Mikä on elämäsi trauma tai tragedia?

Abortti. Vieläkin muistan :( olin silloin eksyksissä oleva, rikkinäinen nuori. Mies painosti aborttiin kun itse olisin halunnut pitää lapsen ja päästä pois niistä porukoista. 

Se, että minut kasvatettiin todella kiltiksi, kääntämään vaan toinen poski, kuuntelemaan haukkumiset ja auttamaan aina muita, itsestä viis. Eikä koskaan saa sanoa kenellekään vastaan, ikinä, koska muita täytyy kunnioittaa. Itseään ei.

Sen vuoksi jäin väkivaltaiseen suhteeseen ja muutenkin olin aina toisten haukuttavana ja pompotettavana, uupumukseen saakka.

Ja kun viimein aikuisena opettelin pitämään puoleni ja kieltäytymään huonosta kohtelusta, meni välit poikki sekä omaan että puolison perheeseen, sekä osaan kavereista. Jäin aika yksin, mutta silti on parempi olo, kuin aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Se, että minut kasvatettiin todella kiltiksi, kääntämään vaan toinen poski, kuuntelemaan haukkumiset ja auttamaan aina muita, itsestä viis. Eikä koskaan saa sanoa kenellekään vastaan, ikinä, koska muita täytyy kunnioittaa. Itseään ei.

Sen vuoksi jäin väkivaltaiseen suhteeseen ja muutenkin olin aina toisten haukuttavana ja pompotettavana, uupumukseen saakka.

 

Ja kun viimein aikuisena opettelin pitämään puoleni ja kieltäytymään huonosta kohtelusta, meni välit poikki sekä omaan että puolison perheeseen, sekä osaan kavereista. Jäin aika yksin, mutta silti on parempi olo, kuin aiemmin.

Askarruttaa, voisiko minussa olla samaa vikaa. Voi yksinkertaisesti kummuta huonosta itsetunnosta ja epävarmuudestakin, ja kiitos vain äidin, joka ei ymmärtänyt yläasteaikaisen minän ulkonäköpaineita, mikä aiheutti pelon tulla koulukuvattavaksi. En kuitenkaan syytä häntä väkivallasta, eikä koskaan olisi moinen tullut mieleen. Niin noloa, että jopa ajattelin, että en saa tietää mitään seksuaalisuudesta ja seksistä, koska olen alaikäinen ja äiti voi suuttua, jos tiedän- ihan kuin olisin jostai  lahkosta kotoisin. Jopa tahallani alisuoritin terveystiedon seksuaalivalistuskokeen ajatellessani, että "tuollaisia asioita en saa tietää tai äiti tappaa minut" (älä ota kirjaimellisesti viimeistä sanaa). Äidin vanhanaikaiset mielipiteet saivat minut olettamaan jo ennakkoon, etten saa tuollaisista asioista tietää. Ihan kuin olisin tahallani luonut kuilun nuoren ja vanhemman välille, ja olin joissain asioissa kuin rannalle heitetty uimataidoton, jota kehoitettiin vain pärjäämään ja oppimaan, ja tätäkin roolia vain oma häpeä, ujous ja pelko ruokki. 

Iso osa asioistani on jäänyt hiljaiseksi tiedoksi, pääni sisälle omien pelkojen ja ennakko-oletusten takia: minulle suututaan, minua syytetään, ei kuulu minulle jne. Psykologi kysyi lapsiminältä, miksi en ole halunnut tavata isääni. Sepitin omia juttujani ja kutsuin isääni kamalaksi (en tarkoittanut sitä oikeasti) totuuden ollessa pääni sisällä: voin loukata isääni, jos puhun hänen kumppanista pahasti - ja tämäkin ajatus jo ennakkoon muodostettu, mitä voi seurata jos olisin kertonut totuuden. Työhönvalmentaja kysyy, miksi en ole hakenut työpaikkoja ja pääni sisällä kytee ajatus: ei ole itseluottamusta, en tykkää tehdä muiden nähden asioita, en uskalla. Autismikirjo ja fyysiset vaivat otettiin esille, mutta en uskaltanut tuoda omia, todellisia ajatuksia esille. 

Pakko-oireinen häiriö? En pidä tavattomana, koska löytämäni tiedon mukaan autisteilla yleistä, mutta ei minulla ole sellaista pelkoa läsnä, että tekisin jollekin pahaa, alkaisin huutamaan töissä, onko ovi taatusti lukittu jne. vaan kaikki oletukset ovat sitä tasoa, miten muut reagoi minuun. Ainoa pakko-oireisuuteen täsmäävä lienee ylitarkkuus, mitä töissäkin tehnyt. Ellei sitten pakko-oireisuudeksi voi luokitella yli 10 vuoden takaista pelkoa, kaikkein hauskinta traumaa: pelkäsin kompastuvani lautasia kantaessa käsien vapinan takia, jolloin olisi tehnyt mieli kirkua, ja tätä pelkoa toin koulussa opettajille esille vastustaen à la carte -harjoitteluun lähtemistä, minkä takia olin keskeyttää ensimmäisen opiskelemani tutkinnon. Sama käsien vapina seurasi seuraavaan harjoitteluun keittiöllä yrittäessäni annostella ruokia. Tällainen kaveri (käsien vapina) minulla on sitten, joka tiettyinä hetkinä muistuttaa olemassaolostaan, onneksi harvoin. 

Olen niin outo, varmaan neuroottinenkin. Ei se nyt ihan normaalia ole olla minun tapaan näin salamyhkäinen. 

Nro. 200

Vierailija kirjoitti:

Annoin erehdyttää itseni avioliittoon. Vetelee onneksi viimeisiään mutta menetettyä aikaa ja rahaa ei saa takaisin.

Kuka erehdytti ja mitä vielä odotat?

Kadun,että naiiviuttani ja lapsellisuuttani sekaannuin julkisuuteen,minne en missään tapauksessa halua!