Lue keskustelun säännöt.
Asiat, jotka mietityttävät lapsen saamisessa. Antaako niille painoarvoa päätöstä tehdessä?
16.01.2026 |
Olen 30-vuotias nainen ja pitkässä parisuhteessa. Itse asiassa olemme olleet ehkäisyttä jo viimeiset pari vuotta, mutta lasta ei ole kuulunut. Kyse on siis siitä, lähdemmekö lapsettomuushoitoihin. Vaikka ajattelen välillä, että haluaisin olla raskaana tai haluaisin hoitaa vauvaa, on moni asia koko yhtälössä alkanut mietityttää yhä useammin.
Toivoisin, että voisin kuulla pohdintojanne ja kokemuksianne aiheesta. Ovatko ne luonnollisia pohdintoja, jotka jokainen käy läpi - vai asioita, jotka ovat ns. varoitusmerkkejä, eli joiden takia perheen perustaminen kannattaisi jättää sitten kuitenkin haaveiden tasolle?
Tässä ne tulevat:
> Raskauspahoinvointi. Olen kuullut läheisiltä ja mediasta paljon kertomuksia siitä, että odotus on pelkkää oksentamista. Miten voi keskittyä esim. työhön ja kirjoittamiseen, jos elämä on sellaista?
> Synnytyksen komplikaatiot. Itse synnytyskipuun suhtaudun luonnollisena osana prosessia, mutta alapään repeämät, tuntohäiriöt ja mahd. virtsaongelmat sekä näiden hoitoon suhtautuminen mietityttävät. Sektio puolestaan sisältää omat riskinsä lähtien puudutteen toimivuudesta ja palautumisesta. Olen ollut vatsan alueen leikkauksessa ja se kipu kävellessä oli kamalaa.
> Yöheräily. Nukut pari tuntia ja pomppaat ylös ruokkimaan vauvan. Sitten sama uudestaan. Ja tätä kestää kuulemma pahimmassa tapauksessa useampi vuosi. Tuolla rytmillä päivät kuluvat kuin sumussa, mitä en kyllä haluaisi. Se jotenkin masentaisi.
> Aika. Kaikki aika menee lapseen. Mielikuvissani pyörin leikkipuistoissa ja muissa lasten paikoissa, samaan aikaan haaveilen omasta ajasta hiljaisuudessa. Jossain vaiheessa tulee vastaan se kysymys, että jaksanko siinä rinnalla jatkaa omia harrastuksia ja keskittyä uraani, joka vaatii paljon itsensä omaehtoista kehittämistä myös vapaa-ajalla?
> Parisuhde. Pelkään, että läheisyys ja seksi yksinkertaisesti jäävät unholaan. Tai että välillämme olevassa dynamiikassa tapahtuu jotain sellaista, mitä en osaa vielä edes kuvitella.
Mutta lapset ovat suloisia (asialla on runsaasti hyviäkin puolia) ja jotenkin sitä vaan haluaisi kokea kaiken.
Tai sitten ei. Miten päätös voi olla niin vaikea?
Kiitos!
Kommentit (89)
Noiden (ja muidenkin) syiden takia en itse hanki lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että olet orientoitunut aika vahvasti myös muualle kuin äitiyteen.
Riippuu tuurista millaisia vaikkapa raskaus- ja yöheräilyasiat ovat kunkin lapsen kohdalla. Joidenkin kohdalla ne ovat todella helppoja ja joidenkin kohdalla todella vaikeita, tai sitten jotain siitä väliltä.
Lapsen kasvaessa myös elämäntavat ja kasvatus alkavat vaikuttaa yhtä enemmän siihen, että millaista se arki on. Voi alkaa pitää unikoulua jne. Silläkin on iso merkitys kuinka pitkään tai usein lapsi on muualla hoidossa. Lasta voi myös rajoittaa vaikkapa valjailla tai porteilla niin, ettei tarvitse olla joka sekunti lapsen vieressä.
Tottakai sitä miettii asioita eri näkökulmista. Lapsen saaminen on pelottavaa. Sitä ei voi perua ja palata entiseen. Elämä muuttuu väkisinkin peruuttamattomasti. Mutta se muutos voi olla hyvä. Ja vaikka sitä jälkeenpäin kaipaakin joitain asioita, niin ei sitä kuitenkaan haluaisi palata siihen elämään.
Raskausaika on omalla tavallaan raskasta. Jokainen kokee sen eri tavalla ja jokainen raskaus on omanlaisensa. Olen nyt neljättä kertaa raskaana ja yhdessä olen oksentanut, enkä silloinkaan jatkuvasti. Välllä on todella paha olo ja väsyttää mutta kyllä siitä selviää. Ja sairaslomaa saa, mikäli pahoinvointi on kova. Siihen saa neuvolasta myös lääkkeet. Itselläni ei ole niistä kokemusta mutta niitä on tarjottu, kun olen maininnut pahoinvoinnin. Suurin osa raskaana olevista voi raskauden aikana ihan hyvin.
Synnytyksessä on sama juttu kuin raskaudessa. Suurella osalla kaikki menee hyvin, eikä mitään ongelmia ole.
Yöheräilyssä ensimmäisen vuoden ajan sinulla on hormonitoiminta tukenasi. Onhan se rankkaa mutta ei niin rankkaa kuin mitä etukäteen ajatteli. Rankempia vaiheita tulee mutta vauva-arjessa ne vaiheet onneksi kestävät vain muutaman viikon. Omat lapset ovat lopettaneet yöheräilyn vuoden ikäisenä. Joillain menee kauemmin. Paljon riippuu lapsen temperamentista.
Aika riippuu ihan sinusta itsestäsi ja lapsen isästä sekä muusta tukiverkostosta. Jos teillä on tasa-arvoinen vanhemmuus niin pystyt kyllä tekemään myös niitä omia juttuja. Vauvavuotena se lapsi kulkee mukavasti mukana vaikka missä. Taaperon kanssa ei enää voi mennä samalla tavalla museoihin, vaan pitää miettiä myös lapsia kiinnostavia juttuja mutta ei vanhemmat ole pakotettuja istumaan pelkästään hiekkalaatikolla. Vanhempana myös prioriteetit muuttuvat ja se minkä kokee tärkeäksi. Toisaalta ne lapset myös opettavat valtavan paljon ja on mahtavaa mennä mukaan heidän kiinnostuksenkohteisiinsa. Ne voivat olla hyvinkin yllättäviä. Esikoinen on tällä hetkellä 4 ja rakastaa käydä kanssani teatterissa. Toki ne ovat lapsille tarkoitettuja näytöksiä mutta kyllä niistä aikuinenkin nauttii.
Parisuhde muuttuu pakostikin ajan myötä. Lapsiperhearjessa tulee ehkä konkreettisemmin näkymään se, että sen eteen pitää joskus tehdä töitä. Seksi on joskus aikataulutettua ja treffeille ei ehdi mutta silloin pitää vain tehdä sille tilaa arjessa. Kyllä se sitten palaa taas normaaleille urille, kun lapsi kasvaa, jos vaan on pitänyt liekkiä yllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taapero rattaisiin ja ruutu eteen niin hyvin pystyy vanhempi keskittymään kaikenlaiseen "tylsään".
Nuo ovat mahdollisia skenaarioita, mutta eivät välttämättä toteudu. Itselläni ei ollut lainkaan raskauspahoinvointia ja raskaudet sujuivat ilman komplikaatioita. Lapset nukkuivat yöt hyvin ja yöheräilyä oli hyvin vähän. Itseäni jäi harmittamaan se että pikkulapsiaika meni niin nopeasti ohi. Nyt lapset jo aikuisia. Ehdin kyllä hyvin harrastaa ja tehdä uraa. Älä maalaile itsellesi uhkakuvia, vaan hankien lapset kun vielä voit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taapero rattaisiin ja ruutu eteen niin hyvin pystyy vanhempi keskittymään kaikenlaiseen "tylsään".
Just, tää oli toivottavasti vitsi
Noi asiat mitä mainitset on todellisia. Usein vielä aika paljon raskaampia, kuin puhutaan. Esim. raskauspahoinvointi on se pienin paha raskausaikana. Voit olla kipeänä koko raskausajan milloin liitoskivuista, hormoonivaihteluista ja ummetuksesta, unettomuudesta tai muista kivuista. Tai sitten et.
En lähtisi tilanteessasi tekemään lasta pakolla. Jos elämä ja parisuhde nyt kunnossa, niin miksi riskeerata kaikki asian takia jota ei edes välttämättä halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsiperhe-elämä ei miellytä niin lapsen voi aina antaa adoptioon tai huostaanottoon. Puhelinsoitto vain, ja sosiaalitädit tulevat hakemaan lapsen pois.
Toki ymmärrän, että nuo ovat asioita, jotka mietityttävät, mutta tuosta unohtuu se tärkein - enkä siis ihmettele sitä, koska ethän ole vielä vanhempi. Kun lapsi syntyy, sille syntyy samalla myös vanhemmat. Äiti ja isä eivät ole enää entisensä lapsen syntymän jälkeen. Prioriteetit muuttuvat. Enää prioriteetti ei olekaan enää minä ja se, mitä minä voin ja pystyn tekemään, vaan se lapsi onkin tärkeämpi. Moni pitää tätä tunnetta jopa vapauttavana. Ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä minä haluan ja miltä minusta nyt tuntuu, vaan on muutakin ajateltavaa
Varmasti ajattelevana ihmisenä ymmärrät, että ihmiset, naiset ovat saaneet lapsia aina. Jotenkin he ovat siitä selvinneet ja jopa kokeneet, että äitiys on antoisaa. Sama pätee miehiin, mutta koska en ole mies enkä isä, en nyt sitten puhu heidän puolestaan.
Eli kun sinulla on se lapsi, sinä et olekaan enää sama ihminen kuin nyt. Sitä et voi tietenkään etukäteen tietää, millaista se on ja miltä tuntuu, mutta kun katsot ympärillesi ja näet perheitä, niin jotenkin se heillä onnistuu. Tuskin sinä olet poikkeus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsiperhe-elämä ei miellytä niin lapsen voi aina antaa adoptioon tai huostaanottoon. Puhelinsoitto vain, ja sosiaalitädit tulevat hakemaan lapsen pois.
Joo, täähän on tää tavallinen skeanaario. Tuskin kenelläkään ei ole tuttavapiirissä sellaista perhettä, joka on vain yhtäkkiä antanut lapsensa adoptioon.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että olet orientoitunut aika vahvasti myös muualle kuin äitiyteen.
Sivusta: kaikkihan ovat! Outo kommentti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsiperhe-elämä ei miellytä niin lapsen voi aina antaa adoptioon tai huostaanottoon. Puhelinsoitto vain, ja sosiaalitädit tulevat hakemaan lapsen pois.
Joo, täähän on tää tavallinen skeanaario. Tuskin kenelläkään ei ole tuttavapiirissä sellaista perhettä, joka on vain yhtäkkiä antanut lapsensa adoptioon.
Kertonee siitä että lapsensaantia ei kaduta tosielämässä.
Älä analysoi asioita puhki. Miettimistä ja asioiden pyörittelyä toisaalta ja toisaalta, pohjalta voi jatkaa maailman tappiin. Sillä aikaa elämä menee menojaan. Teidän tekee mieli hankkia lapsi, niin hankkikaa. Jos ei tekisi, niin et haaskaisi aikaa asian pohtimiseen. Elämä on monessa muussakin kohdassa riskin ottamista ja vastuun kantamista. Sitä kutsutaan aikuisuudeksi. Ei kellään ole sitä kristallipalloa, josta näkee tulevaisuuteen. Löydä itsestäsi se rohkeus. Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei pelkää. Rohkeus tarkoittaa sitä, että yrittää siitä huolimatta että pelottaa.
Mä tiesin aina, että haluan lapsia. Näin ollen mun ei ikinä tarvinnut alkaa tehdä mitään listoja mahdollisista negatiivisista puolista. Etsin vaan kumppanin, ja perustin perheen. Enkä kadu tippaakaan.
En antaisi noiden vaikuttaa. Sivuseikkoja.
Kaksi lasta. Juu kaikkea voi tulla vastaan. Mutta se on elämää. Aina voi alkaa pelkäämään elämää.
Sinä mietit liikaa. Anna elämän kannatella! Et voi kuitenkan varautua kaikkeen. Yllätyksiä tulee aina. Terv. neljän lapsen äiti.
Te, jotka saitte lapsen: suhtauduitteko asioihin eri tavalla myöhemmin?
Ap