Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta

Punkeroa on aina niin helppo viedä!

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täysjärkisen 4- kymppisen pitää ymmärtää ettei sen vanhemmat elä ikuisesti.

Ennen kuin ehdin täyttämään 40 v oli molemmat vanhemmat ja kaikki isovanhemmat kuolleet, ymmärsin.

Ei taida punkero pystyä tästä ketjusta kaikkia viestejä poistamaan? 

Kajaanista kajahtaa :D :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä täysjärkisen 4- kymppisen pitää ymmärtää ettei sen vanhemmat elä ikuisesti.

Ennen kuin ehdin täyttämään 40 v oli molemmat vanhemmat ja kaikki isovanhemmat kuolleet, ymmärsin.

täysjärkinen ja palstan juntit, ehkä pieni paradoksi? :D

Eihän 7-kymppinen edes ole vanhus sillä lailla kuin vanhus yleensä käsitetään. Hyväkuntoisia eläkeläisiä joilla on varaa ja aikaa matkustella pitkin maailmaa. Jos sellainen kuolee saappaat jalassa, niin ei ole mikään ihme että aikuinen lapsi järkyttyy siitä.

8-kymppinen sitten on jo enemmänkin vanhus, mutta heistäkin monet ovat vielä niin hyväkuntoisia että äkkikuolema yllättää ja järkyttää.

Mutta ylipäänsä on järjetöntä kilpailla surulla ja määrätä minkä verran mistäkin tapahtumasta saa järkyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40v on aika nuori edelleen. Nykyään nuoruus jatkuu 80v saakka.

 

 

Tämä on just se nykypäivän harha, että nuoruus jatkuu ikuisesti. Kyllä ihan tervekin 40 vuotias voi kuolla sairauskohtaukseen. Joku 60 vuotias ei ole enää nuori eikä kukaan elä ikuisesti. Harva elää nuoreksi 80 vuotiaaksi. Mutta suru toki on oikeutettua oli ihminen minkä ikäinen tahansa. Mutta, että tulee jotenkin järkytyksenä tai yllätyksenä, että 70 vuotias voi kuolla, on jotenkin luonnotonta.

Eihän tuolla logiikalla sitten yhtään kenenkään kuolemasta saisi olla järkyttynyt, 40-50v alkaa yleisesti kuolla porukkaa erilaisiin sairaskohtauksiin, se on ihan normaalia.

Ei kai kukaan ole "kieltänyt" ketään reagoimasta kuten reagoi. Tässä puhutaan mielestäni kahdesta eri asiasta; aloittaja puhuu mielestäni heistä jotka järkyttyy jo kuoleman olemassaolosta koska jostain syystä eivät ole työstäneet asiaa että vanhemmat kuolee ja ovat asiasta ihmeissään ja osa jengiä puhuu taas normaalin kuuloisesta surutyöstä, joka toki on ainutlaatuinen koska eihän niitä vanhempia ole montaa eikö vastaavaa surua koe ennen kuin sen kokee. Mutta mielestäni saan kiinni siitä että niissä on sävyero, että jotkut eivät ole millään tavalla ajatelleetkaan kuolevaisuutta ja se tulee heille "puun takaa", ikään kuin epäreiluna ja kohtuuttomana asiana. Omat vanhemmat on sairastelleet ja vaikka kaikki on 75 v. ikään nähden ok melko niin kyllä olen vuosia jo miettinyt heidän poismenoaan ja heidän kanssaan on siitä juteltukin, että sitten kun heitä ei enää ole. Tulen heitä varmasti suremaan ja kaipaamaan, ja toki jos kuolema tulee yhtäkkisesti esim sairauskohtauksen muodossa se tulee yllättämään arkielämän tasolla ja järkyttämäänkin mutta onhan se erilainen tilanne jos ihminen siinä hetkessä vasta alkaa prosessoida että niin täähän ei jatku ikuisesti... Mielestäni eri lähtökohdat asialle.

Tämä ketju on hyvä esimerkki siitä, että suurin osa porukasta ei ymmärrä lukemaansa, vaan joka toisessa viestissä huudetaan, miten ap kieltää ihmisiä suremasta. Koita siinä sitten käydä keskustelua.

Meillä myös vanhemmat laittoivat jo viisikymppisinä kuolemankansiot kuntoon, tehtiin edunvalvontavaltuutukset, kirjattiin hautajaistoiveet, sovittiin hautausmenettelyistä jne. 

Hoitakaa asiat kuntoon ja eläkää kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Sanokaa kaikki nyt, mitä haluatte sanoa. Kyllä ne teidän kosmopoliitit maratoonari-seitsemänkymppisetkin joskus kuolevat. Ja te itse myös. 

Itse olen ihmetellyt samaa. Juttelin erään tutun kanssa jonka vanhemmat siis jo 90 vuotiaita ja joka ihmetteli kun ne ovat alkaneet sairastamaan ja useita sairaala reissuja takana. Mietin keskustelun aikana että miten vanhaksi hän kuvittelee että ne elää ilman minkäänlaisia kremppoja ja luuleeko hän että he ovat kuolemattomia. Toski omien vanhempien kuolema on aina järkytys, oli he kuinka iäkkäita tahansa mutta luonnollista on syntyä ja kuolla, ja kuolla varsinkin kun on jo lähes satavuotias. Harva kuolee vanhuuteen, vaan juurikin johonkin sairauteen joka on seuraus vanhasta iästä.

Vähän ristiriitaiset fiilikset. Olen itse kolmekymppinen ja omat vanhemmat on verrattain nuorena saaneet minut ja ovat tällä hetkellä 54- ja 56-vuotiaita eli suhteellisen nuoria. Täytyy sanoa että jos heistä toinen kuolisi yhtäkkiä niin olisi se suuri järkytys ja valtava suru  ja kriisi. Heidän iässään ihmiset eivät kuitenkaan nykyään vielä yleensä kuole. Tästä 10 tai 15 vuoden päästä on varmaan eri juttu. Seitsemänkymppiset ja varsinkin kahdeksankymppiset alkavat kuitenkin olla jo iäkkäitä ja mahdollisuudet erinäisille sairauksille kasvavat jatkuvasti.  

Toisaalta olen omassa lähipiirissäni todistanut viimeisten vuosien aikana valitettavasti useita muita kuolemantapauksia joihin ei ole osattu varautua joko yhtään tai ainakaan kokonaan. Nämä siis sellaisia joissa menehtyneet ovat olleet alle 70-vuotiaita. Ne ovat melko paljon avanneet omia silmiäni ja auttaneet ymmärtämään että elämä voi todellisuudessa päättyä koska tahansa. Ja mitä enemmän elämää on takana niin sitä suurempi todennäköisyys on sillä on myös päättyä. 

 

Itselleni on järkytys nähdä niin monen 70-vuotiaan menehtyvän. Tämä johtuu ihan siitä, että koko aikuisiän on toitotettu kuinka elinajanodote on noussut. 

Itse nuorempana ymmärsin sen niin, että 70v. eläisi nyt 80-vuotiaaksi. Ja kun näin ei tapahdukaan, tunnen itseni petetyksi.

Se pistää myös ajattelemaan omaa kuolevaisuutta. Että kuinka eläkkeelle jäämisen jälkeen ei olekaan enää montaa vuotta elinikää jäljellä.

Yksi iso kuolemansyy on syöpä. Siihen ei ole vieläkään onnistuttu löytämään hoitokeinoa, vaikka niin moneen muuhun sairauteen on saatu apua.

Isä kuoli kaksi päivää sitten. Hän oli vähän vajaa 70-vuotias ja kuolema tuli luultavasti usean pitkäaikaissairauden ja keuhkokuumeen yhdistelmänä, jossa sydän petti tai tuli keuhkoveritulppa lopuksi. 

Kirjoitin tähän ketjuun hieman aiemmin ja pohdiskelin sitä, miten vaikea polku vanhemman vanheneminen ja sairastelu on, kun mukana on läheisille haastavaa mielenterveysongelmaa jo ennen mitään muistisairauksia tai neurologista rappeumaa. En ollut isäni kanssa sen takia tekemisissä viime vuosina ja nyt, hetki hetkeltä muistelen enemmän sitä isää, joka hän oli ennen sairauksia. 

Luulin, että kuolema olisi helpotus hänen sairauksiensa takia tai ettei se koskettaisi minua niin paljon, mutta kyllä voin sanoa, että olen järkyttynyt vanhempani kuolemasta. En siksi, että se olisi luonnotonta, ei tämä ole moraalinen lauselma, vaan koska järkyttyminen ja valtava suru ovat normaali osa tätä. Ne ovat hirveitä, suuria, kohtuuttomia tunteita, eikä niitä voi kieltää keneltäkään, sillä me kohtaamme ne kummankin vanhemman kohdalla vain kerran. 

Varmaan riippuu myös kuinka läheinen ja "samalla aaltopituudella" on. Mulla ainakin toisen vanhemman kuolema oli paljon vaikeampi kuin toisen, kun se toinen oli tyyliin ainoa maailmassa joka oli edes vähän samanlainen friikki kuin minä. Jäi tyhjä olo.

Läheisen menettäminen, varsinkin äkisti,  on aina shokki. Vaikka olisi iältään vanhakin. Sitä paitsi voi silti olla erittäinkin hyvässä kunnossa. 

Ap ei nyt oikein tiedä mistä puhuu. Omaa kokemusta asiasta ei ole, veikkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on hyvä esimerkki siitä, että suurin osa porukasta ei ymmärrä lukemaansa, vaan joka toisessa viestissä huudetaan, miten ap kieltää ihmisiä suremasta. Koita siinä sitten käydä keskustelua.

Kyse on mielestäni siitä, että ap ei ymmärrä asian luonnetta, koska ei ole vielä sitä omakohtaisesti kokenut. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ihmetellyt samaa. Juttelin erään tutun kanssa jonka vanhemmat siis jo 90 vuotiaita ja joka ihmetteli kun ne ovat alkaneet sairastamaan ja useita sairaala reissuja takana. Mietin keskustelun aikana että miten vanhaksi hän kuvittelee että ne elää ilman minkäänlaisia kremppoja ja luuleeko hän että he ovat kuolemattomia. Toski omien vanhempien kuolema on aina järkytys, oli he kuinka iäkkäita tahansa mutta luonnollista on syntyä ja kuolla, ja kuolla varsinkin kun on jo lähes satavuotias. Harva kuolee vanhuuteen, vaan juurikin johonkin sairauteen joka on seuraus vanhasta iästä.

Asuiko tuttu kenties vanhempiensa kanssa tai muuten usein tekemisissä? Siinä nimittäin voi olla sellainen ilmiö ettei sitä vanhenemista edes huomaa. Näen vanhempiani yleensä aina kotona ja siellä heidän vanhenemistaan ei noteeraa, mutta kun lähdin jonnekin asioille mukaan niin vieraassa ympäristössä kiinnitin huomiota, että näyttääpäs nuo vanhempani todella vanhoilta.

Vierailija kirjoitti:

Isä kuoli kaksi päivää sitten. Hän oli vähän vajaa 70-vuotias ja kuolema tuli luultavasti usean pitkäaikaissairauden ja keuhkokuumeen yhdistelmänä, jossa sydän petti tai tuli keuhkoveritulppa lopuksi. 

 

Kirjoitin tähän ketjuun hieman aiemmin ja pohdiskelin sitä, miten vaikea polku vanhemman vanheneminen ja sairastelu on, kun mukana on läheisille haastavaa mielenterveysongelmaa jo ennen mitään muistisairauksia tai neurologista rappeumaa. En ollut isäni kanssa sen takia tekemisissä viime vuosina ja nyt, hetki hetkeltä muistelen enemmän sitä isää, joka hän oli ennen sairauksia. 

 

Luulin, että kuolema olisi helpotus hänen sairauksiensa takia tai ettei se koskettaisi minua niin paljon, mutta kyllä voin sanoa, että olen järkyttynyt vanhempani kuolemasta. En siksi, että se olisi luonnotonta, ei tämä ole moraalinen lauselma, vaan koska järkyttyminen ja valtava suru ovat normaali osa tätä. Ne ovat hirveitä, su

Kyllä. Vanhemman kuolema oli elämää muuttanut asia ja sen jälkeen muistan ajatelleeni miten ymmärtämätön aiemmin olin ollut. 

Uskottelen itselleni että omat vanhempani ovat vielä hyvässä kunnossa ja jotenkin vertaan vaikkapa äitiänikin hänen vanhempiin siskoihinsa jotka ovat vielä hyvässä terässä. Ettei tässä hätää, mutta eipä täältä tietty järjestyksessä kukaan useimmiten lähde..

Kävin tänään katsomassa isää kappelissa ennen ruumiinavausta ja hän oli sama isä kuin aina ennenkin, vanhempi, sairaampi, mutta jokin rauha säteili. Hänen kotonaaan kävi ilmi, että hän oli kai valmistautunut lähtöön lähtiessään. 

Viime päivinä on käynyt ilmi uskomattomia asioita hänen elämästään, paljon sellaista, mitä epäilin ja tiesin hänen eläessäänkin, mutta nyt helpompi hyväksyä huonoja asioita osaksi häntä, kun ei joudu enää katsomaan silmiin ja tajuamaan, miten paljon hän aina jätti kertomatta, joskus suorastaan valehteli, ja miten hän itseään ja muita kohteli. 

Entä jos järkytys onkin joskus sitä, että vanhemman näkee tämän kuoltua kerrankin kokonaisena? Ei ole enää tarvetta ylläpitää jatkuvuutta, hyviä välejä tai mielikuvaa vanhemmasta, kaikki alkaa arkistoitua omiin lokeroihinsa.

Viikon olen hoitanut isän kuoleman asioita, päiviä menee, ilman että ehdin surra. On yksinkertaisesti liian paljon selvitettävää ja pelkään, että jos pysähdyn, mitä sitten tapahtuu. 

Pääsen isän yrityksen saattohoidon kautta yhä enemmän tutuksi isäni elämänpiirin kanssa, ehkä enemmän kuin koskaan lapsuuden jälkeen. Yhä useammat ihmiset hänen ympäriltään osoittautuvat kuuluvaksi sellaiseen maailman, jota en ymmärrä lainkaan. Mietin mikä osa isääni eli missäkin sosiaalisissa piireissä. Hän oli prisma, säteili yhtä valoa yhteen suuntaan, toiseen suuntaan toista, laajasti pidetty mies, joka ei lopulta enää edes soittanut lapsilleen, kun tiesi kuolevansa. Sama mies, joka opetti minulle terveen ja hyvän, lempeän ja samalla vaativan elämän peruspilarit, maksoi koulutuksen ja antoi hyvät geenit, oli myös mies joka kävi maksullisissa naisissa, vietteli ja hylkäsi naisia liukuhihnalta, sotkeutui epäilyttäviin kuvioihin ja purki vihaansa ainoaan lapseen, joka häneen enää oli yhteydessä. Surullinen lapsena hylätty poika.

En ole miettinyt sitä koskaan ennen miksi hän yhtäkkiä kymmenen vuotta sitten muuttui. Luulin, että se on vain vaihe, mutta hän ei koskaan palannut entiselleen. Menetin isäni jo vuosia sitten, kun hän sekosi ideologiaan ja katkeruuteen. Rakastin sitä isääni, joka hän oli, hänet haluaisin takaisin ja hänen kanssaan olisin halunnut elää vielä kymmenen vuotta. Mutta menetin hänet jo vuosia sitten. Nyt menetin mahdollisuuden, että se olisi koskaan enää ollut mahdollista. 

Olen niin monta vuotta joutunut pitämään mielessä miten vaarallinen hänestä tuli henkiselle terveydelleni, jotten ottaisi häneen yhteyttä, etten ole antanut itseni ajatella hänen hyviä puoliaan. Nyt on turvallista muistaa ne, hän ei voi enää vahingoittaa minua. Hän teki parhaansa. Hyvää matkaa isä.