Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.
02.01.2026 |
Läheiseni on ollut terapiassa vuosia. Hän osaa nyt nimetä tunteitaan, käyttää sanoja kuten turvattomuus, rajat, traumaattinen kokemus ja olla totta omana itsenään. Hän on oppinut puhumaan kauniisti itselleen ja vaatimaan itselleen parempaa.
Nyt kaikki, mikä ei tunnu hyvältä, on väärin sanottu. Kaikki, mikä ei ole pehmeää, on emotionaalisesti turvatonta. Jos sanon jotain suoraan, hän vetäytyy tai suuttuu. Jos ehdotan, että ehkä hänkin voisi katsoa omaa toimintaansa kriittisesti, hän ilmoittaa, että minä en puhu hänen kanssaan kunnioittavasti.
Terapia on opettanut hänet vaatimaan turvaa mutta ei rakentamaan sitä itse. Se on opettanut hänet puhumaan tunteistaan mutta ei kestämään toisen ihmisen tunnesävyä, jos se ei ole hyväksyvä tai neutraali. Ja ennen kaikkea: se on tehnyt hänestä haavoittuvuutensa vartijan. Ei ihmisen, joka olisi oppinut kestämään elämää, vaan ihmisen, joka on oppinut odottamaan, että koko ympäristö järjestyy hänen haavoittuvuutensa ympärille.
Nyt jokainen väärä sävy on rajanylitys. Jokainen jämäkämpi lause laukaisee vanhan haavan. On kuin keskustelut olisivat muuttuneet terapian jatkoksi mutta minä en ole terapeutti, enkä halua olla.
Ja pahinta on tämä: jos en suostu siihen rooliin, jos en puhu "turvallisesti", hän vetäytyy, hiljenee, tai kertoo kokeneensa minut uhkaavana. Ikään kuin ainoa oikea tapa olla hänen kanssaan olisi nyt puhua varoen, empaattisesti, tarkkaan asetelluilla sanoilla ikään kuin koko ajan joku lapsi kuuntelisi.
En tiedä, missä vaiheessa terapia lakkasi olemasta parantumista varten ja muuttui uudeksi normiksi, jota kaikkien muidenkin pitäisi noudattaa. Missä vaiheessa ihmisen haavoittuvuus muuttuu syyksi vaatia muilta käytöstä, jota kukaan ei osaa luonnostaan? Entä minä? Olen alkanut pidätellä itseäni, koska tiedän, että yksikin väärä sana voi tehdä hänelle "turvattoman olon".
Kommentit (518)
Vierailija kirjoitti:
En töksäyttele, en ole ilkeä.
Mutta jos en ole samaa mieltä, se tulkitaan "hyökkäykseksi".
Eli normaali keskustelu.
Oletko terapiassa käyneen vanhempi/puoliso/ystävä? Vaikuttaa tosi paljon asiaan kuka on tämä "läheinen". Jos olet vastuutasi välttelevä isä tai äiti, joka haet täältä sympatiaa puhumalla epämääräisesti läheisestä niin olet varmaan aika myrkyllistä seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverisi taustoja tietämättä tämä on ihan yleinen suuntaus nykyaikana. Kun oikeita ongelmia ei ole, traumoja kaivetaan kaikista lapsuuden pienistä harmista, vaikka aiemmin niitä olisi pidetty kasvukokemuksena.
Olen kolmekymppinen, nyt jo edesmenneen alkoholisti isän lapsi. Lapsuuteeni mahtuu joitain todella järkyttäviä asioita, joita en itse ole kokenut tarpeelliseksi käsitellä terapiassa, vaan olen kai perusluonteeltani sellainen resilientti ihminen että minun on helppo kääntää nämä asiat voimavaraksi. Ymmärrän toki että kaikilla ei vastaavaa ominaisuutta ole, mutta välillä kuuntelen ihan ihmeissäni niitä kaikkia syitä joiden vuoksi ihmiset käyvät vuosia terapiassa. En halua vähätellä kenenkään mielenterveysongelmia, mutta ihan tosissaan mietin että johtuuko nykyajan mt-kriisi osin siitä että meillä keskivertokansalaisilla ( ei siis kroonisesti sairailla, köyhillä, vakavia vastoinkäymisiä kohdanneilla) ei enää ole oikeita ongelmia
"Totuus on, että syystä tai toisesta onnistuneenkin traumankäsittelyprosessin myötä ihminen muuttuu ja usein jotkut ihmissuhteet jää taakse. Joskus muut voi kokea sen niin, että "mitään ei saa enää sanoa". Prosessin käynyt henkilö taas voi kokea, että muut on jääneet hänestä jälkeen, eikä hän jaksa olla muiden ihmisten kipuilun sylkykuppina vaan haluaisi keskittyä ihmisiin, jotka myös käsitelleet omat kipukohtansa eivätkä koe enää tarvetta aukoa päätään."
Tämä on juuri se illuusio joka eräälle läheiselleni tuli. Että itse ollaan hirvittävän pitkällä ja henkisesti kehittyneitä, kun todellisuudessa mitään ihmissuhdetaitoja ei ollut terapiassa tullut. Ihmissuhteet kun on aina hankalia ja erimielisyyksiä tulee, vaikka kukaan ei töksäyttelisikään. Niitä pitää vaan oppia selvittelemään ja sietämään. Me olemme kaikki jotenkin vajaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.
Minusta tuo ystävä on ottanut vain tuosta terapiasta ja uhriasemasta keinon käyttää valtaa . Vaikka olisi kokenut kuinka vaikeita asioita, pitää ymmärtää myös muita ihmisiä.
Olen kokenut myös paljon rankkoja ja traumaattisia asioita, mutta en aio niiden kokemusten määritellä elämääni. Kävin kaksi vuotta terapiassa, en ymmärrä hölkäsen pöläystä tunteiden sanoituksesta tai muista ap:n kertomista käsitteistä, mutta olen sinut kaiken kokemani kanssa. En suostu olemaan haavoittuva.
No ei tuokaan kovin terveen ihmisen tekstiltä kuulosta. Luultavasti teillä on alkujaankin sairas dynamiikka, jota sinä et vain tunnista, ja koet että vika on nyt pelkästään kaverissa joka kehtasi mennä muuttumaan.
Terve ihminen uskaltaa olla haavoittuva, koska aito yhteys toiseen ihmiseen on mahdotonta kovan kuoren läpi.
Tunnistan ap:n ongelman.
On itsestäänselvää, että muita tulee kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti ja kohteliaasti. Mutta tuo terapian jälkeen ilmenevä vaatimus on jotain ihan muuta. Kuten ap sanoi, aivan kuin minulta odotettaisi samaa kuin terapeutilta, vaikka en osaa. Ja mielestäni sellainen on liikaa vaadittu tavalliselta maallikolta.
Pyysin läheiseltäni, että pääsisin jollekin terapiakäynnille mukaan, jotta saisin kuulla terapeutilta miten näihin vaatimuksiin (tai uuteen oireiluun) tulisi vastata. Mutta minua ei pyydetty terapiakäynnille mukaan.
Nyt läheiseni puhuu tuota terapiakieltä, hän puhuu ikään kuin siitä kuplasta käsin. Mutta minä en ole samassa kuplassa. Minä ole täällä tavallisessa ulkomaailmassa, missä normaalistu jutellaan rennosti. Mutta ei enää tuon ihmisen kanssa. Vaan hän kyttää milloin voi takertua mihinkin sanaani ja piikittelee minua sanomisistani, syyttelee alistamisesta tai epäkunnioituksesta. Kun kelaan taaksepäin, niin olen puhunut täysin neutraalisti. Terapia on vain opettanut hänet asettumaan alistetun rooliin ja syyttämään siitä minua, vaikka hän tekee ne tuulesta temmatut tulkinnat ihan itse. Uhriutuen. Ihan sama miten sanani asettelen, niin se on aina väärin.
Kokemukseni on, että terapia opettaa uhriutumaan, ei selviytymään ongelmistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapia on tehnyt monista entistä huonompia kohtaamaan elämää sellaisena kuin se on. Sen sijaan, että
ihminen oppisi asettamaan rajoja ja kestämään muiden rajoja, hän oppii lähinnä tunnistamaan olonsa turvattomaksi ja viestimään siitä loputtomasti. Tähän liittyy uusi passiivinen aggressiivisuus: jos joku ei kohtaa minua terapeuttisesti, hän tekee minulle väkivaltaa. Vika ei ole enää omassa reaktiossa, vaan ympäristössä, joka ei taivu sisäisen lapseni ehdoilla.
Hyvin ylenkatsova asenne. Et tiedä muiden elämästä ja kokemuksista useimmiten mitään.
"Tämä on juuri se illuusio joka eräälle läheiselleni tuli. Että itse ollaan hirvittävän pitkällä ja henkisesti kehittyneitä, kun todellisuudessa mitään ihmissuhdetaitoja ei ollut terapiassa tullut. Ihmissuhteet kun on aina hankalia ja erimielisyyksiä tulee, vaikka kukaan ei töksäyttelisikään. Niitä pitää vaan oppia selvittelemään ja sietämään. Me olemme kaikki jotenkin vajaita. "
Tämä <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksessa mainitut käsitteet ja termit kuuluvat tänä päivänä yleissivistykseen. Jos lukee yhtään sanomalehtiä, kirjoja, katselee ajankohtaisohjelmia, kyllä nuo tarttuvat. Hyvä niin, mitä enemmän on sanoja, joilla ilmaista itseään, sen parempi. Joidenkin mielestä ratkaisu olisi tässä äkin keskustelussa: vähemmän sanoja.
Vierailija kirjoitti:
Millä tavalla ystäväsi terapia meni pieleen mielestäsi?
En ole ap, mutta kyllä aloituksesta selviää, että ei tuolla tuloksella oikein ihmissuhteisiin kykene. Kuten joku eri kommenissaan sanoi, niin ei kukaan tuollaista jaksa. Jokainen selväjärkinen ottaa tuollaiseen etäisyyttä.
Terveisin, Been there - done that
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko palstalla yhtään terapeuttia joka voisi tästä antaa mielipiteensä. mistä tietää jos hoito meneekin pieleen ja ihmisestä tulee nillittävä uhriutuja?
Vierailija kirjoitti:
Kaverisi taustoja tietämättä tämä on ihan yleinen suuntaus nykyaikana. Kun oikeita ongelmia ei ole, traumoja kaivetaan kaikista lapsuuden pienistä harmista, vaikka aiemmin niitä olisi pidetty kasvukokemuksena.
Olen kolmekymppinen, nyt jo edesmenneen alkoholisti isän lapsi. Lapsuuteeni mahtuu joitain todella järkyttäviä asioita, joita en itse ole kokenut tarpeelliseksi käsitellä terapiassa, vaan olen kai perusluonteeltani sellainen resilientti ihminen että minun on helppo kääntää nämä asiat voimavaraksi. Ymmärrän toki että kaikilla ei vastaavaa ominaisuutta ole, mutta välillä kuuntelen ihan ihmeissäni niitä kaikkia syitä joiden vuoksi ihmiset käyvät vuosia terapiassa. En halua vähätellä kenenkään mielenterveysongelmia, mutta ihan tosissaan mietin että johtuuko nykyajan mt-kriisi osin siitä että meillä keskivertokansalaisilla ( ei siis kroonisesti sairailla, köyhillä, vakavia vastoinkäymisiä kohdanneilla) ei enää ole oike
Noin minäkin luulin vielä sinun iässäsi, että olin niin hirveän resilientti että lapsuuden traumat ei jättäneet minuun juuri jälkiä. Joillakin ihmisillä se on toki ihan totta. Mutta silloin, kun tällainen hieman ylimielinen oman resilienssin mainostaminen yhdistyy tiettyyn kovuuteen jolla katsotaan muiden heikompien rassukoiden pärjäämistä, siitä tulee mieleen lähinnä että ne omat traumat on selvittämisen sijaan työnnetty jonnekin niin syvälle ettei niitä itsekään enää tunnisteta. Minun näkemykseni mukaan aidosti tasapainoinen ihminen on luonnostaan empaattinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo parisuhdetta erittäin vakavasti mielenterveysongelmaisen kanssa jatkossa kyllä välttelisin. Viimeksi olin sen verran tietämätön asiasta että naiiviuttani yritin ja kuvittelin kai että pystyisin jotenkin auttamaan asiassa. Se on kuin musta aukko joka imee lopulta itsenikin sinne. Mikään ei riitä mitä yrittää, päinvastoin useimmiten pahentaa tilannetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä tekstisi perusteella, että läheisesi on rakentanut tuollaisen ajatus- ja toimintamallin omaksi selviytymiskeinokseen. Vaikea sanoa kuinka paljon tuosta tulee suoraan siitä terapiasta, ja kuinka paljon hänen omista ajatuskuluistaan.
Itselläni on sukulainen, joka ihan ilman terapiaa on kehittänyt vähän vastaavan keinon. Hänelle tulee "paha mieli" siitä sun tästä ja muiden tulisi sopeutua tähän. Hänelle riittää, että joku on eri mieltä makuasioista. Viimeeksi toinen sukulainen kertoi nähneensä suositun elokuvan, mutta pitäneensä sitä huonona ja tylsänä. Tälle toiselle sukulaiselle tuli hänen omien sanojensa mukaan "paha mieli", koska se oli yksi hänen lempielokuvistaan.
Ei ole ollenkaan vaikea sanoa tuleeko tuo selviytymiskeino terapiasta vai muualta. Kun asiakas alkaa käyttämään terapiasanastoa, jota ei ole ennen käyttänyt, niin ei ole epäselvää mistä nuo puheet ovat peräisin.
Minulle sanoi eräs ammattilainen, että ei terapiasta pitäisi seurata tuollaista, että asiakas alkaa käyttämään terapiassa oppimaansa aseena muita ihmisiä vastaan. Että kun tuollaista ilmenee, niin terapia on mennyt pieleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.
Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.
Tiedän, tiedän, olipa rumasti sanottu. Mutta tuolla näkyy liikkuvan kauheasti kaiken maailman mt-ongelmaisia jotka tuntuu exäni tavoin kuvittelevan että se pariuhde on se lääke heidän mielen vaivoihinsa. Kunpa ymmärtäisivät vaan pysytellä parisuhteista kaukana, mutta kun ei. Exäkin se näkyi jatkavan vanhaa tuttua seukkusuhteiden kierrätystä siinä ihastuksen euforiassa pysytelläkseen joka ikävä kyllä menee kuitenkin jossain vaiheessa ohi ja on paluu sinne masennuksen ankeuteen.
Vierailija kirjoitti:
onko palstalla yhtään terapeuttia joka voisi tästä antaa mielipiteensä. mistä tietää jos hoito meneekin pieleen ja ihmisestä tulee nillittävä uhriutuja?
Eihän niiden mielestä mikään mene koskaan pieleen tietenkään, vaan terapia auttaa aina ja joka ikisen kannattaa tulla terapiaan.
Todella moni ihminen on täysin tietämätön jopa läheistensä kokemuksista. Harva kertoo kaikki pahimmat traumansa kaikille. Usein trauman kokenut myös suojelee läheisiään totuudelta, tiedolta jostakin ihmisestä. Siinä on niin paljon kannettavaa ja tähän päälle vielä syytökset uhriutumisesta. Vetää sanattomaksi. Empatia on helppoa heille, jotka ovat kokeneet kovia. Vaikeaa katkerille, koville tai liian helpon elämän eläneille.
Olen ap:n kansaa samaa mieltä siitä, että nykyään ihmiset järkyttyvät ja joutuvat henkisiin kriiseihin paljon helpommin kuin aikisemmin. Olen 1960-luvun lapsi ja kyllä täytyy sanoa, että paljon kovempaa aikaa se oli kuin nykyinen.
Kasvatukseni oli nykymittapuun mukaan ankaraa: äiti löi joka päivä kartulla. Se oli mummun pyykkikarttu, jota mummu oli itse aikanaan käyttänyt samaan tarkoitukseen. Perustelu oli, että jos en ole sinä päivänä jäänyt kiinni mistään pahanteosta, niin jotain pahaa olen tehnyt kumminkin ja sillä ansainnut kurituksen.
Kaksi poikkeusta oli sentään: jouluna ja syntymäpäivänä äiti löi kuivatulla pullapitkolla. Ja se oli minun paras joululahjani. Siitä pitkosta oli iloa vielä seuraavana sunnuntainakin, kun siitä tehtiin pullamaitoa päivällisen jälkiruuaksi.
Kun menin naimisiin vuonna 1992, sain äidiltä sen kartun häälahjaksi. Antaessaan sitä hän sanoi: Pian sinulla on omia lapsia ja silloin on tullut sinun vuorosi käyttää karttua. Lapsia minulle siunaantuikin, mutta karttua en ole heihin käyttänyt.
Ei tuosta kurinpidosta minulle kuitenkaan mitään traumoja jäänyt. Äiti elää edelleen, mutta asuu jo vanhusten palvelutalossa. Käyn häntä katsomassa pari kertaa viikossa ja aina joskus syömme yhdessä pullamaitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.
Suosittelisin kaikkia jättämään ettei nämä traumakasat laita hyvää kiertämään. Itse erehdyksekseni sekaannuin ja nyt olen itsekin traumaantunut. On varmaan mukavaa pilata toisten kokemukset ja mahdollisesti koko elämä parisuhderintamalla.
Mitä sit tapahtui että "traumaannuit"?
Huono ihmissuhdekin on joskus vaan huono ihmissuhde josta voi jäädä katkeraksi.
Alue: Aihe vapaa
Pitäisikö sun hankkia erillinen elämä läheisestä. Välillä soittelee tai joskus näkee. Tee itsestäsi ymmärtävä. Älä ole töksyttävä? Miksi sun pitäisi kehottaa häntä arvostelemaan itseään. Kai hän itse osaa arvioida tai tekee sen muualla kun ei painosteta tavallaan. Miksi määräilet häntä? Vai onko joku väärinkäsitys.