Dysforia tappaa mut

Joo, no mä oon yrittänyt ajatella noin mutta se ei oo oikein onnistunut vielä. Ehkä pitää mennä tosiaan omasta pussista maksaen psykoterapeutille. Jos uskallan. Ja jos mulla on varaa. Meinaan että osaisikohan terapeutti saada mut unohtamaan sen kehon, kun en itse ole oikein osannut.

Toinen juttu mitä oon välillä miettinyt, mikä ei tosiaan ole varma keino, mutta ajattelin että sitä voisi kokeilla: poikaystävän hankkiminen. Josko se auttaisi. En vain oikein tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kellään vinkkejä?

Vierailija kirjoitti:

Joo, no mä oon yrittänyt ajatella noin mutta se ei oo oikein onnistunut vielä. Ehkä pitää mennä tosiaan omasta pussista maksaen psykoterapeutille. Jos uskallan. Ja jos mulla on varaa. Meinaan että osaisikohan terapeutti saada mut unohtamaan sen kehon, kun en itse ole oikein osannut.

 

Toinen juttu mitä oon välillä miettinyt, mikä ei tosiaan ole varma keino, mutta ajattelin että sitä voisi kokeilla: poikaystävän hankkiminen. Josko se auttaisi. En vain oikein tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kellään vinkkejä?

Miltä kuulostaisi kaiken hyväksyminen? Ihan tunteista lähtien, hyväksyy ne, ja senkin jos haluais jotain mitä ei voi saada jne. Se, ettei hyväksy sitä miten asiat on ja ennen kaikkea sitä miten/mitä kokee, luo vaan lähinnä kärsimystä. Vaikka olisi miten tuskastuttavia kokemuksia, niin niitä voi silti pyrkiä hyväksymään. Monestihan ihmiset luontaisesti välttelee tuntemasta ja hyväksymästä liian vaikeita asioita, mutta oikeasti suunnilleen kaikki on tietoisella päätöksellä hyväksyttävissä, jos sen vaan oikeasti aikoo tehdä. Ja kaiken voi myös kohdata ja tuntea sellaisenaan, se on oikeastaan yhtä olennaista tuon hyväksynnän kanssa ja varmaan täytyis tehdä ennen sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, no mä oon yrittänyt ajatella noin mutta se ei oo oikein onnistunut vielä. Ehkä pitää mennä tosiaan omasta pussista maksaen psykoterapeutille. Jos uskallan. Ja jos mulla on varaa. Meinaan että osaisikohan terapeutti saada mut unohtamaan sen kehon, kun en itse ole oikein osannut.

 

Toinen juttu mitä oon välillä miettinyt, mikä ei tosiaan ole varma keino, mutta ajattelin että sitä voisi kokeilla: poikaystävän hankkiminen. Josko se auttaisi. En vain oikein tiedä mistä sellaisen löytäisi. Kellään vinkkejä?

Miltä kuulostaisi kaiken hyväksyminen? Ihan tunteista lähtien, hyväksyy ne, ja senkin jos haluais jotain mitä ei voi saada jne. Se, ettei hyväksy sitä miten asiat on ja ennen kaikkea sitä miten/mitä kokee, luo vaan lähinnä kärsimystä. Vaikka olisi miten tuskastuttavia kokemuksia, niin niitä voi silti pyrkiä hyväksymään. Monestihan ihmiset luontaises

Sori mutta mä en oo oikein hyvä tällaisissa abstraktien asioiden tekemisessä. Mun tarvis tietää miten tää konkreettisesti tehdään niin voisin kokeillakin. Koska tuollaista en niinkun osaa. Oon mä kyllä hyväksynytkin ja myös varautunut loppuelämään tämän kanssa, ja myös ajatellut etten välitä siitä miten elämäni menee ja et mitä vaan saa tapahtua ja se on mulle ihan sama. Rentouttaa vähän mutta ei lopulta auta niin paljon. Konkreettisempia asioita jotka luo edes hiukan enemmän toivoa (vaikka ei sekään kovin paljoa) on juuri esim tuo poikaystävän löytäminen, tosin siinäkin menee varmasti vielä kauan aikaa. Olen kuitenkin ihminen joka ei ikinä iske ketään, joten sitä saa odotella jonkin aikaa. Vielä kun tosiaan taidan olla aika epäviehättävä niin iskuyrityksiäkään ei usein tule, joskus alle 23v tuli mut nyt ei enää. No eiköhän se joskus löydy, muutamien vuosien päästä ehkä. Sekään ei tosin ole varmuudella mikään auttava keino, mutta voi kokeilla jos olisikin.

En nyt (vielä ainakaan) oo lukenu ketjua aloituksen ja tämän sivun lisäksi, niin voi olla etten tiedä jotain olennaista. Mutta silleen ei oo välttämättä niin abstraktia, jos lähtee ihan vaan siitä liikkeelle, että jos on hetki jossa tulee huomiotaherättävän voimakkaasti "epätoivottuja" tai muuten hyvinvointia nakertavia tunteita, niin pysähtyy, keskeyttää sen mitä tekee jos voi ja antaa sille tunteen tuntemiselle tilaa. Eli miten tuossa konkreettisesti oltais: silleen että "ahaa nyt tuntuu tältä" ja sitten on kiinnostunut tuntemaan sitä miltä tuntuu, sellaisenaan. Voi huomioida miltä ja missä kohtaa se tuntuu kehossa. Kunhan vaan antaa sen olotilan olla sellainen kun se on, eikä toivo että se olis yhtään mitään muuta tai menis jo ohi, eli tuo on sitä hyväksyntää. Tuota kestää jonkun aikaa, ja sitten se menee ohi.

Tunteet haluaa tulla tunnetuiksi, ja tuolleen se tapahtuu. Kun on saanut tunteet tunnettua, niistä voi vapautua. Vaikeinta varmaan siinä hetkessä muistaa suhtautua kiinnostuneena olotilaan. Ja vaikka voi tuntua vaikka miten epämukavalta, kyse on silti pelkästään tunteista.

Vierailija kirjoitti:

En nyt (vielä ainakaan) oo lukenu ketjua aloituksen ja tämän sivun lisäksi, niin voi olla etten tiedä jotain olennaista. Mutta silleen ei oo välttämättä niin abstraktia, jos lähtee ihan vaan siitä liikkeelle, että jos on hetki jossa tulee huomiotaherättävän voimakkaasti "epätoivottuja" tai muuten hyvinvointia nakertavia tunteita, niin pysähtyy, keskeyttää sen mitä tekee jos voi ja antaa sille tunteen tuntemiselle tilaa. Eli miten tuossa konkreettisesti oltais: silleen että "ahaa nyt tuntuu tältä" ja sitten on kiinnostunut tuntemaan sitä miltä tuntuu, sellaisenaan. Voi huomioida miltä ja missä kohtaa se tuntuu kehossa. Kunhan vaan antaa sen olotilan olla sellainen kun se on, eikä toivo että se olis yhtään mitään muuta tai menis jo ohi, eli tuo on sitä hyväksyntää. Tuota kestää jonkun aikaa, ja sitten se menee ohi.

 

Tunteet haluaa tulla tunnetuiksi, ja tuolleen se tapahtuu. Kun on saanut tunteet tunnettua, niistä voi vapautua.

Mä en ihan nää sitä kuinka se voi vapauttaa niistä tunteista. Silleen. Miten se voi loppua sillä. Mutta joo ihan hyvä vinkki ja voi sitä kokeilla jos vaan osaa. Okei joo ei en mä pysty, sillä tälläkin hetkellä tuntuu siltä, päähän tunkee sana tai sanoja jotka liittyy asiaan ja en kyllä pysty mitään muuta kuin pakokauhuun tässä. En sitä tunnetta mitenkään poiskaan saa mutta en voi olla ajattelematta että haluan helvettiin täältä heti. En ala ajattelemaan mitään tämmösiä asioita. Siis ajattelen koska on pakko en niitä poiskaan saa mut niin. Juu, ei tuo taida tulla onnistumaan mulla sittenkään 

Oikeasti et vihaa naiseuttasi. Vihaat vain niitä tuhatvuotisia normeja ja lokeroita, joihin naiset on yritetty pakottaa. Olet myös adaptoinut naisvihan. Kenties joku läheisesi tai joku ympäristössäsi on hokenut sinulle naisvihamielistä settiä, kenties joku nainen on "uhri". Ne ovat päänsisäisiä juttuja, jotka saa samoin korjattua toiseen suuntaan, kuin ovat vinksahtaneet toiseenkin suuntaan. Oletko köyhis vai onko sinulla rahaa? Jos sinulla on rahaa, niin tee törsimys magademus ja hemmottele itsesi piloille juuri sillä tyylillä, kuin itse haluat. Ei naisena, ei miehenä, ei kenenkään odotusten mukaan, vaan silleen, mikä saa olosi tuntumaan hyvältä (lihashieronta, lentokonehyppy, tunturille kiipeäminen tai vaikka kansalaisopiston tai marttojen kurssi, jossa laitetaan uutta eksoottista ruokaa ja syödään yhdessä. Opettele olemaan ihminen, älä sukupuoli. Opettele löytämään ne asiat, jotka tuovat sinulle onnea ja tee niitä. Ei sinun edes tarvitse itse laittaa itseäsi mihinkään boksiin ja lukita itseäsi sinne. Olet ja jatkat olemista tehden asioita, joista nautit :)

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti et vihaa naiseuttasi. Vihaat vain niitä tuhatvuotisia normeja ja lokeroita, joihin naiset on yritetty pakottaa. Olet myös adaptoinut naisvihan. Kenties joku läheisesi tai joku ympäristössäsi on hokenut sinulle naisvihamielistä settiä, kenties joku nainen on "uhri". Ne ovat päänsisäisiä juttuja, jotka saa samoin korjattua toiseen suuntaan, kuin ovat vinksahtaneet toiseenkin suuntaan. Oletko köyhis vai onko sinulla rahaa? Jos sinulla on rahaa, niin tee törsimys magademus ja hemmottele itsesi piloille juuri sillä tyylillä, kuin itse haluat. Ei naisena, ei miehenä, ei kenenkään odotusten mukaan, vaan silleen, mikä saa olosi tuntumaan hyvältä (lihashieronta, lentokonehyppy, tunturille kiipeäminen tai vaikka kansalaisopiston tai marttojen kurssi, jossa laitetaan uutta eksoottista ruokaa ja syödään yhdessä. Opettele olemaan ihminen, älä sukupuoli. Opettele löytämään ne asiat, jotka tuovat sinulle onnea ja tee niitä. Ei sinun edes tarvitse itse lai

Juu vihaanhan. Ja näköjään ei saa korjattua toiseen suuntaan kun ei se tähänkään mennessä ole onnistunut ja yli vuosi mennyt ainakin. Melkein kaksi vuotta ainakin. Huhtikuu 2024 alkoi olemaan jo todella paha. Että jepjep. Haluaisin nähdä milloin tää korjaantuminen siis tapahtuu. Terapiakin kuitenkin jo käyty. Ja tuosta hemmottelusta. En tosiaan tiedä mitä se olisi. En todellakaan osaa sanoa että mistä nauttisin. No okei, tiedän yhden asian jonka olen halunnut tehdä jo jonkun aikaa, mutta siihen mulla tuskin riittää rahat, ja sitä tuskin pystyn edes tekemään. Ulkomaille meneminen yhden bändin perässä. Tai periaatteessa parikin bändiä. Mutta keikkailee ainoastaan ulkomailla ei Suomessa. Muuten mulla kyllä lyö tyhjää että mistä tosiaan nauttisin sitten.

Ei. Nyt olet täysin väärillä urilla ihmiseni. Älä koskaan, ikinä laita onneasi toisen ihmisen varaan, ymmärrätkö? SINÄ olet elämäsi keskipiste, sinä olet ainoa, joka on kanssasi kohdusta hautaan, vain sinun tasapainoinen rakkautesi itseäsi kohtaan voi antaa sinulle hyvän elämän. Poikaystävistä ja rakkauden kalastelusta on sinulle vain harmia. Toinen ihminen pyrkii aina manipuloimaan, määräilemään, ottamaan sinusta vallan, päättämään puolestasi, voi olla jopa väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti. Ei onnea tuo se, että olet riippuvainen tällaisesta henkilöstä. Onnea tuo se, että osaat valita itsellesi aina parhaan tulevaisuuden, huomaat kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön ja pystyt näissä tapauksissa eroamaan. Poikaystävä on ihan ok lisänä, mutta ei mitään sellaista, joka "pelastaa" tai tuo sinulle onnen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pippeli = mies

Pimppi = nainen

 

Noin, nyt sinun ei enää tarvitse kärsiä dysforiasta

Niin, siksi juuri kärsinkin dysforiasta kun tiedän olevani nainen. Jos en tietäisi, niin en kokisikaan dysforiaa.

Kun ikää tulee, niin murrosiän kasvukipuilut jäävät taakse. 

Teetän sinulla helpon läsnäoloharjoiteuksen näin etänä. Sitoudu siihen ja esitä minulle kirjallisesti kuvailemalla kuinka tavaat ääneen tai mielessäsi numeron yksi. Painotatko jotain kirjainta sanoessasi sen, mitä kirjainta? Miten näet mielessäsi, kun ajattelet ykköstä? Mitä mielikuvia numero yksi sinussa herättää ?

Vierailija kirjoitti:

Ei. Nyt olet täysin väärillä urilla ihmiseni. Älä koskaan, ikinä laita onneasi toisen ihmisen varaan, ymmärrätkö? SINÄ olet elämäsi keskipiste, sinä olet ainoa, joka on kanssasi kohdusta hautaan, vain sinun tasapainoinen rakkautesi itseäsi kohtaan voi antaa sinulle hyvän elämän. Poikaystävistä ja rakkauden kalastelusta on sinulle vain harmia. Toinen ihminen pyrkii aina manipuloimaan, määräilemään, ottamaan sinusta vallan, päättämään puolestasi, voi olla jopa väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti. Ei onnea tuo se, että olet riippuvainen tällaisesta henkilöstä. Onnea tuo se, että osaat valita itsellesi aina parhaan tulevaisuuden, huomaat kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön ja pystyt näissä tapauksissa eroamaan. Poikaystävä on ihan ok lisänä, mutta ei mitään sellaista, joka "pelastaa" tai tuo sinulle onnen. 

 

Selvä. No, itseäni en tule koskaan rakastamaan. Voin toki olla ilman poikaystävää. Olenkin ollut näin 27-vuotiaaksi asti. Ajattelin vain että se olisi saattanut auttaa. Kun en tässä parempaakaa oikein keksi. Mutta toisaalta kuulostaahan sekin vähän toivottomalta että se mitään auttaisi. Ajattelin vain jos joku täysillä rakastuisi muhun, niin alkaisin nähä asiat eri valossa. Mutta toisaalta, tuskinpa näkisin. Joka tapauksessa, en tule seurustelemaan pitkään aikaan uskoisin. Mutta itseäni en tule rakastamaan koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pippeli = mies

Pimppi = nainen

 

Noin, nyt sinun ei enää tarvitse kärsiä dysforiasta

Niin, siksi juuri kärsinkin dysforiasta kun tiedän olevani nainen. Jos en tietäisi, niin en kokisikaan dysforiaa.

 

Kun ikää tulee, niin murrosiän kasvukipuilut jäävät taakse. 

Olen 27. Toki nuori, mutten murrosikäinen. Sitä toisaalta olenkin toivonut etten ainakaan enää kolmikymppisenä ajattelisi tätä. Vaikea kuitenkin uskoa.

Minäkin toivoisin olevani 180cm sen sijaan, että olisin 160cm. Onko minulla dysforia?

Mikä siinä vastakkaisessa sukupuolessa on, mitä sinulla ei ole nyt? Vai haaveiletko olevasi jotakin täysinvastakohtaa sille mitä olet nyt, koska et pidä nykyisestä itsestäsi ja omia ongelmia on helpompi paeta kuvittelemalla olevansa joku muu, jolloin kaikki ne nykyiset ongelmat katoaisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Nyt olet täysin väärillä urilla ihmiseni. Älä koskaan, ikinä laita onneasi toisen ihmisen varaan, ymmärrätkö? SINÄ olet elämäsi keskipiste, sinä olet ainoa, joka on kanssasi kohdusta hautaan, vain sinun tasapainoinen rakkautesi itseäsi kohtaan voi antaa sinulle hyvän elämän. Poikaystävistä ja rakkauden kalastelusta on sinulle vain harmia. Toinen ihminen pyrkii aina manipuloimaan, määräilemään, ottamaan sinusta vallan, päättämään puolestasi, voi olla jopa väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti. Ei onnea tuo se, että olet riippuvainen tällaisesta henkilöstä. Onnea tuo se, että osaat valita itsellesi aina parhaan tulevaisuuden, huomaat kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön ja pystyt näissä tapauksissa eroamaan. Poikaystävä on ihan ok lisänä, mutta ei mitään sellaista, joka "pelastaa" tai tuo sinulle onnen. 

 

Selvä. No, itseäni en tule koskaan raka

Miksi teet tuollaisia itseäsi henkisesti syöviä tietoisia päätöksiä? En aio rakastaa itseäni on koko maailman 8,3 miljardista ihmisestä sinun ja ainoastaan vain sinun tekemäsi päätös? Mieti :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Nyt olet täysin väärillä urilla ihmiseni. Älä koskaan, ikinä laita onneasi toisen ihmisen varaan, ymmärrätkö? SINÄ olet elämäsi keskipiste, sinä olet ainoa, joka on kanssasi kohdusta hautaan, vain sinun tasapainoinen rakkautesi itseäsi kohtaan voi antaa sinulle hyvän elämän. Poikaystävistä ja rakkauden kalastelusta on sinulle vain harmia. Toinen ihminen pyrkii aina manipuloimaan, määräilemään, ottamaan sinusta vallan, päättämään puolestasi, voi olla jopa väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti. Ei onnea tuo se, että olet riippuvainen tällaisesta henkilöstä. Onnea tuo se, että osaat valita itsellesi aina parhaan tulevaisuuden, huomaat kaltoinkohtelun ja hyväksikäytön ja pystyt näissä tapauksissa eroamaan. Poikaystävä on ihan ok lisänä, mutta ei mitään sellaista, joka "pelastaa" tai tuo sinulle onnen. 

 

Selvä. No, itseäni en tule koskaan raka

Naiset opetetaan tuohon pelastusteoriaan. Se on samaa aivopesushittiä, kuin lasten sadut, joissa prinssi pelastaa prinsessan. Tätä samaa kaavaa on koko tyttölapsen elämä täynnä. Nainen "Tarvitsee" jonkun. Nainen ei missään nimessä voi pärjätä yksin... Haluatko nyt olla se nainen, joka ei pärjää yksin? Todistaa, että kaikki vähättelevä kakka naisista on totta? Eipä sitten ihme, että et halua olla nainen... 

Vierailija kirjoitti:

Teetän sinulla helpon läsnäoloharjoiteuksen näin etänä. Sitoudu siihen ja esitä minulle kirjallisesti kuvailemalla kuinka tavaat ääneen tai mielessäsi numeron yksi. Painotatko jotain kirjainta sanoessasi sen, mitä kirjainta? Miten näet mielessäsi, kun ajattelet ykköstä? Mitä mielikuvia numero yksi sinussa herättää ?

Vai helpon? Kaukana helposta. En tiedä. Jos tavaan kirjain kerrallaan y k s i niin mielestäni painotan kaikkia samalla tavalla. Ehkä. Ei juuri mitään mielikuvia. Jostain syystä tulee ehkä mieleen punainen väri ykkösestä. Toisaalta mustakin. Ajattelen jotain urheilukilpailua tyyliin siitä, niinkun palkintosijoja.

Vierailija kirjoitti: Minäkin toivoisin olevani 180cm sen sijaan, että olisin 160cm. Onko minulla dysforia? Mikä siinä vastakkaisessa sukupuolessa on, mitä sinulla ei ole nyt? Vai haaveiletko olevasi jotakin täysinvastakohtaa sille mitä olet nyt, koska et pidä nykyisestä itsestäsi ja omia ongelmia on helpompi paeta kuvittelemalla olevansa joku muu, jolloin kaikki ne nykyiset ongelmat katoaisi?

Ei? Dysforia on nimenomaan tässä yhteydessä sukupuolesta. Tai ehkä sitäkin voi pituusdysforiaksi sanoa. Itsekin haluaisin olla pidempi, joku 170 cm vähintään. Olen 161 (160,5 siis).

No siis, en tietenkään pidä nykyisestä itsestäni. En pysty edes kuvitella kunnolla seurustelua ihastukseni kanssa (pelkällä kuvittelutasolla) sillä oksettaa sellainen. Totta kai oksettaa rinnat ja se miltä ne näyttävät. Jokainen pari on minulle ruma, jokainen. Kauneusvirhe. Miten ällöttävältä ne näyttää. Miten ällöttävä pillu on. Miten paha ajatus on mahdollisuus tulla raskaaksi. Se on myös epäviehättävää. Ei pelkästään sitä, mutta myös. Varmaan aika paljon tulee siitä epäviehättävyydestä. Toinen asia on se että olen maskuliininen ja kaikki nämä asiat on feminiinisiä. Se ei sovi mulle. Mulla ei myöskään ole siskoja joten kasvoin miesten keskellä. No, onhan mulla äiti, ja on mulla ollut tyttöjä kavereina, joten ei sinänsä. Ajattelin vain jos liittyy jotenkin. Mutta mulla on veljiä kolme. Mut tämä koko juttu ei vaa sovi mulle. Eikä kyse ole roolista tms sosiaalisesta vaan KEHOSTA. en sitä voi hyväksyä enkä voi rakastaa. Tuskin ikinä. En pidä muutenkaan naisista ollenkaan. Mutta turhaan mä tätä jauhan. Tulee vain pahempi olo kun kirjoitan tätä kaikkea paskaa. Pääsisi vain pois täältä. Turhasta paskasta maailmasta 

Miksi teet tuollaisia itseäsi henkisesti syöviä tietoisia päätöksiä? En aio rakastaa itseäni on koko maailman 8,3 miljardista ihmisestä sinun ja ainoastaan vain sinun tekemäsi päätös? Mieti :D

Ei se päätös taida olla vaan kykenemättömyys siihen.

Mitenhän sanoisin tämän niin että ei jäis m...

Vastauksena tuonne ku mietittiin miten hyväksyminen vois toimia, niin ehkä sitä ei tajua kunnolla jos ei ole sitä kokemusta. Eikä siinä tarvi ajatella erityisesti mitään. Molemmat, tunteet ja ajatukset hyväksys sellaisenaan, antas olla sellaisia niinkö ne on. Jos jo muutenkin joutuu kokemaan mitä ikinä kokee niin eikö se kannattais hyväksyä? Ja joo tiiän mitä hirveyksiä ihminen voi kokea ja ajatella, missä olotilassa ihminen voi olla: ei varmaan kukaan haluais kokea sellaista! Mutta siinä se sen hyväksymisen pointti onkin

Naiset opetetaan tuohon pelastusteoriaan. Se on samaa aivopesushittiä, kuin lasten sadut, joissa prinssi pelastaa prinsessan. Tätä samaa kaavaa on koko tyttölapsen elämä täynnä. Nainen "Tarvitsee" jonkun. Nainen ei missään nimessä voi pärjätä yksin... Haluatko nyt olla se nainen, joka ei pärjää yksin? Todistaa, että kaikki vähättelevä kakka naisista on totta? Eipä sitten ihme, että et halua olla nainen... 

No sama se mulle. Totta, kukaan ei pelasta mua, koska tämä ei tule loppumaan oli mulla poikaystävä tai ei. Tai mitä tahansa muuta sitten tapahtuukaan. Tällä mennään loppuelämä, eikä se tunne lopu, koskaan, joten tulen todennäköisesti vielä yrittämään itsemurhaa jossain kohtaa.