Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Itselle kyllä olisi kauheampi kokemus jos menettäisin mummoni. Hän oli lapsuuteni ainoa tervejärkinen henkilö

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onneksi sinä olet niin empatiakykyinen ja mukava ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Itselle kyllä olisi kauheampi kokemus jos menettäisin mummoni. Hän oli lapsuuteni ainoa tervejärkinen henkilö

Totta tämäkin, että aina ne vanhemmat eivät ole läheisimpiä. Itselläkin isä kuoli kun olin lapsi, en osaa ajatella tätä isänä, kuolemansa on aika neutraali asia.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Olethan sinäkin elänyt vanhempiesi kanssa vaikka he sittemmin olisivatkin kuolleet, joten lopetapa tuo ihmeellinen uho ja raivoaminen. Kenenkään ei tarvitse alentaa itseään tai olla surematta mummonsa kuolemaa ihan vaan sinua miellyttääkseen.

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Vierailija kirjoitti:

Niin että terapiakin voi olla oikeastaan riski, kenet saa ja mihin suuntaan menee. 

Hurjaa. 

Ei ole varmaan mitään hoitomuotoa, joka olis aina ja kaikille hyvästä. Psyyken ongelmissa varsinkin on todella sattumaa eikä voi etukäteen tietää mikä hoito kellekin sopii. Lääkkeistäkin on monilla erilaisia kokemuksia, joillain pilaa elämän, toisilla pelastaa. 

Vierailija kirjoitti:

Terapian myötä paremmin voiva läheinen, jolle sinä menet kertomaan, että hänen tulisi tarkastella myös omaa käytöstään. 

Tarkasteletko sinä omaa käytöstäsi? Puhutteko siitä, mitä ongelmia on ollut sinun käytöksessäsi häntä tai muita kohtaan? 

Tekstistäsi tulee mieleen, että hän kertoo saaneensa apua ja sinä olet kriittisenä kertomassa että et kai nyt vain unohda omaa osuuttasi, sinäkin olet ollut huono, ilkeä tai typerä? Oletko kateellinen? Harmittaako sinua, että hän näyttää voivan paremmin?

Mikä suhde tällainen on, jossa vastaavia peilejä annetaan toisen eteen pyytämättä ja kysymättä?  Onko kyseessä parisuhde? Muutoin en oikein ymmärrä aikuisten ihmisten suhdetta, jossa annetaan toiselle tällaista palautetta: Sinussakin on vikoja, älä unohda! Totta kai siitä loukkaannutaan, ja etenkin, jos kyseessä ei ole asuinkumppani, on vähän turhaa tulla neuvomaan että itsessäsikin on v

Mitä hittoa nyt taas 😂 mistä noita tarinoita keksitte? 

Vierailija kirjoitti:

Terapia tuntuu kokoajan menevän huonompaan suuntaan ja on mennyt viimeiset 20 vuotta sen jälkeen, kun alasta tuli hyvin naisvaltainen ja miehet käytännössä lopettivat psykologian opiskelun. Ongelmien ratkaisun korvasi alalla pehmeät arvon ja hyvän olon tuottaminen.

Tällä hetkellä tavoitteena tuntuu tosiaan olevan AP:n kuvaama tilanne, jossa kaikki pitää kommunikoida todella pehmeästi ja avainsanat voidaan sitten aseistaa, jos näin ei tehdä. Ei siis kiinnosta oikeasti niiden vaikeiden tunteiden käsittely ja niiden ratkominen. Koitetaan vaan luoda näennäinen hyvä olo. 

Olen samaa mieltä. Terapia jää pinnalliseksi, kun tarkastellaan vain omaa oloa, ja keskitytään sen hoitamiseen. Mutta ei mennä syvemmälle ongelmiin eikä pyritä ratkomaan niitä varsinaisia ongelmia. Ne olothan ovat seurausta niistä ongelmista. Monesti terapiassa hoidetaan siis vain oireita, mutta ei itse sairautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ystävällä ollut nuorempana taipumus ottaa ovimaton rooli ihmissuhteissa? Ja nyt, kun hän on saanut terapian avulla sekä selkärankaa, että hyviä vakiofraaseja ja latautuneita termejä puolustautumiseen, on tuollaisesta piikit pystyssä olemisesta tullut helpompaa?

Mitä hyötyä tästä sitten on tarkoitus olla? Että ollaan toisia ihmisiä vastaan piikit pystyssä. Ja toistetaan ihmisille terapiafraaseja.

 

Ettei sitä toista voisi enää kohdella siten kuin ennen. Jos on itse ollut mahdollistaja toisen huonolle käytökselle ja on terapian avulla oppinut viimein vetämään rajojaan. Kyllä siinä kalskahdus kuuluu, kun hyväksikäyttäjä yrittää edelleen kävellä toisen tahdon yli kuten ennenkin.

Okei, en tajunnut, että kysymykseni voi tulkita noin. Minä mietin kysymystä lähinnä ketjun aloituksen näkökulmasta. Että mitä hyötyä on olla piikit pystyssä kaikkia ihmisä vastaan? Se ei tietenkään ihmetytä, että terapiassa voimaannutaan vastustamaan niitä kaltoinkohtelijoita. Mutta kun ne samat piikit sohottaa kaikkia muitakin vastaan, niin siksi ihmettelen, että mikä hyöty siitä on tarkoitus olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Jos tässä joku on lapsellinen niin ne jotka ovat eläneet mamman helmoissa aikuiseksi asti tajuamatta mitään todellisuudesta. Näistä ei voi koskaan tulla samanlaisia selviytyjiä kuin meistä joilla ei ollut perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Jos tässä joku on lapsellinen niin ne jotka ovat eläneet mamman helmoissa aikuiseksi asti tajuamatta mitään todellisuudesta. Näistä ei voi koskaan tulla samanlaisia selviytyjiä kuin meistä joilla ei ollut perhettä.

Mitä selviytyjiä? Sinähän täällä valitat.

Kyllä minä tunnistan tämän ilmiön. Minulla on vastaavanlainen ystävä, jolle terapiakieli ja itsesäälissä kieriskely on minusta tehnyt aivan valtavan karhunpalveluksen. Suurin osa ihmisistä lähellään on kaikonnut, koska kukaan ei osaa koskaan toimia, kuten hän juuri sillä hetkellä toivoisi. Kaikki luovat turvattomuutta aivan hyvää tarkoittavilla asioilla.

Hänen rajojaan ylittävät mm. Iloiset instagram-kuvat päivinä, kun hänellä on huono olla, vaikka toinen osapuoli ei tiedä asiasta mitään ja seuraajiakin on satoja. Jos tulee bänksit hän kysyy kaverien näkemystä. Vääriä vastauksia ovat mm olen niin pahoillani = keskustelun sivuuttamista, löydät jonkun paremman = gaslightaamista, minulle on käynyt samoin, kyllä se siitä = vähättelyä, pidä huoli itsestäsi = irrottautumista ystävän vastuusta. Saati sitten, että joku uskaltaisi sanoa, että älä kaada kaikkea pientäkin läheistesi niskaan omana kriisinä! Sitten itketään, kun kaikki vain vastaavat muka kriittisesti ja henkisesti väkivaltaisesti. Pahimpina aikoina pyydettiin kalliita lahjoina todisteena ehdottomasta välittämisestä. Kyllä tämä nyt on helvetin vaikeaa navigoida ja ihan oikea ilmiö. 

Rajoja vedetään ja välejä katkotaan, kun toinen ihminen tekee pienenkin virheen. Yksi vastasi lapsensa viestiin kesken jonkun tuntien pituisen purkusession, ei muuta kuin rajojen ylitys ja kunnioituksen puutos, välit poikki. 

Olen viimeisiä jotka tässä tilanteessa riippuvat, koska kyseessä rakas ja upea ihminen, joka on vain päätynyt täydelliseen tunteidensa analysoimisen ansaan ja terapeutti vissiin vain heittää bensaa liekkeihin. Hän uskoo selvästi oikeasti siihen, että koko maailma haluaa ylittää hänen rajojaan ja hänen täytyy verenmaku suussa niitä valvoa. 

Ihan kamalaa. 

Vierailija kirjoitti:

Luulen että tämä sinun läheinen ei ole muuttunut terapiassa tuollaiseksi vaan hän on aina ollut tuollainen. Hän on aina reagoinut sinun ja muiden sanomisiin tuolla tavoi. Ainoa mikä on muuttunut on se että hän sanoo sen ääneen. Sen sijaan että hän yksin muiden tietämättä kärsii kipuaan niin hän nyt jakaa oman kipunsa satuttajansa kanssa. Tavallaan peli on reilumpi kuin aikaisemmin kun myös muut tietävät miltä hänestä todellisuudessa tuntuu. Se onkin sitten eri asia kuinka moni haluaa muuttaa käytöstään sellaiseksi että hänen kanssaan on mukava olla ja kuinka moni katkaisee yhteyden kokonaan.

Joku ulkopuolinen voisi sanoa omasta tilanteestani noin. Terapialäheiseni väitti, etten kuuntele häntä. Koko ajan olin kuunnellut. Toin sen ilmi 1) toistamalla ääneen hänen puhtettaan, 2) varmistamalla, että ymmärsin oikein eli kysymällä että ymmärsinkö oikein, kun ymmärsin xxx, ja 3) sanomalla ihan ääneen, että sanoit äsken xxx. Silti hän väitti, etten kuuntele häntä. Kun sanoin hänelle, että kiinnitän asiaan enemmän huomiota, niin sitten hän yhtäkkiä tokaisi, että pitkästä aikaa tuntuu, että kuuntelen häntä. Hänelle ei riittänyt se, että osoitin kuulleeni hänen sanansa, vaan hän tarvitsi sen, että sanon ääneen lupauksen, että kuuntelen häntä. Olin hämmentynyt. Todellinen kuunteleminen ei merkinnyt hänelle mitään. Mutta se, että sanoin kuuntelevani, oli käänteentekevää. Itse kuuntelemisessani en muuttanut mitään. Silti hän oli tyytyväinen.

Tämä on vain yksi esimerkki monista. Oman kokemukseni pohjalta väitän, että asiat eivät ole ihan noin yksinkertaisia, että terapiassa käy hyvä ihminen ja hänen kanssaan on tekemisissä paha ihminen. Minunkin kohdalla nuo väitteet kuuntelemattomuudesta olivat aivan tuulesta temmattuja ja johonkin minuun liittymättömän trauman laukaisemia. Siksi nuo ulkopuolisten tekemät tulkinnat eivät ole mitään totuuksia. Ne voivat osua kohdilleen, mutta voivat aivan yhtä hyvin olla täysin hutilyöntejä. Vaikka tulkitsijasta varmasti tuntuukin, että hän tietää paremmin ja on oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä tunnistan tämän ilmiön. Minulla on vastaavanlainen ystävä, jolle terapiakieli ja itsesäälissä kieriskely on minusta tehnyt aivan valtavan karhunpalveluksen. Suurin osa ihmisistä lähellään on kaikonnut, koska kukaan ei osaa koskaan toimia, kuten hän juuri sillä hetkellä toivoisi. Kaikki luovat turvattomuutta aivan hyvää tarkoittavilla asioilla.

Hänen rajojaan ylittävät mm. Iloiset instagram-kuvat päivinä, kun hänellä on huono olla, vaikka toinen osapuoli ei tiedä asiasta mitään ja seuraajiakin on satoja. Jos tulee bänksit hän kysyy kaverien näkemystä. Vääriä vastauksia ovat mm olen niin pahoillani = keskustelun sivuuttamista, löydät jonkun paremman = gaslightaamista, minulle on käynyt samoin, kyllä se siitä = vähättelyä, pidä huoli itsestäsi = irrottautumista ystävän vastuusta. Saati sitten, että joku uskaltaisi sanoa, että älä kaada kaikkea pientäkin läheistesi niskaan omana kriisinä! Sitten itketään, kun

Ja siis haluan vielä korostaa että sanon tämän pitkän terapian käyneenä ja siitä suuresti hyötyneenä. Mutta tämä on mennyt tavattoman vikaan ja hänen hätänsä seuraaminen on kauheaa, kun ihmiset kaikkoavat, kun eivät enää alkuunkaan tiedä, mitä saa sanoa. Ja vaihtoehto ei tietenkään ole sanoa, että anna hyvää tarkoittaville hieman armoa. 

Noita ihmisiä jotka vetävät kaiken itseensä löytyy kyllä. Esimerkiksi kun joulupäivänä julkaisin iloisen joulukuvan somessa, niin yksi tuttu, joka jotain syystä kuitenkin alkoi itse seurata minua, alkoi valittaa miten tökeröä oli julkaista jotain tämmöistä, kun seuraavana päivänä on hänen vanhempiensa kuoleman vuosipäivä.

Vierailija kirjoitti:

"Terapeutti ei ole mikään pyhimys. Sieltä voi tarttua kaikenlaista paskaa mukaan, mistä ei puhuta. En ikinä avautuisi tai ottaisi neuvoja vastaan ihmiseltä, tai menisi suljettuun tilaan tunneiksi, jota en tunne, kunnioita ja arvosta. Tarkkailkaa ajatuksianne. Kaikki eivät ole omianne."

 

Tämä.

Olen samaa mieltä, että kannattaa olla hyvin kriittinen terapeutin valinnan kanssa. Toisten mieltä saa muokkailla yllättävän alhaisella koulutustasolla. Itse en haluaisi sosionomia sorkkimaan pääni sisältöä. Ja koulutustakin enemmän merkitystä on sillä, että terapeutti osaa kiinnittää huomiota olennaisiin asioihin ja analysoida saamaansa tietoa. Monilla ei tätä kykyä ole, vaikka se on hyvin olennaista terapeutin työssä. Tuttavan terapeutti ohitti hyvin sujuvasti kaikki ristiriitaisuudet, joita terapiassa ilmeni. Ei sitten ollutkaan yllättävää, että terapia ei edennyt oikein mihinkään.

Mielenkiintoista, miten kritiikki terapiaa ja terapeuttia kohtaan tyrmätään täällä mahdottomana ajatuksenakin. Aivan kuin terapia olisi tabu, jota ei sovi kritisoida. Lääkäreissä, opettajissa, kaivinkoneen kuljettajissa, kaupan kassoissa tai siistijöissä voi olla ihmisiä, jotka ovat hyviä työssään ja toisia ihmisiä, jotka eivät ole kovin hyviä työssään. Kaupassa voi olla hyvin hidas kassa työntekijä. Tai siivooja voi olla huolimaton. Kaivinkoneen kuljettaja voi tehdä epätasaista jälkeä. Lääkäri ei löydä oireiden syytä. Tai opettaja ei saa luokkaa kuriin. Jokainen tietää näitä tapauksia. Mutta terapeutti on aina virheetön. Ei ole olemassa huonoja terapeutteja. Sellaisesta ei saa edes vihjata saati puhua. Jokainen terapeutti on aina hyvä ja kaikki terapia auttaa. Jos jotain ongelmaa on, niin syy on läheisissä, ei koskaan terapeutissa eikä asiakkaassa.

Mielenkiintoinen reaktio nousi, kun terapiasta alettiin puhumaan kriittisesti.

Vierailija kirjoitti:

"Minä toivoisin, että itseään auttavien hullujen ja avunhausta kieltäytyvien tai ongelmiltaan täysin piiloutuvien hullujen alaryhmät pariutuisivat myös keskenään. En usko, että täysin tasapainoiset yleensäkään hakeutuvat suhteisiin hullujen kanssa, vaan ne ovat niitä piilohulluja, välttelevästi kiintyviä, persoonallisuushäiriöisiä jne. Jotka sitten esittävät suhteessa ulospäin sitä täysjärkistä osapuolta ja uhriutuvat kun on niin raskasta olla sen kauhean hullun kanssa."

 

No tuota, kun se nyt vaan tuppaa olemaan raskasta olla sen "kauhean hullun" kanssa? Kai sen nyt voitte myöntää ettei teidän kanssa helppoa ole. Ihan turha nyt siitä muita demonisoida.

Niinpä. Täällä nyt yritetään vääntää mustaa valkoiseksi. Mielenterveysongelmaisten läheisille on vertaistukiryhmiä olemassa. Ne on varmaankin perustettu juuri siksi, kun mielenterveysongelmaisen läheisenä on niin helppoa elää.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki terapeutiksi hakeutuvat eivät ole itsekään sieltä terveimmästä päästä. Viisas valitsee tarkoin, kenelle uskoutuu.

Terapeuttikin on ihminen. Ja hän hoitaa asiakkaitaan omista lähtökohdistaan käsin. Jos hän itse kokee tärkeänä esim. rajojen vetämisen, niin hän tyrkyttää sitä asiakkailleen vahvemmin.

Olin läheiseni mukana pari kertaa työteveyspsykologin tapaamisessa. Näillä kerroilla tavattiin kaksi eri psykologia. Näillä oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Ensimmäinen psykologi oli hyvin analyyttinen ja eteni järjestelmällisesti. Minä sivustaseuraajana ymmärsin mitä hän teki ja miksi. Toinen huiski sinne tänne menemään, eikä tapaamisessa ollut päätä eikä häntää, ei alkua eikä loppua. Se oli vain ihmeellistä sekamelskaa. Käynnillä tuli puheeksi myös onnellisuus, niin psykologi totesi, että eihän kukaan ihminen ole oikeasti onnellinen.

Suosittelin läheiselleni ensimmäistä psykologia, koska toisen toimintatapa ja lausunnot eivät vakuuttaneet ammattitaidosta. Tuli tuon toisen kohdalla mieleen, että hän ei tiedostanut, että hän tapaa työssään lähinnä vaurioituneita ihmisiä, joten hänen maailmankuvansa on todennäköisesti vinoutunut.