Lue keskustelun säännöt.
Asiat, jotka mietityttävät lapsen saamisessa. Antaako niille painoarvoa päätöstä tehdessä?
16.01.2026 |
Olen 30-vuotias nainen ja pitkässä parisuhteessa. Itse asiassa olemme olleet ehkäisyttä jo viimeiset pari vuotta, mutta lasta ei ole kuulunut. Kyse on siis siitä, lähdemmekö lapsettomuushoitoihin. Vaikka ajattelen välillä, että haluaisin olla raskaana tai haluaisin hoitaa vauvaa, on moni asia koko yhtälössä alkanut mietityttää yhä useammin.
Toivoisin, että voisin kuulla pohdintojanne ja kokemuksianne aiheesta. Ovatko ne luonnollisia pohdintoja, jotka jokainen käy läpi - vai asioita, jotka ovat ns. varoitusmerkkejä, eli joiden takia perheen perustaminen kannattaisi jättää sitten kuitenkin haaveiden tasolle?
Tässä ne tulevat:
> Raskauspahoinvointi. Olen kuullut läheisiltä ja mediasta paljon kertomuksia siitä, että odotus on pelkkää oksentamista. Miten voi keskittyä esim. työhön ja kirjoittamiseen, jos elämä on sellaista?
> Synnytyksen komplikaatiot. Itse synnytyskipuun suhtaudun luonnollisena osana prosessia, mutta alapään repeämät, tuntohäiriöt ja mahd. virtsaongelmat sekä näiden hoitoon suhtautuminen mietityttävät. Sektio puolestaan sisältää omat riskinsä lähtien puudutteen toimivuudesta ja palautumisesta. Olen ollut vatsan alueen leikkauksessa ja se kipu kävellessä oli kamalaa.
> Yöheräily. Nukut pari tuntia ja pomppaat ylös ruokkimaan vauvan. Sitten sama uudestaan. Ja tätä kestää kuulemma pahimmassa tapauksessa useampi vuosi. Tuolla rytmillä päivät kuluvat kuin sumussa, mitä en kyllä haluaisi. Se jotenkin masentaisi.
> Aika. Kaikki aika menee lapseen. Mielikuvissani pyörin leikkipuistoissa ja muissa lasten paikoissa, samaan aikaan haaveilen omasta ajasta hiljaisuudessa. Jossain vaiheessa tulee vastaan se kysymys, että jaksanko siinä rinnalla jatkaa omia harrastuksia ja keskittyä uraani, joka vaatii paljon itsensä omaehtoista kehittämistä myös vapaa-ajalla?
> Parisuhde. Pelkään, että läheisyys ja seksi yksinkertaisesti jäävät unholaan. Tai että välillämme olevassa dynamiikassa tapahtuu jotain sellaista, mitä en osaa vielä edes kuvitella.
Mutta lapset ovat suloisia (asialla on runsaasti hyviäkin puolia) ja jotenkin sitä vaan haluaisi kokea kaiken.
Tai sitten ei. Miten päätös voi olla niin vaikea?
Kiitos!
Kommentit (89)
En oikein ymmärrä ihmisten suhtautumista täällä. Olen pitkäaikaisessa parisuhteessa ja ollaan suunniteltu että lapsia tulisi parin vuoden päästä. Itselläni ei silti ole mitään vahvaa biologista viettiä asiaan, en halua hoitaa muiden lapsia ja en huomaa pikkulapsia tai raskaana olevia naisia julkisilla pailoilla. En rehellisesti pidä lapsia yhtään söpöinä.
Nyt on alkanut mietityttää se, haluanko lapsia ollenkaan. Itselläni oli terveysvaivoja koko nuoruuden ajan, mm. vatsavaivoja joiden takia olen juossut ihan joka lääkärillä koko nuoruuteni. Nuo vaivat loppuivat kuin seinään muutama vuosi sitten ja olen alkanut vasta nyt elää sitä normaalia, huoletonta nuoruutta joka monilla alkaa tässä iässä vaihtua siihen perhesähläykseen. Sekoaisin ja katkeroituisin jos menettäisin taas terveyteni.
Suvussani on hirveästi kaikkia sairauksia, enkä tiedä yhtään komplikaatiointa raskautta lähisuvustani. Oma äitini meinasi kuolla synnytykseen ja tiedän että jos kysyisin, tämä ei pitäisi lasten hankintaa järkevänä hintana niistä terveysongelmista mitä siitä tuli.
Tiedän myös sen että en itse jaksaisi hoitaa erityislasta jos kävisi huono tuuri, vaan lapsi jäisi isälleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet orientoitunut aika vahvasti myös muualle kuin äitiyteen.
Sivusta: kaikkihan ovat! Outo kommentti.
Eivät kaikki tarvitse hiljaisuutta tai aikaa kirjoittamiseen, kuten ap.
Ensinnäkin on luonnollista, että asiaa pohtii ja punnitsee. Se on mielestäni hyvä että lapsista voidaan nykyään puhua valinnan ja harkinnan kautta. Ettei ikään kuin sumuteta uusia sukupolvia aina siihen että lastenhankinta on "luonnollinen osa elämää" ja "kyllä sinäkin muutat mielesi". Kaikki on luonnollista, halusi lapsia tai ei. Itse kärsin varsinkin nuorena parikymppisenä kun pohdin jo silloin kriittisesti tätä lapsiasiaa mutta kaverit ja poikakaverit eivät ymmärtäneet asiaa ollenkaan vaan tottakai lapsia kuului tehdä sitten joskus, että sehän ois tosi kummaa jos ei ois perhettä. Nykyään nelikymppisenä rinnalla on useampi jonka kanssa jaetaan tää maailmankatsomus ja arvomaailma.
Vierailija kirjoitti:
En oikein ymmärrä ihmisten suhtautumista täällä. Olen pitkäaikaisessa parisuhteessa ja ollaan suunniteltu että lapsia tulisi parin vuoden päästä. Itselläni ei silti ole mitään vahvaa biologista viettiä asiaan, en halua hoitaa muiden lapsia ja en huomaa pikkulapsia tai raskaana olevia naisia julkisilla pailoilla. En rehellisesti pidä lapsia yhtään söpöinä.
Nyt on alkanut mietityttää se, haluanko lapsia ollenkaan. Itselläni oli terveysvaivoja koko nuoruuden ajan, mm. vatsavaivoja joiden takia olen juossut ihan joka lääkärillä koko nuoruuteni. Nuo vaivat loppuivat kuin seinään muutama vuosi sitten ja olen alkanut vasta nyt elää sitä normaalia, huoletonta nuoruutta joka monilla alkaa tässä iässä vaihtua siihen perhesähläykseen. Sekoaisin ja katkeroituisin jos menettäisin taas terveyteni.
Suvussani on hirveästi kaikkia sairauksia, enkä tiedä yhtään komplikaatiointa raskautta lähisuvustani. Oma äitini meinasi kuolla synnytykseen ja
Tätä olin tulossa sanomaan. Että on syytä antaa painoarvoa sille, miten omat vanhemmat vanhemmuudestaan selvisivät, myös terveyden suhteen ja onko kokemus omasta lapsuudesta positiivisen puolella. Omena ei yleensä kovin kauas puusta putoa. Jos he selvisivät, miksi ei itsekin ja toisin päin.
Toinen tärkeä asia ovat tukiverkot. On arvokas asia, jos itse on osa välittävää ja toimivaa perhe- ja sukuverkostoa, josta saa apua ja pieniä hengähdystaukoja. On kalsea tilanne, jos "ainoat omaiset ovat viranomaiset".
Vierailija kirjoitti:
En antaisi noiden vaikuttaa. Sivuseikkoja.
Nyt ne eivät ehkä ap:sta tunnu sivuseikoilta, mutta lapsen synnyttyä ne muuttuvat vähemmän tärkeiksi sivuseikoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja huoliajattelu on normaalia älykkäiden ihmisten toimintaa, on elämä kuitenkin huomattavasti helpompaa, jos yleisesti ajattelee enemmin niin, että asiat menevät hyvin.
Nyt kun omat kaksi lastani ovat jo aikuisia, kadun ainoastaan sitä, etten halunnut aikoinaan hankkia enempää lapsia. Rakastan viettää aikaa heidän kanssaan, ja heistä on ollut minulle pelkkää iloa.
Ihmettelen kovasti nykynuorten tapaa ylianalysoida asiaa, joka on ennen ollut täysin luonnollinen jatkumo parisuhteen muodostamisen jälkeen.
Olen todella pahoillani puolestasi, ettet ole raskautunut kahdessa vuodessa.
Niille, jotka voivat saada lapsia, ja kykenevät heitä kasvattamaan, suosittelisin, että hankkikaa lapsia, normaalisti tunteva ihminen ei voi sitä katua.
Yritän vielä kommentoida huoliasi:
Raskauspahoinvointi: esiintyy yleensä vain ensimmäisellä kolmanneksella, ja voi liittyä vain tiettyihin hajuihin/makuihin. Itse en oksentanut kertaakaan, eli sekin vaihtoehto on olemassa. Jos oireet ovat vaikeita, voi hakea sairauslomaa. Jos odotus on pelkkää oksentamista, kyseessä on terveydenhuollossa hoidettava asia.
> Synnytyksen komplikaatiot. Suurin osa synnytyksistä sujuu normaalisti.
Neuvolassa seurataan raskauttasi, ja jos tiedossa olisi vaikka erityisen suuri lapsi, voit valita sektion.
> Yöheräily: jos et jaksa, siirrytte pulloruokintaan, jolloin isä voi hoitaa iltasyötön ja voit itse mennä aikaisemmin nukkumaan. Tällä tekniikalla meillä molemmat vanhemmat saivat 6h katkeamatonta unta, kun syöttöväli oli kolme tuntia. Toisen lapseni yösyötöt hoidin pääasiassa itse - kunnes en enää jaksanut :) Sitten pyysin mieheltäni apua. Päiväunia saa myös harrastaa.
Muuten, ennen EU:ta vauvoille sai antaa velliä ja soseita jo kolmen kuukauden iässä, ja omani menivät nukkumaan kylläisinä
> Aika: alkuaika menee varmaankin tiiviisti vauvan kanssa, usein äidit eivät edes halua antaa lastaan hoitoon! Optimaalisessa tilanteessa perheellä on turvaverkkoja (lue: hoitajia). Ja leikki-ikäisen kanssa kannattaakin käydä siellä leikkipuistossa, sillä parhaimmillaan tutustut samassa elämäntilanteessa oleviin, ja voitte perustaa hoitorinkejä, jolloin jokainen pääsee vuorollaan pariksi tunniksi omiin harrastuksiinsa tai saa muuten vaan omaa aikaa.
> Parisuhde. Tästä kannattaa puhua puolison kanssa jo ennen raskautta, sen aikana, ja sen jälkeen. Kommunikointi on tärkeintä. Aikaa läheisyydelle saa kyllä järjestettyä, kunhan tahtoa on - eihän kukaan muuten saisi kuin yhden lapsen ;
Mulla ei ollut raskauspahoinvointia tai komplikaatioita. Yöheräilyt oli kauheita, esikoisen kanssa oli vaikea tottua ajatukseen, että minulla ei ole aikaa omiin harrastuksiin, nuorempien lasten kohdalla ajatukseen oli jo tottunut ja lasten ollessa pieniä parisuhde oli koetuksella. Mutta lapset on tuonut elämään niin paljon enemmän, että nuo haitat ovat pikkuseikkoja ja ohimeneviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten isäksi tulleet miehet elävät sen asian kanssa, että puoliso joutuu ensin kantamaan lasta 9 kk ja voi saada pysyviä vaurioita?! Miten kenenkään parisuhde voi tuosta vahvistua?
Jos itse joutuisin synnyttämään, vihaisin sekä lasta että miestä.
Useat naiset haluavat kokea sen raskauden, kokea sen, että lapsi kasvaa sisälläni. Aivan loppuraskaudessahan vasta on kysymys lapsen "kantamisesta", ts nainen voi jatkaa omaa elämäänsä aika normaalisti. Monet urheilevat, tekevät aivan samoja juttuja, mitä ennen raskautta.
Mitähän pysyviä vaurioita mahdat tarkoittaa? Itselläni ei ole kolmen alatiesynnytyksen jälkeen mitään pysyviä vaurioita.
Aika dramaattisesti suhtaudut maailman luonnollisimpaan asiaan.
Hahhah. Juu
Äitiyskuolleisuus on Suomessa hyvin harvinaista ja maailman mittakaavassa äitiyskuolleisuus on meillä matalin Kreikan, Puolan ja Islannin kanssa.
Täällä on sanottu kauniita asioita että kun syntyy lapsi niin syntyy vanhemmat ja lapsia on saatu aina ja jotenkin ne ihmiset vaan selviää. Osa varmaan totta, mutta osa ei. Lapsen saamiseen liittyy aivan valtavasti muuttujia, ja niiden tienlaisten riskien kohdalla hymistely ei ole mielestäni reilua. Kukaan ei voi luvata tietynlaista kokemusta vaikka itsellä olisi 15 täydellistä lasta ja kokemusta. Olen tehnyt työtä lastensuojelussa ja perheneuvolassa ja nämä muiden kuvaamat ja ulospäin reippailta vaikuttavat "selviäjät" voivat olla aivan totaalisen loppu ja masentuneita. Pelkkä selviäminen ei ole hyvää elämää. Lapsia on saatu aina. Lapsia on samalla tavoin myös hylätty, laiminlyöty ja surmattu aina koska vanhemmat eivät jaksa. Pahoittelut raflaavuudesta.
Olennaista on että oletko valmis kantamaan vastuun tuli vastaan mitä tuli? Se on varmaa että tulee olemaan sekä hyvää että huonoa.