Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Minä ja mieheni käytiin pari kertaa terapiassa yhdessä. Mies joi ja väkivaltaakin oli  No sitten tänä nais terapeutti heitti koko homman minun syyksi. Etten osaa olla kunnolla ja kuunnelna miestäni ja ymmärtää pitää enemmän.  No toki vikaa minussakin on. Mies sitten sanoi ettei tuon  kyllä  enää mennä. Ei tuo noin paljon sinun syytä ole että vikaa kyllä enemmän minussa on.  Nyt jo kohta 50 v ollaan oltu yhdessä 

Joillain terapeuteilla tulee ylilyöntiä. Joskus on esitetty huolta siitä, että naisterapeutit ovat pariterapiassa enemmän naisen puolella. Niin jotkut sitten ylikompensoivat ja heittävät toiseen äärilaitaan, mikä ei tietenkään ole yhtään sen parempi.

Samaa ilmiötä on vaikkapa opettajilla. Taannoin oltiin huolissaan, että koulu suosii tyttöjä. Nyt on sitten opettajia, jotka ovat ylikompensoineet ja suosivat poikia. Lapsellani on tällainen ruotsin opettaja. Isoveljet saivat heittämällä kympit ruotsista. Nuorin lapsemme on tyttö, eikä todistukseen tule kymppiä, vaikka kokeista tulee. Mutta minkäs teet. Opettajalla on tässä kaikki valta.

Sori, ei kuulu ketjun aiheeseen. Älkää kommentoiko tätä opettaja-osuutta.

Vierailija kirjoitti:

Terapiat on pääosin pelkkää rahastusta. Tiedän pari ihmistä, jotka niissä on käynyt ja heillä on omituinen tapa puhua itsestään kolmannessa persoonassa ja kuin jostain avuttomasta vauvasta, joka ihan pieni reppana, mutta silti niin reipas ja ihana. Muista ihmisistä puhuttaessa tulee heti tuomitsevampi sävy tai teennäisen holhoava tyyli, jossa ikäänkuin  epäsuorasti yritetään osoittaa toiselle ihmiselle tämän ristiriitaisuus.

Juu näitä on, jotka kuvittelevat olevansa oman terapian jälkeen vähän kuin terapeutteja itsekin.

Terapia voi mennä myös pieleen ja siitä tulla terapioitavan narsistisen egon pönkittämisen paikka. 

Mutta: ap kertoo kyllä vikaa on sinussakin, mikset näe -kommentistaan, josta voi vain miettiä, miksi ja mikä läheinen asennoituu toiseen noin negatiivisesti. Se kertoo joko parisuhteesta, joka pitäisi päättää, koska toinen ei ota vastuuta ongelmista , tai alistavasta ihmissuhteesta, jossa ap katsoo oikeudekseen alistaa ja dominoida toista. Nyt hån raivoaa, kun läheinen ei enää ota vastaan syyttelyä ja kyykyttämistä.  

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

Ei se ole näin. Itse olen traumaterapiassa, koska minua kaltoinkohdeltiin, ja pahasti lapsena kotona. Siellä niitä rajojani ei kunnioitettu, ei fyysisesti, psyykkisesti, eikä sosiaalisesti. Siitä lapsuuden traumasta johtuen olen hakeutunut ihmissuhteisiin, joissa toiset ihmiset ovat toimineet,kuten kotona toimittiin, koska se olo tuttua. Kun hakeuduin terapiaan ja tiedostin tämän, ja sain voimia, niin en enää suostunut siihen, ja sehän ei ihmisille sovi. Tottakai se, vtuttaa, että ei enää saa käyttää tosia hyväkseen tavalla tai toisella. Ja sitten syytetään terapiaa, ja ihmetellään, kun toinen on muuttunut. Ei kukaan hyväksikäyttäjä halua, että huväksiköytettävä ei enää suostu siihen. Myös ns kaasuvalottaminen kuuluu siihen, eli toisen syyllistäminen. Itse en enää suostu siihen, ja jos se tarkoittaa sitä, että joku ihmissuhde loppuu siihen, niin sitten se loppuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luinpa joskus tutkimuksen että terapiaan hakeutuu monesti perhedynamiikan tervein henkilö.

En edes epäile tätä.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että sen perheen terveinkään henkilö olisi millään mittapuutta terve tai tasapainoinen. Kun tuo tervein henkilö astuu perheestä ulos ympäröivään maailmaan, niin siellä ei pädekään ne oman perheen kirjoittamattomat säännöt ja vinksahtanut dynamiikka. Tuo häiriintyneessä perheessä kasvanut ei osaa tervettä dynamiikkaa ja on ympäröivässä maailmassa ongelmissa, kun yrittää ratkoa asioita niillä opeilla, joita on perheeltään saanut.

Itse olen elämässäni tällaisen ihmisen kohdannut. Hänen kanssaan syntyi perin kummallisia tilanteita, kun hän oletti minun toimivan samoin periaattein kuin hän itse ja mihin hän oli perheessään tottunut. Jos minä vaikkapa sanoin hänelle miltä minusta tuntuu tai mitä toivoisin, niin hän

Tämän takia siitä sairaasta perheestä pitää ottaa etäisyyttä ja antaa asialle aikaa. Kyllä se vuorovaikutus pikku hiljaa muuttuu terveemmäksi, kun on tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Prosessia nopeuttaa, jos itse tajuaa tilanteen ja pyrkii ottamaan mallia mukavista ihmisistä. Varmasti sekin on vähän raskasta alkuun muille, semmoista päälleliimattua, mutta mukavat ihmiset ovat onneksi sillä lailla ihania, että sietävät vähän kömpelöäkin käytöstä, kun näkevät että siinä on hyväntahtoisuutta takana ja asiat etnevät hyvään suuntaan.

Jonkinlainen päiväkirja on hyvä tapa jäsennellä ajatuksiaan, ettei tarvitse kuormittaa niitä mukavia ihmisiä loputtomilla pohdinnoilla omasta itsestä ja omista tunteista.

Miksi helvetissä sinä kaikista hulluista tänne kirjoitat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan

Tämän takia siitä sairaasta perheestä pitää ottaa etäisyyttä ja antaa asialle aikaa. Kyllä se vuorovaikutus pikku hiljaa muuttuu terveemmäksi, kun on tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Prosessia nopeuttaa, jos itse tajuaa tilanteen ja pyrkii ottamaan mallia mukavista ihmisistä. Varmasti sekin on vähän raskasta alkuun muille, semmoista päälleliimattua, mutta mukavat ihmiset ovat onneksi sillä lailla ihania, että sietävät vähän kömpelöäkin käytöstä, kun näkevät että siinä on hyväntahtoisuutta takana ja asiat etnevät hyvään suuntaan.

Jonkinlainen päiväkirja on hyvä tapa jäsennellä ajatuksiaan, ettei tarvitse kuormittaa niitä mukavia ihmisiä loputtomilla pohdinnoilla omasta itsestä ja omista tunteista.

-> Väärin! Ei se perhe siitä muutu tai parane että pidät etäisyyttä saatikka että vuorovaikutus muuttuisi terveemmäksi, nämä narsistit eivät tajua, eivät vaikka sen hieroisi niiden naamaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan

Eihän se ole mikään kilpailu onko menettänyt vanhempansa vai ei. Mutta jos olisi, niin on kyllä niitä traagisempiakin kohtaloita kuin orvoksi jääminen. 

Ei se ole näin. Itse olen traumaterapiassa, koska minua kaltoinkohdeltiin, ja pahasti lapsena kotona. Siellä niitä rajojani ei kunnioitettu, ei fyysisesti, psyykkisesti, eikä sosiaalisesti. Siitä lapsuuden traumasta johtuen olen hakeutunut ihmissuhteisiin, joissa toiset ihmiset ovat toimineet,kuten kotona toimittiin, koska se olo tuttua. Kun hakeuduin terapiaan ja tiedostin tämän, ja sain voimia, niin en enää suostunut siihen, ja sehän ei ihmisille sovi. Tottakai se, vtuttaa, että ei enää saa käyttää tosia hyväkseen tavalla tai toisella. Ja sitten syytetään terapiaa, ja ihmetellään, kun toinen on muuttunut. Ei kukaan hyväksikäyttäjä halua, että huväksiköytettävä ei enää suostu siihen. Myös ns kaasuvalottaminen kuuluu siihen, eli toisen syyllistäminen. Itse en enää suostu siihen, ja jos se tarkoittaa sitä, että joku ihmissuhde loppuu siihen, niin sitten se loppuu. 

Entäs kun se, että sinä muutut terapian myötä terveemmäksi, sopii niille muille ihmisille oikein hyvin? Entäs kun ne muut ihmiset eivät ole missään vaiheessa hyväksikäyttäneet sinua millään tavalla? Entäs kun sinä silti syytät muita hyväksikäytöstä ja väität, että he eivät hyväksy muutostasi?

Mistä siinä silloin on kysymys?

Tästä aloituksessa kirjoitettiin. Ja vaikka ette aloittajan kertomusta hyväksyisi, niin ketjussa on monta muuta, jotka ovat kokeneet tuon eivätkä ole mukana tuollaisessa kuviossa mitä sinäkin esittelit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan

Alkoholinhuuruisessa perhehelvetissä kasvaneena voin oikein hyvin sanoa sinulle vastaan. Miten monta kertaa suorastaan toivoin että minut olisi huostaanotettu. Olisi se helvetti ja väkivalta loppunut edes hetkeksi. Olisin saanut nukkua rauhassa ilman että joku raivarin saanut repii minut aamuyöstä vuoteesta alkaakseen hakata koska oma elämä potuttaa ja pieneen teinityttöön se potutus on aikuisen mukiloimalla helppo purkaa. Aamulla sitten kouluun ja yrität näyttää normaalilta ettet leimautuisi ressukaksi sielläkin. 

Kaikki biologiset vanhemmat eivät rakasta lapsiaan. Tajuatko miten tuskallista tuollaisessa kodissa on varttua? Jos sinulla ei ole mitään kokemusta tuosta, niin ole hyvä, älä kommentoi täysin empatiakyvyttömästi ja omahyväisesti asioita  joista et mitään tiedä. 

Välit poikki, terapia on kuorinut hänestä narsistin esiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan

Alkoholinhuuruisessa perhehelvetissä kasvaneena voin oikein hyvin sanoa sinulle vastaan. Miten monta kertaa suorastaan toivoin että minut olisi huostaanotettu. Olisi se helvetti ja väkivalta loppunut edes hetkeksi. Olisin saanut nukkua rauhassa ilman että joku ra

Et kuitenkaan ole kokenut vanhempien menettämistä ja huostaanottoa joten et voi tietää miltä se tuntuu. Minä olen ja tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kuule kukaan vanhempansa menettänyt tiedä pumpulielämästä mitään toisin kuin te äidin ja isän kanssa eläneet joille mummon kuolemakin on itkun paikka.

Onpas taas lapsellinen asenne, että toiset elää sinun mielestäsi jotain pumpulielämää.

Turhaa sitä kieltää onhan se pumpulielämää jos ei ole menettänyt vanhempia tai edes toista lapsuudessa eli kokenut oikeasti rankkoja asioita. Joten sulla tuskin on mitään mahdollisuuksia sanoa meille vanhempamme menettäneille vastaan

Alkoholinhuuruisessa perhehelvetissä kasvaneena voin oikein hyvin sanoa sinulle vastaan. Miten monta kertaa suorastaan toivoin että minut olisi huostaanotettu. Olisi se helvetti ja väkivalta loppunut edes hetkeksi. Olisin saanut nukkua rauhassa ilman että joku ra

Sinulla sentään oli mahdollisuus olla oikeitten vanhempiesi kanssa ja mahdollosuudet ihan mihin vaan, lapsella jonka vanhemmat on kuolleet ei ole näitä mahdollisuuksia ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämän takia siitä sairaasta perheestä pitää ottaa etäisyyttä ja antaa asialle aikaa. Kyllä se vuorovaikutus pikku hiljaa muuttuu terveemmäksi, kun on tekemisissä mukavien ihmisten kanssa. Prosessia nopeuttaa, jos itse tajuaa tilanteen ja pyrkii ottamaan mallia mukavista ihmisistä. Varmasti sekin on vähän raskasta alkuun muille, semmoista päälleliimattua, mutta mukavat ihmiset ovat onneksi sillä lailla ihania, että sietävät vähän kömpelöäkin käytöstä, kun näkevät että siinä on hyväntahtoisuutta takana ja asiat etnevät hyvään suuntaan.

Jonkinlainen päiväkirja on hyvä tapa jäsennellä ajatuksiaan, ettei tarvitse kuormittaa niitä mukavia ihmisiä loputtomilla pohdinnoilla omasta itsestä ja omista tunteista.

 

-> Väärin! Ei se perhe siitä muutu tai parane että pidät etäisyyttä saatikka että vuorovaikutus muuttuisi terveemmäksi, nämä narsistit eivät tajua, eivät vaikka sen hieroisi niiden naamaan

Siis vuorovaikutus ylipäätään, muiden ihmisten kanssa alkaa muuttua ajan kanssa helpommaksi, kun ei olla enää narsistiperheen kusilaarina. Se narsistinen perhe jätetään ikuisiksi ajoiksi.

Eihän kenenkään elämää tai edes lapsuutta voida määrittää yksittäisen asian perusteella. Edes sen, vaikka olisi menettänyt alaikäisenä molemmat vanhempansa, koska se itsessään ei kerro oikeastaan vielä mitään niistä todellisista olosuhteissa missä on elänyt. Siksi et voi sanoa, että olisit kokenut vaikeampia asioita tai elänyt yleisesti rankemman tai vaikeamman lapsuuden tai elämän kuin toiset.

Ei kyllä kuulosta terapian tuottamalta. Taidat vain trollata.

Kuulostaa omalta läheiseltäni, joka katkaisi ystävyyden useisiin ihmisiin, jotka olivat aina olleet hänen tukenaan ja olkapäänään. Terapian myötä hänestä tuli joka tilanteessa aina ja kaikkialla uhri- hän ei itse ollut koskaan vastuussa mistään. Mielestäni hänestä tuli terapian myötä lähinnä narsisti lumihiutale. Jos joku auttoi, niin auttoi väärin. Hänellä oli oikeus pyydellä apua ja tukea mutta muut eivät saaneet edes kuvitella että ystävyys olisi joskus vielä vastavuoroista. 

Onneksi muutti muualle, on niin paljon helpompi olla ja elää ilman riippakiveä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä kuulosta terapian tuottamalta. Taidat vain trollata.

Se olen huomannut, että tällaiset kertomukset ovat monelle uskomattomia.

En ole ap, mutta samaistun. Ja kyllä terapia voi tuollaista tuottaa, että terapiaa käyvä muuttuu ylikriittiseksi kaikkea ympäristöään kohtaan. Ja sen tietää terapian tuottamaksi muun muassa siitä, että tuo ylikriittisyys ilmestyy puheeseen pian terapian alkamisen jälkeen. Sen tietää terapian tuottamaksi myös siitä, että se kriittinen puhe sisältää yleisiä terapiatermejä ja terapiaslangia. Sen tietää terapian tuottamaksi siitäkin, että tämä terapiassa käyvä ihan suoraan sanoo, että hän on terapiassa oppinut, että näin pitää toimia.

Vaikka se olisikin jollekin uskomatonta, niin jollekin toiselle se on tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa omalta läheiseltäni, joka katkaisi ystävyyden useisiin ihmisiin, jotka olivat aina olleet hänen tukenaan ja olkapäänään. Terapian myötä hänestä tuli joka tilanteessa aina ja kaikkialla uhri- hän ei itse ollut koskaan vastuussa mistään. Mielestäni hänestä tuli terapian myötä lähinnä narsisti lumihiutale. Jos joku auttoi, niin auttoi väärin. Hänellä oli oikeus pyydellä apua ja tukea mutta muut eivät saaneet edes kuvitella että ystävyys olisi joskus vielä vastavuoroista. 

 

Onneksi muutti muualle, on niin paljon helpompi olla ja elää ilman riippakiveä.

Juuri noin. Terapia voi vahvistaa vastavuoroisuuden puutetta ja uhrin roolia. Ei sen varmaan pitäisi noin mennä, mutta minullakin on tuollainen kokemus.