Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten luulet meidän muiden tai oman äitisi selvinneen? Tuollaisilla spekseillä sinun ei kannata edes yrittää. Lapsi on katsos sellainen hankinta jota ei voi perua. Mieti kaikessa rauhassa vielä seuraavat 20 vuotta.

Mitenkö luulen muiden selvinneen? Kun avaan somen tai tämän keskustelupalstan, näen paljon keskustelunavauksia väsyneiltä äideiltä, jotka uupuvat koulumyyjäisten, täitartuntojen, sotkuisen kodin, työelämän, vanhenevien vanhempien ja parisuhdekriisien sekamelskassa.

Luulen heidän selvinneen suoraan sanottuna aika huonosti. Siitä syystä ihmettelenkin, miksi yhä välillä haaveilen lapsesta, vaikka kaikki toitottavat miten kamalaa perhe-elämä on.

"vaikka kaikki toitottavat miten kamalaa perhe-elämä on."

Kuka tällaista toitottaa ja missä? Totta kai perhe-elämä on monin tavoin kuormittavaa, mutta lapsiin liittyy myös sellaista rakkautta mitä et yksinkertaisesti pääse kokemaan missään muussa tilanteessa. Lasten saaminen, kasvattaminen ja heidän kehityksen seuraaminen on yksi hienoimpia asioita mitä täällä voi kokea. 

"Minulla on ollut esimerkiksi työhön ja urheiluharrastuksiin liittyviä tavoitteita. En ole saavuttanut niitä, ja se hiertää jo nyt. Minulla on pienen pieni mahdollisuus satsata näihin vielä. Jos saan lapsen, mahdollisuus menee ohi enkä tule koskaan saavuttamaan kaikkea haluamaani."

En yritä kertoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, koska olet eri ihminen kuin minä, mutta kerronpa sen, että itse valitsin uran ja mukavan rennon elämän matkustelun, kulttuurielämysten ja hienoissa ravintoloissa syömisen kera, ja miten siinä kävi. Kahden hyvätuloisen dinkku-elämä vaan oli liian ihanaa, että olisin halunnut vaihtaa lapsiperhearkeen. Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehooni huolestuttivat myös.

Ongelma vaan tuli siinä vaiheessa, kun keski-iän kriisi iski päälle, ja elämänarvot muuttui täysin, ja kiinnostukset. Se ennen niin ihana ylellinen nautiskeluelämä alkoi tuntua tyhjältä ja merkityksettömältä, ja jo niin kyllästymiseen asti koetulta. Työssäkin kunnianhimo laantui, ja aloin nähdä työn ei enää näytön paikkana, vaan vain välttämättömänä "pahana" mitä täytyy tehdä että saa elannon, mutta ei sen enempänä. Tässäpä olen sitten ihmetellyt, että mitäs nyt, kun esivaihdevuodet on jo tukevasti päällä, eli lapsi ei ole enää vaihtoehto, mutta nyt juuri lapsi ja ihmissuhteet olisi ne merkityksellisen tuntuiset asiat, siinä missä ennen se oli hedonistinen nautiskelu. Tavallaan haluaisin palvella ihmiskuntaa jotenkin, olla hyödyllinen jollekin tai jonkun hyvän asian puolesta. En saa kuitenkaan tällaista kokemusta työstäni, enkä vapaa-ajan elämästäni, ja se aiheuttaa tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteita.

Eli haluan vaan sanoa, että kun sanot pelkääväsi muuttuvasti liikaa lapsen myötä, niin on mahdollista että riippumatta lapsen tekemisestä tai tekemättä jättämisestä tulet muuttumaan 40-55 ikävuoden välillä. Eikä ole mitenkään varmaa, näyttääkö sen muutoksen jälkeen saavutukset uralla tai urheiluharrastuksessa mitenkään kovin tärkeiltä.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin että patikointia. Minulla oli samoja fiiliksiä, itselläni asia ratkesi kun 34v tulin pillereistä huolimatta vahingossa raskaaksi. 

Olin lähdössä ulkomaille avustustöihin, rokotteet oli jo otettu ja lentoja oli tarkoitus alkaa katsella seuraavalla viikolla. 

Lapsi on nyt 3v, en kadu että muut jutut jäi tekemättä, itse asiassa hommattiin vielä toinen lapsikin. Olen kuitenkin jo ennen lasta ehtinyt matkustella ja elää lapsetonta riittävästi.  Nyt elämä on tätä ja myöhemmin se voi taas olla jotain muuta. Ja lapsen kanssakin pääsee tekemään vaikka mitä. 

Mutta olet oikeassa että lapsiarki on ajoittain hyvinkin raskasta. Ja se on myös ihanaa. On jotenkin ihan äärettömän palkitsevaa nähdä pienen ihmisen kasvavan ja kehittyvän. Uskoisin että jos minä, peruslaiska, huonosti nukkuva, siivoamista ja ruoan laittoa vihaava ihminen selviän siitä, selviää moni muukin. On se iso elämänmuutos silti

Jatkan itse tähän vielä että ensimmäinen lapseni oli koliikkilapsi, toinen raskauteni oli vaikea ja päättyi sektioon jo 3vko ennen laskettua aikaa. Silti näistä selvittiin ihan hyvin ja elämä on kantanut nyt ainakin sen ensimmäiset 3 vuotta mitä vanhemmuutta on takana. Ja kuinka hauska tuo 3v oikeasti onkaan. Itse en mikään vauvaintoilija ole, eikä oikein muiden vauvat edes kiinnosta, mutta oma on ihan eri asia ja vaikka ikävän kliseistä tämä onkin, sen tajuaa vasta kun on se oma lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

Onko miehesi tullut aikakoneella 60-luvulta?

Naisena ymmärrän, ettei lastenteko ole tätä päivää.

Jos noin todella on, ap, niin jättäkää haaveeksi.

Jos kaduttaa niin sen lapsen voi aina antaa adoptioon.

Miettisin myös hieman maailman ja luonnon tilannetta. Lapsi on iso ja pitkä sitoumus. Entä jos saat vammaisen lapsen? Jääkö mies avuksi häntä hoitamaan?

Mun kysymys kuuluu: miten miehesi aikoo osallistua lapsen hoitoon ja kasvatukseen? Ja miten kovasti lasta itse haluat? Lapsi ei ole lelu, sitä pitää oikeasti haluta olla jonkun äiti. 

Se on se homma, mistä ne suurimmat kriisit ja väsymys tulee.

Minun puolisoni oli 24 v. ja itse 28 v. kun alettiin yrittää lasta. Halusin lasta tai lapsia, olen aina tiennyt haluavani lapsia. Mietin silloin mielessäni, että jos mies osoittautuu kelvottomaksi hommaan, hoidan lapsen vaikka yksinkin. Mun kokemukseni mukaan miesten varaan ei kannata paljon laskea, tiedosta se. Niille on tosi helppoa lähteä kävelemään. 

Mies oli onneksi kelpo isä ja puoliso, joka toisinaan valvoi kiljukurkun kanssa öitäkin ja piti hoitovapaat, minulla oli ja on ura. Me teimme kolme lasta ja yksi tuli ihan vaan kun oli tullakseen... Ja varmaan arvaat, että kun tekee kolme lasta seitsemän vuoden sisään, niin hulinaa siinä riittää. Meidän neljäs oli yllätysvauva, jonka huomasimme kun olin 5. kuulla raskaana 42- vuotiaana. Oli vähän meinaan kiirettä siihen aikaan....opiskelin jatkotutkintoa, kävin töissä ja lapset ja mies vuorotöissä, mulla ei ollut ajokorttia ja lapsilla miehen iltavuoroviikolla harrastukset... Mutta kaikesta selvittiin. Se on tärkeää, että keskinäinen yya-sopimus on kunnossa ja kumppani luotettava. 

Rakkaus lapseen on jotain, mitä samanlaista et välttämättä koe puolisoasi kohtaan. Siinä arjen keskellä pitää muistaa osoittaa sitä rakkautta lapselle, ja pyytää myös lapselta anteeksi, jos on itse ollut hölmö ja tiuskinut. Ja pitää laittaa ne rajat. Homma on rankkaa, mutta näin jälkikäteen, kun enää yksi teini on kotona, olo on vähän haikea niitä aikoja kohtaan  kun talo oli täynnä hulinaa ja kersoja kavereineen......

Lapsi ei ole lelu. 

N56 v. 

Ps. olen jälleen kaivanut pensselit kaapista ja palannut maalausharrastusten pariin. Elämä ei lopu lapsiin. Siinä on vaan toisenlainen vaihe. Ja ajokorttikin tuli hommattua 50 veenä.

Vierailija kirjoitti:

Miettisin myös hieman maailman ja luonnon tilannetta. Lapsi on iso ja pitkä sitoumus. Entä jos saat vammaisen lapsen? Jääkö mies avuksi häntä hoitamaan?

Miksi kysytään jääkö mies avuksi? Miksei nainen voisi lähteä tilanteesta ihan yhtä lailla? Miksi se on aina nainen, joka kantaa viime kädessä vastuun?

Vierailija kirjoitti:

"Minulla on ollut esimerkiksi työhön ja urheiluharrastuksiin liittyviä tavoitteita. En ole saavuttanut niitä, ja se hiertää jo nyt. Minulla on pienen pieni mahdollisuus satsata näihin vielä. Jos saan lapsen, mahdollisuus menee ohi enkä tule koskaan saavuttamaan kaikkea haluamaani."

En yritä kertoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, koska olet eri ihminen kuin minä, mutta kerronpa sen, että itse valitsin uran ja mukavan rennon elämän matkustelun, kulttuurielämysten ja hienoissa ravintoloissa syömisen kera, ja miten siinä kävi. Kahden hyvätuloisen dinkku-elämä vaan oli liian ihanaa, että olisin halunnut vaihtaa lapsiperhearkeen. Raskauden ja synnytyksen vaikutukset kehooni huolestuttivat myös.

Ongelma vaan tuli siinä vaiheessa, kun keski-iän kriisi iski päälle, ja elämänarvot muuttui täysin, ja kiinnostukset. Se ennen niin ihana ylellinen nautiskeluelämä alkoi tuntua tyhjältä ja merkityksettömältä, ja jo niin kyllästymiseen a

Tämä oli todella hyvä näkökulma, tätä en osannut oikeastaan edes ajatella. Kiitos!

Ap

Kylläpä ihmiset nyt painostaa täällä! Tee oma päätöksesi, äläkä kuuntele näitä. Mulla on useampi naispuolinen tuttu, jotka saaneet ekan lapsen 40+ ja kaikista tullut hyviä ja terveitä lapsia. Lisäksi, kannataa etukäteen jo puhua miehen kanssa arjen sujumisesta lapsen kanssa. Eli tehdä miehelle selväksi että teette lapsen hoitoa yhdessä ja että sä tulet tarvitsemaan paljon apua. Onko mies valmis tähän? Voit myös ottaa jo valmiiksi selvää, mistä/ketkä voisivat myös auttaa lapsen hoidossa tarvittaessa esim. 1-2 kertaa vkossa = sukulaiset, ystävät, ulkopuoliset esim. löytyiskö lastenhoitajaa ym. apua kotikunnastasi. Eli paljon voit tehdä, ennenkuin alatte yrittämään.

Näin lapsista haaveilevana en saanut aloitusviestistä sellaista kuvaa, että todella haluaisit lapsia. Olen itse 32 v. sinkku, ja minua ahdistaa, etten ole löytänyt sopivaa miestä enkä voi toteuttaa unelmaani perheestä, ja tuntuu hirveältä ajatukselta, että en saisi lapsia. Tunne voimistuu koko ajan, elämä tuntuu tyhjältä ilman perhettä ja katson haikeana, kun näen vanhempia lastensa kanssa.

Tietenkin ihmisiä on erilaisia, mutta jos sinua pikemminkin ahdistaa ajatus lapsesta niin paljon, että harkitset eroa, tuntuu käsittämättömältä, että kuitenkin haluaisit lapsen. Ja jos et edes ole ahdistukseen ja jossitteluun taipuvainen, sitä painavammalta reaktiolta tuo vaikuttaa. Tai sitten et ole tosissaan sisäistänyt, miten kiire asialla on, jos on jo noin vanha, etkä ole kunnolla miettinyt, millaista elämää haluat elää.

Mikään työssä tai harrastuksessa saavutettava ei ole yhtä merkityksellistä kuin se, jos onnistut tuomaan maailmaan uusia ihmisiä ja hoivaamaan ja kasvattamaan heidät aikuisiksi. 

 

Mieti sukulinjaasi taakse päin, olisiko joku esiäitisi harrastusasia ollut mielestäsi niin merkityksellinen, että sen takia olisi kannattanut antaa sukulinjasi sammua?

Merkityksellisyyden tunne syntyy siitä, että saa aikaan jotain, joka jää elämään sen jälkeen, kun itse kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Näin lapsista haaveilevana en saanut aloitusviestistä sellaista kuvaa, että todella haluaisit lapsia. Olen itse 32 v. sinkku, ja minua ahdistaa, etten ole löytänyt sopivaa miestä enkä voi toteuttaa unelmaani perheestä, ja tuntuu hirveältä ajatukselta, että en saisi lapsia. Tunne voimistuu koko ajan, elämä tuntuu tyhjältä ilman perhettä ja katson haikeana, kun näen vanhempia lastensa kanssa.

Tietenkin ihmisiä on erilaisia, mutta jos sinua pikemminkin ahdistaa ajatus lapsesta niin paljon, että harkitset eroa, tuntuu käsittämättömältä, että kuitenkin haluaisit lapsen. Ja jos et edes ole ahdistukseen ja jossitteluun taipuvainen, sitä painavammalta reaktiolta tuo vaikuttaa. Tai sitten et ole tosissaan sisäistänyt, miten kiire asialla on, jos on jo noin vanha, etkä ole kunnolla miettinyt, millaista elämää haluat elää.

Minä taas sanoisin että äitiys on rooli johon kasvetaan. En minä ainakaan vielä 90-luvulla tiennyt kun vasta kolmannen lapsen kohdalla oikeasti haluavani lapsia. Kaksi ensimmäistä vain tehtiin koska vielä silloinkin niin oli tapana.

Ap, tyttäreni kipuilee saman asian kanssa. Äitinä toivoisin toki että hän päättäisi hankkia lapsia. En halua painostaa, joten en ole edes sanonut mitä hänen pitäisi mielestäni tehdä. Samalla sydämeni särkyy, koska pelkään että hän jää paitsi asiasta joka ainakin minulle on ollut elämäni tärkein ja paras kokemus

Vierailija kirjoitti:

Näin lapsista haaveilevana en saanut aloitusviestistä sellaista kuvaa, että todella haluaisit lapsia. Olen itse 32 v. sinkku, ja minua ahdistaa, etten ole löytänyt sopivaa miestä enkä voi toteuttaa unelmaani perheestä, ja tuntuu hirveältä ajatukselta, että en saisi lapsia. Tunne voimistuu koko ajan, elämä tuntuu tyhjältä ilman perhettä ja katson haikeana, kun näen vanhempia lastensa kanssa.

Tietenkin ihmisiä on erilaisia, mutta jos sinua pikemminkin ahdistaa ajatus lapsesta niin paljon, että harkitset eroa, tuntuu käsittämättömältä, että kuitenkin haluaisit lapsen. Ja jos et edes ole ahdistukseen ja jossitteluun taipuvainen, sitä painavammalta reaktiolta tuo vaikuttaa. Tai sitten et ole tosissaan sisäistänyt, miten kiire asialla on, jos on jo noin vanha, etkä ole kunnolla miettinyt, millaista elämää haluat elää.

En ehkä tuonut aloituksessa näitä puolia ilmi.

Minullakin iskee haikeus, kun katson vanhempia lastensa kanssa, etenkin näin jouluna. Mietin millaisia jouluyllätyksiä ja -tarinoita keksisin omille lapsilleni, jos sellaisia olisi. Jossain tapahtumissa tai menoissa ajattelen, että olisipa kiva tuoda oma lapsi tällaiseen.

Ollessani sinkku murehdin hieman, että aika valuu hukkaan, vaikka samalla yritin työntää ajatuksen taka-alalle, kun se ei ollut ajankohtainen ja olin saanut edellisissä suhteissa siipeeni. Kun nyt lapsiperhe olisikin ns. toteuttamista vaille valmis, olen ihan paniikissa.

Onko sinulla AP tapana yliajatella ja panikoida? Lapsia ei missään nimessä ole pakko hankkia mutta teet asiasta turhan monimutkaista. 

Elämässä ei saavuta mitään merkityksellistä ilman epämukavuusalueelle menemistä. Se, jos haluaa aina kaiken olevan mukavaa, vaatii jatkuvaa huumepöllyssä olemista. Lasten saaminen on useimmille sekä haastavaa että merkityksellisintä mitä ovat koskaan tehneet. Se merkityksellisyys on syy sille, että kokemus on positiivinen vaikka kaikilla mittareilla asia on haastava ja vaikea. 

Vrt. elämä josta periaatteessa löytyy kaikki mutta tuntuu tyhjältä. 

Jos sinulla on mielenterveysongelmia se olisi yksi ihan järkevä syy jättää tekemättä. Jos kuitenkin mielenterveys on normaali noin muuten, tulet todennäköisesti pärjäämään ihan hyvin. Lasten tekemistä on turha panikoida. Kukaan ei ole valmis vanhemmaksi kun lapsia tulee, siihen rooliin kasvetaan. 

Jos taas et halua ollenkaan lapsia, päästä miehesi menemään. Hän selvästi haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos kaduttaa niin sen lapsen voi aina antaa adoptioon.

Omasta lapsesta välitetään. Ei sitä kaduta enää sitten kun se on saatu.

Vierailija kirjoitti:

Ne kaikki asiat ovat ihan erilaisia kuin kuviteltuina. Ihminen on resilientti olento. Perhe on parasta, mitä voi saada.

Tämä. Esim. ap:n kuvitelmat siitä, että yöllä vieressä olisi huutava vauva jne. Itse muistan elävästi, miten siinä vieressä todella oli se huutava vastasyntynyt ja minkälaisen voimakkaan tunteen se itku aiheuttaa. Ja joo, onhan se jonkinlaista ahdistusta, kun sille pitää äkkiä saada tissi suuhun. Sitten se kulauttelee siinä maitoa ja ääntelee vastasyntyneen ääniä ja tuoksuu vauvalta ja talossa on ihan hiljaista muuten. Tulee ihan kyyneleet silmiin, kun muistelee. Ei sellaista tunnetta voi mitenkään käsittää etukäteen. Saatika arvioida, olisiko se sen arvoista. 

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla AP tapana yliajatella ja panikoida? Lapsia ei missään nimessä ole pakko hankkia mutta teet asiasta turhan monimutkaista. 

Elämässä ei saavuta mitään merkityksellistä ilman epämukavuusalueelle menemistä. Se, jos haluaa aina kaiken olevan mukavaa, vaatii jatkuvaa huumepöllyssä olemista. Lasten saaminen on useimmille sekä haastavaa että merkityksellisintä mitä ovat koskaan tehneet. Se merkityksellisyys on syy sille, että kokemus on positiivinen vaikka kaikilla mittareilla asia on haastava ja vaikea. 

Vrt. elämä josta periaatteessa löytyy kaikki mutta tuntuu tyhjältä. 

Jos sinulla on mielenterveysongelmia se olisi yksi ihan järkevä syy jättää tekemättä. Jos kuitenkin mielenterveys on normaali noin muuten, tulet todennäköisesti pärjäämään ihan hyvin. Lasten tekemistä on turha panikoida. Kukaan ei ole valmis vanhemmaksi kun lapsia tulee, siihen rooliin kasvetaan. 

Jos taas et hal

Kiitos. On lohdullista tietää, että vanhemman rooliin voi myös kasvaa. Jotenkin tuntuu, että keskusteluissa korostuvat ääripäät: toiset haluavat ehdottomasti lapsia, toiset eivät missään tapauksessa. Olen väliinputoaja. Haluan lapsia, seuraavana päivänä taas pelottaa koko ajatus.

Olisi ap kiva kuulla onko tämä ketju vaikuttanut mielipiteisiisi? Saitko esimerkiksi vastauksia pohdintoihin?