakastuneita  ovatkin. Itselläni on ero menossa myös ja en voi olla vertailematta ystävääni, joka on ollut miehensä kanssa yhtä kauan kuin minä omani ja loppua ei näy.

Kun olen asiaa ajatellut niin muistan, kun nuorempana olin vähän ylimielinen ja ajattelin, että meillä on niin paljon parempi suhde, nuohan tappeleekin aina. Nyt ajattelen, että alusta asti ovat nostaneet esiin ristiriitoja ja ongelmia, eivät ole painaneet maton alle. Eivät ole pitäneet toisiaan täydellisinä, vaan erehtyvinä ihmisinä. 

Samalla on yhteys säilynyt. Minullakin on tilanne, että t

Kiitos-:samankaltainen kokemus minullakin. Tosin meillä oli erona se, että katsoin ruusunpunaisten lasien läpi mutta myöskin riitelimme ja puhuimme epäkohdista. Tästä huolimatta vaan kasvoimme erilleen

 En ole pahoillani suhteesta enkä erosta- molemmista seurasi myös hyvää. Jos joku kysyy miksi ero- vastaan että elämä ja kasvu tulivat väliin mutta pysymme ystävinä.

Olemme miehen kanssa selvinneet elämän karikoista, pikkulapsivuosista, muista ylämäistä. Mutta meillä on erilainen "rakkauden kieli". Minä kaipaisin läheisyyttä, keskustelua ja hellyyttä, mies taas osoittaa tunteensa tekemällä asioita perheen hyväksi. Tämäkin voi olla monella ongelmakohta, kun tarpeet eivät luonnostaan kohtaa, vaikka suhteessa on kaikki hyvin. Joskus mietin, kannattaisiko työstää näitä asioita, ettei niistä kasva isompia ongelmia.

"Ei, vaan täällä on useita ihmisiä omine näkemyksineen eikä pidä sekoitella asioita ja keslustelijoiden näjemyksiä toisiinsa. 

Mielestäni keskustelu on hyvää- aloittaja haki vertaistukea tilanteelleen ja täällä on useita samankaltaisten kokemusten kanssa. Kyllä siihen sekaan sopii sekä aitoja että seipäitä mutta pitää osata erottaa eri keskustelijat. 

Eniten itseä korpeaa näissä kaikissa aloituksissa se, että aina mukaan tunkee joko trolli tai muuten vaan pöljä jonka on pakko tuputtaa omaa näkemystään ainoana oikeana. 

Lisäksi ainakin tässä keskustelussa on se bessersisser jonka mielestä kaikki erot on virheitä ja parisuhteen tulevaisuus olisi pitänyt pystyä nuorena ennustamaan jne jne (pelkkää jankkausta)"

Aa, sinä olet siis se joka suuttui kun kysyin kysymyksiä. :D 

En tosiaan tajua miksi pitää sitoutua siihen väärään ihmiseen. Miten on siis edes mahdollista huomata vasta 20 vuoden viiveellä, että on alunperikin valittu väärin. Ilmeisesti se on yleistä, mikä on ok, mutta itselleni aivan vieras ajatus. Siksi olisi kiinnostanut tietää siitä enemmän, mutta kysymyksiä ei sallittukaan tässä keskustelussa.

Se meni sinulla jostain syystä tunteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi elää saman ihmisen kanssa koko elämänsä? Sitä olen pohtinut paljon, koska olen itsekin parinkymmenen vuoden jälkeen eroamassa. Miksi ihanne on elinikäinen kumppani? Tietysti tilanteessasi saat olla pettynyt, mutta muista myös ne onnistumiset, joita tuossa 20-vuoden matkalla on tapahtunut.

Tätä minäkin ihmettelen. Pariterapiakin on kummallinen konsepti jos kyseessä "vanha pari" jossa toinen tai molemmat kokee, ettei heillä ole enää mitään yhteistä. Miksi pitäisi väkisin muuttua pelkän parisuhteen vuoksi? Eikö ole helpompaa luoda ihan omannäköinen elämä, eikä muuttua joksikin mitä ei halua olla? 

Rakastuin aikanaan siihen että puoliso oli omalla tavallaan haaste. Hän oli tosi itsenäinen, itsevarma, sosiaalinen, kunnianhimoinen. Lisäksi hän oli haluttu, hyvännäköinen, seksikäs ja ei itsestäänselvyys. En nähnyt läpi sitä kaikkea että hän oli itsekäs, add diagnoosi tuli myöhemmin tietoon ja selvensi paljon miksi hän toimi kuten toimi. Olin itse usein tyytymätön siitä mitä oli ja näytinkin sen. Tarvitsisin kosketusta, läheisyyttä ja syvää yhteyttä, jota en kylläkään saanut siinä muodossa kun olisin halunnut. Aikaa meni ja kasvoi, opin olemaan tyytyväinen ja onnellinen, opin että toisen äkkipihaiset tunteet eivät ole minun tunne tila. Voin olla rauhallinen, tyytyväinen ja säilyttää oman positiivisuuteni. Kasvoin onnelliseksi ja tasapainoiseksi, nautin pienistä asioista enkä tarvitse enää kokoajan jotakin uutta. Puoliso sen sijaan on muuttunut rajusti. Arvostelee muita, on pahantuulinen, suuttuu helposti. Yhtäkkiä hän onkin muuttunut epävarmaksi, ei pidä enää itsestään huolta, ei myönnä itsessään koskaan mitään vikaa. Hän ei ole kasvanut ja kehittynyt mielellään.  Mikään ei riitä, aina pitäisi olla uutta ja hienompaa. Vika on kavereissa, lapsissa, puolisossa ja ei koskaan muissa. Hän ei enää nuku vaan aika menee kännykkää selatessa. Ennen liikkui, söi terveellisesti, viihtyi luonnossa ja mökillä, ulkomailla.... Nyt ei enää. Rahan tuhlaaminen on parasta mutta sekin aiheuttaa stressiä kun hyvätkin tulot hupenee. Tämä liittynee add sairauteen. Elämä on kääntynyt päälaelleen. Itse olen parisuhde keskeinen, mutta puoliso ei ole. Yhdessä on kiva tehdä ja kokea, suunnitella ja nukkua yhdessä. Olla läsnä ja lähellä. Toki omakin elämä tulee olla. Mutta isossa kuvassa valinta oli kaikkea muuta kuin oikea. Ikää on tullut  ja markkinat eivät enää ole suotuisat, mutta yksin yhdessä on aika kammottava ajatus loppelämästä. Toki en tiedä mitä tapahtuu kun lapset muuttavat kotoa. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

"Ei, vaan täällä on useita ihmisiä omine näkemyksineen eikä pidä sekoitella asioita ja keslustelijoiden näjemyksiä toisiinsa. 

Mielestäni keskustelu on hyvää- aloittaja haki vertaistukea tilanteelleen ja täällä on useita samankaltaisten kokemusten kanssa. Kyllä siihen sekaan sopii sekä aitoja että seipäitä mutta pitää osata erottaa eri keskustelijat. 

Eniten itseä korpeaa näissä kaikissa aloituksissa se, että aina mukaan tunkee joko trolli tai muuten vaan pöljä jonka on pakko tuputtaa omaa näkemystään ainoana oikeana. 

Lisäksi ainakin tässä keskustelussa on se bessersisser jonka mielestä kaikki erot on virheitä ja parisuhteen tulevaisuus olisi pitänyt pystyä nuorena ennustamaan jne jne (pelkkää jankkausta)"

 

 

 

 

 

Aa, sinä olet siis se joka suuttui kun kysyin kysymyksiä. :D 

 

En tosiaan t

Eivätkö ihmiset muutu mielestäsi iän myötä? Minä elin villiä opiskelijanuoruutta, kun tapasin mieheni, ja hän oli samanlainen " bilettäjä vailla huolia". Ongelmia tuli siinä kohtaa kun hän vielä perhe-elämässäkin halusi olla "bilettäjä vailla huolia". 

"Eivätkö ihmiset muutu mielestäsi iän myötä? Minä elin villiä opiskelijanuoruutta, kun tapasin mieheni, ja hän oli samanlainen " bilettäjä vailla huolia". Ongelmia tuli siinä kohtaa kun hän vielä perhe-elämässäkin halusi olla "bilettäjä vailla huolia"."

Totta kai muuttuvat, mutta voiko silloin sanoa että valittiin kumppani väärin?

Olin itsekin yhdessä lasteni isän kanssa 20v ja kyllä, ihminen muuttuu ajan myötä. Silti hän oli yhteen mennessämme oikea ihminen ja suuri rakkaus ja pysyy aina lasteni isänä. Ei ero pyyhi pois sitä faktaa, että meilläkin oli ihanaa, hauskaa ja hyvä olla yhdessä, kunnes jotkun asiat muuttuivat ja emme saaneet niitä käsiteltyä. Kaikkea hyvää hänelle jatkoon

N49

"En tosiaan tajua miksi pitää sitoutua siihen väärään ihmiseen. Miten on siis edes mahdollista huomata vasta 20 vuoden viiveellä, että on alunperikin valittu väärin. Ilmeisesti se on yleistä, mikä on ok, mutta itselleni aivan vieras ajatus. Siksi olisi kiinnostanut tietää siitä enemmän, mutta kysymyksiä ei sallittukaan tässä keskustelussa.

Se meni sinulla jostain syystä tunteisiin."

Ja sinulle ei auennut ollenkaan se, että kun menin yhteen puolisoni kanssa- en kokenut sitä silloin mitenkään virheeksi tai ihmistä vääräksi. Me vaan kasvoimme erilleen enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Sinä tunnuit etsivän heti virheitä muiden (tässä tapauksessa minun) toiminnassa. Ero oli minun aloite enkä kadu sitä. Olemme ystäviä kuitenkin ja hyvä niin.

Jos olisin nuori minä, tekisin luultavasti nämä samat asiat uudelleen. Miksi siis halusit ajatella että jotenkin sisimmässäni olisin koko ajan tiennyt olevani väärän ihmisen kanssa? Kuvittelin tosiaan hänen olevan "the one" ihan helposti sen ensimmäiset 15 vuotta kunnes erilleen kasvu alkoi nostaa päätään

Vierailija kirjoitti:

"Eivätkö ihmiset muutu mielestäsi iän myötä? Minä elin villiä opiskelijanuoruutta, kun tapasin mieheni, ja hän oli samanlainen " bilettäjä vailla huolia". Ongelmia tuli siinä kohtaa kun hän vielä perhe-elämässäkin halusi olla "bilettäjä vailla huolia"."

 

 

 

Totta kai muuttuvat, mutta voiko silloin sanoa että valittiin kumppani väärin?

Tietysti voi, vaikka se jälkiviisautta onkin. Harva pystyy ennustamaan tulevaisuutta. Vasta myöhemmin sitten havahtuu siihen että valinta ei osunut nappiin. 

Vierailija kirjoitti:

"En tosiaan tajua miksi pitää sitoutua siihen väärään ihmiseen. Miten on siis edes mahdollista huomata vasta 20 vuoden viiveellä, että on alunperikin valittu väärin. Ilmeisesti se on yleistä, mikä on ok, mutta itselleni aivan vieras ajatus. Siksi olisi kiinnostanut tietää siitä enemmän, mutta kysymyksiä ei sallittukaan tässä keskustelussa.

 

Se meni sinulla jostain syystä tunteisiin."

 

Ja sinulle ei auennut ollenkaan se, että kun menin yhteen puolisoni kanssa- en kokenut sitä silloin mitenkään virheeksi tai ihmistä vääräksi. Me vaan kasvoimme erilleen enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Sinä tunnuit etsivän heti virheitä muiden (tässä tapauksessa minun) toiminnassa. Ero oli minun aloite enkä kadu sitä. Olemme ystäviä kuitenkin ja hyvä niin.

 

Jos olisin nuori minä, tekisin luultavasti nämä samat asiat uudelleen. Miksi siis halusit ajatella että jotenkin sisimmäs

Voi hyvä luoja.

Missä olen etsinyt virheitä ja kenestä? Pyysin sinua aiemminkin lainaamaan yhtä kommenttia jotta voisit todistaa tyhjät sanasi sanomisistani. Ei onnistunut silloin eikä onnistu taaskaan. Sekoitatkohan minut johonkin toiseen kommentoijaan?

Ja tässä keskustelussa oli kyse siitä että on alunperin pariuduttu väärin. Ketään ei kiinnosta, että sinä rakastit 15 vuotta kunnes lopetit. Tai joku meni muuten mönkään. Noita tarinoita on maailma täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten noin voi edes käydä?

 

 

Monille tuntuu käyvän, ottavan vaan jonkun koska muka yhteiskunta ja muut ihmiset pakottaa lisääntymään. 

Kovin on surullista. Onneksi nykyään nuoret toivottavasti ajattelee toisin, vaikka siitä seuraakin syyttelyä kun ei halua perhettä tai puolisoa. 

20 vuotta eteenpäin niin olet ollut väärän ihmisen kanssa 40 vuotta vai ajattelitko tehdä asialle jotain?

Kyllähän ihmiset 20 vuodessa myös muuttuvat ja usein se muutos ei ole toiselle osapuolelle liitossa mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Rakastuin aikanaan siihen että puoliso oli omalla tavallaan haaste. Hän oli tosi itsenäinen, itsevarma, sosiaalinen, kunnianhimoinen. Lisäksi hän oli haluttu, hyvännäköinen, seksikäs ja ei itsestäänselvyys. En nähnyt läpi sitä kaikkea että hän oli itsekäs, add diagnoosi tuli myöhemmin tietoon ja selvensi paljon miksi hän toimi kuten toimi. Olin itse usein tyytymätön siitä mitä oli ja näytinkin sen. Tarvitsisin kosketusta, läheisyyttä ja syvää yhteyttä, jota en kylläkään saanut siinä muodossa kun olisin halunnut. Aikaa meni ja kasvoi, opin olemaan tyytyväinen ja onnellinen, opin että toisen äkkipihaiset tunteet eivät ole minun tunne tila. Voin olla rauhallinen, tyytyväinen ja säilyttää oman positiivisuuteni. Kasvoin onnelliseksi ja tasapainoiseksi, nautin pienistä asioista enkä tarvitse enää kokoajan jotakin uutta. Puoliso sen sijaan on muuttunut rajusti. Arvostelee muita, on pahantuulinen, suuttuu helposti. Yhtäkkiä hän onkin muuttunut

Puolisosikaan ei taida viihtyä enää sinun kanssasi tai käy jo vieraissa ja siksi kiukkuinen.

Ei mitään ihmeellistä. Täällä jo 30v ja eroon ei pääse koska olen kiltti konfliktinvälttäjä ja miellyttäjä, alunperinkin vähän painostamalla saalistettu mies. Viimeinen lapsi kotona, kauhulla odotan mitä kohta tapahtuu.

M52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten noin voi edes käydä?

 

 

Monille tuntuu käyvän, ottavan vaan jonkun koska muka yhteiskunta ja muut ihmiset pakottaa lisääntymään. 

 

 

 

Tuokaan ei aina ole se totuus, koska ainakin itse rakastuin tuohon ihmiseen ja halusin hänet.  Vasta vuosien päästä alkoi valjeta, että kaikki ei ollutkaan sitä miltä näytti ja ehkä suurin syy on se, että ihmiset oikeasti muuttuu. Toiset parempaan ja toiset pahempaan suuntaan. 

Olin ihan kokematon ja vasta 17v kun alettiin seurustella, eikä siis ollut mitään mihin verrata. Omat vanhemmat oli ihan tavallisia ja oltiiin vähän tynnyrissä kasvaneita, niin ei mistään mitään ymmärtänyt.

Jos näillä tiedoilla/kokemuksella valitsisin puolisoa niin kaukaa kyllä kiertäisin tuon tyypin.

 

Vierailija kirjoitti:

Suuri syy liiton epäonnistumiseen voi olla puolisoiden ulkonäöllinen tasoero. 

Ei enää 20 vuoden jälkeen. Siinä ajassa ehtii kumpikin muuttua, ei kukaan ole immuuni ikääntymiselle. Kukaan järkevä ei myöskään ryhdy noin pitkään suhteeseen ihmisen kanssa, jonka ulkonäöstä ei pidä. Siinä on muuta pielessä, jos yhtäkkiä alkaa vatsaröllykät tai pälvikalju inhottamaan niin, että pitää erota.