"Koululaisen kanssa on paljon rankempaa kuin päiväkoti-ikäisen kanssa" - onko todella näin?

Teini-ikäisen kanssa on rankempaa. 13-17 vuotias on liian nuori päättämään 100% omista asioistaan, mutta tarpeeksi vanha tekemään joitakin päätöksiä, johon vanhemmalla ei ole sanavaltaa. Nuoren persoonallisuudesta riipuen voi olla hyvinkin helppo teini-ikä, tai sitten se voi olla hyvinkin haastava.

Ja kaiken keskiössä vanhempi leimataan syylliseksi. Teit noin tai teit näin, se on aina muiden mielestä automaattisesti väärin. Vanhempi katsotaan syylliseksi, jos teini aiheuttaa tuhoa muun kaltaistensa yllyttämänä.

Päivökotivuodet oli superrankkoja pakkopäikkäreiden takia.  Lapsia ei kertakaikkiaan saanut nukahtamaan ennen puolta yötä,ei millään konstilla, ja olin ihan loppu koko ajan. Eskarissa aukeni taivas, kun ei ollut enää pakkopäikkäreitä ja arki oli tosi helppoa. Alakoulu oli rankkaa sekopäisen opettajan vuoksi, yläaste tosi helppoa. Nyt jo molemmat lapset aikuisia. Murkkuikäisenä oli kiukuttelua, mutta ei mitään varsinaisia ongelmia. Hyvin ovat elämässään pärjänneet.

Vierailija kirjoitti:

Ihan perus täysin turhaa ootappa vaan puhetta. Osalla on rankempaa, osalla helpompaa. Riippuu lapsesta ja ihan arjen kokonaisuudesta. Pääsääntöisesti lasten kanssa elämä helpottaa koko ajan, toki poikkeuksia on.

taitaa riippua enempi vanhemmasta toisille kaikki on vaikeeta 

Käytännössä alakouluikä on helppoa ja mukavaa aikaa, kun ei ole mitään erityistä, joka vaikeuttaa elämää. Kun lapsi on hyvävointinen, terve ja ikätasoinen, on elämä vaivatonta.

Vaikeuksia tekevät arkeen erilaiset haastavat tilanteet, kuten kiusaaminen, erilaiset traumat ja turvattomuus tai mielenterveyden ongelmat tai yleinen rajattomuus, joka saa lapsen haastamaan vanhempaansa. Ja ikävä kyllä nykyään niin yleiset nepsy-ongelmat myös. Jos lapsella on jokin neuropsykiatrinen oireyhtymä, niin monessa asiassa on kuin olisi paljon nuoremman lapsen kanssa tekemisissä, mutta raivarin iskiessä siinä on iso lapsi, joka saa aikaan paljon isompaa vahinkoa niin fyysisten vammojen kuin omaisuudenkin kannalta.

Ikätasoisesti kehittyvän lapsen kanssa alakouluikä on helpompaa kuin pikkulapsivaihe niin kuin moni jo totesikin. Perusta tälle luodaan kuitenkin niiden varhaisten vuosien aikana, jolloin lasta kasvatetaan pienestä pitäen eikä luisteta ja jäädä lapsen kaveriksi. 

Koululaisen kanssa on helpompaa. Meille ainakin näin. Lapsi hoitaa omat aamu- ja iltahommat, kulkee itsenäisesti kouluun ja kavereille. Hoitaa oman sosiaalisen elämänsä ei tarvitse järjestää mitään leikkipuistotreffejä, ei myöskään tarvitse mennä sinne leikkipuistoon hiekkakakkuja tekemään. Ei vaadi jatkuvaa huomiota, koululaisen kanssa voi keskustella asioista järkevästi, myös ristiriidoista. Koululainen pukee itse, ei saa toista tuntia kestäviä itkupotkuraivareita, kun leipä tarjoillaan väärältä lautaselta tms. draamaa.

Harrastusrumba on iltapäivisin, vaatii säätöä ja joustamista mutta mielummin sitä kuin sitä hiekkalaatikolla istumista.  Itsekin koen että iltapäivät ovat kuin toinen työpäivä, minulla jopa vaativampi joskus. Töissä on sentään se kuuluisa vessarauha ja ihan mihin tahansa ei vaadita repeämään. 

Olen myös eri mieltä että päiväkoti-ikäisen kanssa tulisi vain arkisin kökkiä kotona rauhoittumassa. En edes tiedä mitä se kotona rauhoittuminen tarkoittaa. Meillä lapsilla on riittänyt virtaa päiväkodin jälkeenkin. Ei tarvitse haaveilla mistään rauhallisuudesta. Ihan hyvin ehtii leikkimään kavereille, tai harrastuksiin tms päiväkotipäivän jälkeenkin. Helpompaa itselle kun lapsella on mielekästä tekemistä, muuten hyppii seinille kotona. 

Uppp

Itse kans ihmettelen mikä hinku joillakin on raahata lapsi vielä pitkän päivän jälkeen jonnekin leikkipuistoon? En vaan ymmärrä. 

Ja joo, voin kertoa että yläkoululaisen kanssa on todella hanurista etenkin tällä hetkellä. Nuoremman, eskarilaisen kanssa on kaikki vielä tosi helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Yhden lapsen kanssa on aina rankkaa.

Hyvä vitsi. Yhden lapsen kanssa on harvoin rankkaa.

Itse aloituksen kysymykseen. Meillä ainakin oli päiväkotiaika rankempaa, koska piti viedä ja hakea eikä lasta voinut jättää yhtään yksin. Kouluunmenon myötä helpotti, kun lapsi sai ihan luvan kanssa olla itsenäisempi.

Sehän oli ihanaa oppimisen aikaa. Toki harrastuksiin kuskaamista oli paljon, varsinkin kun oli useampi aktiivinen lapsi.. 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän yksi pointti äidillä ole tuossa koululaisten loma-aika.

Päiväkoti-ikäisen saa päiväkotiin silloin, kun itse on töissä, eikä lomaa ole. Koululaisen kanssa pitäisi keksiä, miten järjestetään 10 viikon kesäloma, viikon syysloma, parin viikon joululoma, viikon hiihtoloma + pääsiäisen pitkä viikonloppu. Läheskään kaikilla ei ole mahdollisuutta pitää töistä noin paljon vapaata/palkatonta/lomaa, ei välttämättä ole tukiverkkoja jne. Pieni koululainen saattaa soittaa monta kertaa päivässä vanhemmalle töihin "äiti, missä on lenkkarit on/voiko syödä välipalaksi sipsejä/saako mennä Islan luo?"

Tämä siinä mun mielestä rankinta oli. Mietin, että mikä "toinen työpäivä" siellä kotona odottaa, kun koti on ollut tyhjänä koko päivän? Odotapa vaan, kun pienet lapset on siellä keskenään. :D Lomat, vapaat ja myös joka ikinen arkipäivä, kun pääsevät koulusta tunteja ennen, kuin vanhemmilla loppuu työpäivä. Töissä ei tarvinnut kelloa katsoa, kun tiesi, että koska on klo.13. Puhelin alkoi soida heti, kun koulu loppui. Mutta oikeastaan tuo on ainoa asia mikä mulla tulee mieleen. Muuten kun vertaa, niin päiväkoti-ikä oli rankempi.

Kyllä mä olen auttanut lapsia läksyissä, etenkin syventämään osaamista (kun pyytävät) ja kokeeseen kertaamisessa myös. Esikoinen on jo yliopistossa ja nuorempi kirjoittaa nyt keväällä viimeiset aineet Ressun lukiosta. Eli kyse ei ole siitä, että vanhempien pitäisi istua vieressä vahtimassa että läksyt tehdään, vaan autan hieman vaikeammissa (ekstra) tehtävissä, jotta lapsi oppii asioita, mitä koulussa ei välttämättä ehditä opettaa. 

 

(Täytyy sanoa, että lukion pitkä matikka on kyllä tehnyt tiukkaa itselle ekan luokan jälkeen, samoin fysiikan ja kemian kanssa olen sanonut, että pitää pärjätä itse).

 

Vierailija kirjoitti:

^Läksyissä autettiin ekoilla luokilla. Sen jälkeen todella harvoin. Kouluun yhteys, jos läksyt takkuaa ja vanhempien pitää istua vieressä.

 

Alakouluikä on se täydellisin ikä lapselle. Mikään vaihe ei ole menossa. On jo älyä ja osaamista moneen. On kiinnostusta ja innostusta. Mukavaa seuraa, paljon parempaa kuin moni aikuinen :D

Vierailija kirjoitti:

Päivökotivuodet oli superrankkoja pakkopäikkäreiden takia.  Lapsia ei kertakaikkiaan saanut nukahtamaan ennen puolta yötä,ei millään konstilla, ja olin ihan loppu koko ajan. Eskarissa aukeni taivas, kun ei ollut enää pakkopäikkäreitä ja arki oli tosi helppoa. Alakoulu oli rankkaa sekopäisen opettajan vuoksi, yläaste tosi helppoa. Nyt jo molemmat lapset aikuisia. Murkkuikäisenä oli kiukuttelua, mutta ei mitään varsinaisia ongelmia. Hyvin ovat elämässään pärjänneet.

Olen ikuisesti kiitollinen oman lapsen päiväkodin henkilökunnalle, jotka ymmärsivät, kun sanoin, että lapsi ei voi nukkua päikkäreitä. Oma lapsi oli lopettanut päiväunet jo 1,5-vuotiaana ja meni 3-vuotiaana päiväkotiin. Ensimmäiseen puoleen vuoteen ei nukkunut kertaakaan päiväunia, mutta sitten kerran kipeänä olon jälkeen nukkui. Siitä alkoi kierre, että nukkui päiväkodissa päiväunet, jonka jälkeen valvoi kotona yhteen yöllä. Muutaman päivän jälkeen juttelin päiväkodissa asiasta, se ymmärrettiin ja lapsi oli muutaman päivän vähän väsyneempi kunnes taas palasi normaaliin rytmiinsä. Mutta tiedän, että tämä on harvinaista. Yleensä päiväkodista sanotaan, että lapsi kyllä tarvitsee unet, jos nukahtaa. No, kuka ei tarvitsi päiväunia, jos nukahtaa yhdeltä ja herää seitsemältä?

Mulla on 4v ja 10v. Tällä hetkellä 10v on huomattavasti helpompi kuin 4v. 4v saa raivarin täysin satunnaisten asioiden ollessa väärin, samoin väsyneenä tai nälkäisenä. 10v nappaa kauppakeskuksessa pikkusiskonsa, kun tämä päättää karata. Isompi oli kyllä pienempänä myös haastava, mutta on rauhoittunut huomattavasti.

Vierailija kirjoitti:

Sehän oli ihanaa oppimisen aikaa. Toki harrastuksiin kuskaamista oli paljon, varsinkin kun oli useampi aktiivinen lapsi.. 

Lapsen kuskaamisesta harrastuksiin on muodostunut käytännössä yksi vanhempien keskeisimmistä velvollisuuksista. Pahasti katsotaan kieroon sellaista vanhempaa joka vaatii lapsiaan kulkemaan harrastuksiin itsenäisesti.

Päiväkotiaika oli ihanaa verrattuna nykyiseen. Olen totaali yh asperger lapselle. Oma elämä jäänyt täysin. Lapsi nyt 11 v, ei ketään kaveria ja koulussa yksin. Kaikki vapaa ajan minä keksin tekemistä muuten on vain yksin huoneessaan. Raivareita on myös. 

Uppp

Päiväkoti-ikäisten kanssa oli helppoa, koska työaikana saattoi omistautua täysin työlle lasten ollessa hoidossa. Ei tarvinnut huolehtia lapsen pärjäämisestä. Tämä muuttui lasten mennessä kouluun. Ei ollut enää muita, jotka hoitavat lapsen, vaan piti olla valmis siihen, että lapsi tarvitsee apua. Koulupäivät olivat vain muutaman tunnin mittaisia. Iltapäivähoito oli niin surkeaa, ettei yksikään lapsista halunnut olla siellä yhtään pitempään kuin oli pakko (muutama kuukausi ekana kouluvuotena).

On. Jos lapsi on teini jonkalainen meillä on ollut jo 12 v alkaen ihan kamala.Nyt 15v ja odotan vain että hän muuttaa kotoa pois.Jokapäiväistä helvettiä

Ei todellakaan ole, enkä ole koskaan kuullut kenenkään sanovan noin. Murrosikäisten vaikeudesta pelotellaan, mutta en ole kuullut kouluikäisistä ikinä peloteltavan.

Pikkulapsiaika on ihanaa, mutta raskasta. Koululaiset eivät tarvitse niin paljoa "perushuoltoa" eivätkä jatkuvaa huomiota, heillä on omia juttuja ja itsenäisesti hoituvia ystävyyssuhteita, mutta ovat mahtavaa seuraa, hauskoja jne. Toki jos koulun kanssa on poikkeuksellisia vaikeuksia niin sitten se aika voi myös olla raskasta.