Asiat, jotka mietityttävät lapsen saamisessa. Antaako niille painoarvoa päätöstä tehdessä?

Olen 30-vuotias nainen ja pitkässä parisuhteessa. Itse asiassa olemme olleet ehkäisyttä jo viimeiset pari vuotta, mutta lasta ei ole kuulunut. Kyse on siis siitä, lähdemmekö lapsettomuushoitoihin. Vaikka ajattelen välillä, että haluaisin olla raskaana tai haluaisin hoitaa vauvaa, on moni asia koko yhtälössä alkanut mietityttää yhä useammin. 

Toivoisin, että voisin kuulla pohdintojanne ja kokemuksianne aiheesta. Ovatko ne luonnollisia pohdintoja, jotka jokainen käy läpi - vai asioita, jotka ovat ns. varoitusmerkkejä, eli joiden takia perheen perustaminen kannattaisi jättää sitten kuitenkin haaveiden tasolle?

Tässä ne tulevat:

> Raskauspahoinvointi. Olen kuullut läheisiltä ja mediasta paljon kertomuksia siitä, että odotus on pelkkää oksentamista. Miten voi keskittyä esim. työhön ja kirjoittamiseen, jos elämä on sellaista?

> Synnytyksen komplikaatiot. Itse synnytyskipuun suhtaudun luonnollisena osana prosessia, mutta alapään repeämät, tuntohäiriöt ja mahd. virtsaongelmat sekä näiden hoitoon suhtautuminen mietityttävät. Sektio puolestaan sisältää omat riskinsä lähtien puudutteen toimivuudesta ja palautumisesta. Olen ollut vatsan alueen leikkauksessa ja se kipu kävellessä oli kamalaa.

> Yöheräily. Nukut pari tuntia ja pomppaat ylös ruokkimaan vauvan. Sitten sama uudestaan. Ja tätä kestää kuulemma pahimmassa tapauksessa useampi vuosi. Tuolla rytmillä päivät kuluvat kuin sumussa, mitä en kyllä haluaisi. Se jotenkin masentaisi.

> Aika. Kaikki aika menee lapseen. Mielikuvissani pyörin leikkipuistoissa ja muissa lasten paikoissa, samaan aikaan haaveilen omasta ajasta hiljaisuudessa. Jossain vaiheessa tulee vastaan se kysymys, että jaksanko siinä rinnalla jatkaa omia harrastuksia ja keskittyä uraani, joka vaatii paljon itsensä omaehtoista kehittämistä myös vapaa-ajalla?

> Parisuhde. Pelkään, että läheisyys ja seksi yksinkertaisesti jäävät unholaan. Tai että välillämme olevassa dynamiikassa tapahtuu jotain sellaista, mitä en osaa vielä edes kuvitella.

Mutta lapset ovat suloisia (asialla on runsaasti hyviäkin puolia) ja jotenkin sitä vaan haluaisi kokea kaiken. 

Tai sitten ei. Miten päätös voi olla niin vaikea?

Kiitos!