Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Psykologilla voi käydä juttelemassa. Minä kävin siinä vaiheessa, kun odotin esikoista. Aloin murehtia. Pelkäsin synnytystä, pelkäsin, etten ikinä enää nuku, jos vauva pitää hereillä yöt. Pelkäsin myös oman minuuden menetystä, eli sitä, jos olen pelkkä äiti ja lakkaan tekemistä niitä asioita, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Kun avauduin neuvolassa, että on univaikeuksia kaiken murehtimisen vuoksi, sain kehotuksen käydä psykologilla. Kolme kertaa riitti. Ihan tarkalleen en muista, mitä puhuttiin. Kuitenkin käsiteltiin sitä, millaisia pelot olivat ja minä olisi pahinta, mitä voi tapahtua. Vahvistettiin tunnetta siitä, että tilanteet ovat ohimeneviä ja minä voin hallita niitä. Sain myös lähetteen ns. pelkopolille synnytystä varten, mutten tarvinnut sitä. Synnytyksen pelko väheni kun synnytyksen aika läheni. Loppuraskaudesta oli odottava mieliala. Rakkaus siihen kohdussa kasvavaan pieneen ihmiseen oli niin suurta, että pelko unohtui. Muistan kun viimeisillä viikoilla juttelin vauvalle, että kyllä me tästä selvitään, äiti pitää sinusta hellää huolta. Kaipa siinä oli hormoneilla osansa asiassa, ja se, että tunsi vauvan liikkeet, alkoi ymmärtää, että hän kasvaa ja kehittyy, ainutlaatuinen pieni ihminen.

Minulla on yhteensä kolme lasta. En itse kokenut äitiyttä kovin raskaana kun lapset olivat vauvoja. Äitiys on ollut vasta myöhemmin minulle huolta herättävää. Kun lapsi satuttaa itsensä tai koulu sujuu huonosti, lapsella on univaikeuksia 10-12-vuotiaana, yksi lapsista koki koulukiusaamista. Noissa tilanteissa olen tuntenut voimattomuutta äitinä. Toisaalta olen saanut niin paljon onnea ja iloa, että sitä on vaikea kuvailla.

Ihmiskunnan historiaa ja oppimiskyvyttömyyttä kun seuraa, niin seuraava maailmansota syttyy 15 vuoden sisällä, joten en kyllä ennen sen loppumista lapsia miettis ja epäilenpä, että ihmiskunta on aika raunioina tuolloin.. jos selvitään lainkaan.

Mietit tätä nyt itsesi kannalta. Sinun pitäisi miettiä tätä myös mahdollisen lapsen kautta. Pystytkö tarjoamaan lapselle vakaan, rakastavan ja huolehtivan vanhemman ja kodin. Jos jo nyt epäilet ja ahdistut, älä ihan oikeasti tee lapsia. Elämä on hyvää ilman lapsiakin ja kaikkia ei ole tarkoitettu äideiksi. Hienoa, että mietit asiaa. Lapsiarki on vaativaa, rankkaa ja kuluttavaa, toki on hyvääkin, mutta sitä lasta ja perhettä pitää oikeasti haluta, että sen kaiken jaksaa. Omat haluamiset saa käytännössä ainakin ensimmäiset vuodet unohtaa, kun elät sitä pientä ihmistä varten. Jos sellaista haluaa, se aika on aivan parasta, mutta jos ei, ahdistuu ja katkeroituu lähes varmasti. Parisuhde ottaa myös hittiä satavarmasti, joten sen pitää olla hyvällä pohjalla. Maailmassa on ihan tarpeeksi lapsia, joiden vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty tarjoamaan jälkeläiselleen sitä mitä lapsi tarvitsee. Toki täällä on monia kokemuksia siitä, miten äiteyteen voi myös kasvaa, mutta enpä ottaisi sitä riskia. Lapsen takia ja etua ajatellen. Älä tee lapsia.

T. Kahden lapsen 35v äiti

Kyllä eniten kaduttaa vanhana, jos ei lapsia tule tehtyä. Sinulla on aikaa repäisevämmille haaveille myös yli viiskymppisenä. Jos haluat aika pinnallisen elämän, älä tee lapsia. Jos liikuttavan iloinen elämä kiinnostaa, tee lapsia. Voi olla, että keski-ikäisenä ja vanhempana ihmettelee, että miten olikaan muka niin väsynyt nuorempana, ettei perhettä olisi jaksanut. Se varsinainen vanhuuden väsymys kun on sitä painavinta. Eri asia on aina, jos kumppani on jotenkin yksoikoinen ja tomppeli, niin eipä sitten pidä haaveilla lapsista eikä edes suhteesta.

Kaameita uhkakuvia. Aika moni nainen on kuitenkin hyvä synnyttäjä, hyvä äiti ja hyvä monin muinkin taidoin. MIettikää välillä oikeasti kuinka monitaitureita olemmekaan. Ei kai sitä muu pilaa kuin laiskuus.

Itse ajattelen, että olisi ihan hirveää nyt lähes kuuskymppisenä, jos en olis tehnyt lapsia. 

Täydellistä ei tarvii olla ennen eikä jälkeen, ei suhteen eikä äitiyden. Mutta tietty oma ylpeys, itsellisyys ja kunnianhimo siihen tarvitaan, jotta ihmissuhteista tulee kestäviä ja hyviä.

Sitä minä vaan kysyisin, että miksi te niin hirveästi pelkäätte rasitusta, stressiä ja vaivannäköä?? Ite ajattelen, että seniorina ja mummona vähän chillaan, ei nyt.

No jos sä tällasessa maassa jätät lapset tekemättä jännittämisen takia, niin kyllä muuten kaduttaa vaihdevuosi-ikäisenä! Ja kai se moni muukin asia jää tekemättä, jos pelkoja ajattelee.

Tulta päin vaan. Ei elämää jätetä pelon takia elämättä.

Jos noin kovin mietityttää, jätä tekemättä ja jatka sitä miettimistäsi vaan. 

Lastenhankintaan ei pidä ryhtyä epävarmana. Moni on tehnyt näin ja katuu katkerasti loppuikänsä. Myös lapset kärsivät, koska he vaistoavat että oma äiti on jatkuvasti pahalla päällä (pinna kireällä). 

Jotkut äidit purkavat katkeruuttaan täysin avoimesti. Jopa suoraan omiin lapsiinsa. "Nää perkeleen pennut pilas mun elämän!" huusi eräs äiti, kun hänen teini-ikäiset lapsensa olivat samassa huoneessa. Että sellainen itkupotkuraivari sieltä. Tuon äidin lapset ovat nyt aikuisia (40+), korkeakoulutettuja, omillaan toimeentulevia aikuisia. Yksikään heistä ei hankkinut omia lapsia. Se päätös on lopullinen. Yksi tytär kävi sterilisaatiossa jo hyvin nuorena, toinen tytär elää lesbosuhteessa (on aina ollut biseksuaali + vapaaehtoisesti lapseton) ja kolmas sisarus on kuollut. Äiti ihmettelee nyt, miksi hän ei saanut lastenlapsia.   :D

Sitä saa mitä tilaa. Katkera äiti antoi lapsille sellaisen roolimallin, että äitiys on paskaduuni ja lapset pilaavat elämän. Lapset päättivät valita paremmin. On oikeasti parempi kuolla yksin (ilman lapsia, ilman puolisoa) kuin kuolla yksin ja omien lasten vihaamana. 

Lastenhankinta on elämän suurin päätös. Ja sitä päätöstä ei voi perua. Toisin sanoen, jos sinulla ei ole vauvakuume päällä ja kova halu ryhtyä äidiksi (lapsen synnyttäminen, kasvattaminen) niin sitten kannattaa unohtaa ne lapset. Joku amerikkalainen sanoi tämän asian hyvin. "If it's not a HELL YES, then it's a NO." 

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

Kaksi lasta pienellä ikäerolla on parempi ratkaisu kuin yksi. Lapsella on kaveri, ei tarvitse aina roikkua vanhemman helmoissa eikä laittaa älylaitetta heti kouraan.

Vierailija kirjoitti:

Sitä minä vaan kysyisin, että miksi te niin hirveästi pelkäätte rasitusta, stressiä ja vaivannäköä?? Ite ajattelen, että seniorina ja mummona vähän chillaan, ei nyt.

No sepäs oli ilkeästi, typerästi, itsekkäästi ja syyllistävästi sanottu. Oletko mies? Vai täysin empatiakyvytön nainen, joka larppaa miestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

Kaksi lasta pienellä ikäerolla on parempi ratkaisu kuin yksi. Lapsella on kaveri, ei tarvitse aina roikkua vanhemman helmoissa eikä laittaa älylaitetta heti kouraan.

Kaksi lasta pienellä ikäerolla voi olla katastrofi. Niin kävi meillekin. Vanhempi lapsi on erityistarpeinen (nepsy) ja erityisherkkä. Nuoremmasta lapsesta tuli tunnekylmä kiusaaja (kiusaa vanhempaa lasta, kiusaa koulukavereita, rääkkää eläimiä). 

Toivon joka päivä, että lastenhankinta olisi loppunut heti ensimmäisen lapsen jälkeen. 

Jos vauva-aika huolestuttaa niin ei se välttämättä siitä yhtään sen helpommaksi muutu, kun lapsi kasvaa. Silloin kun lapsia lähtee tekemään, pitää olla valmis ottamaan vastaan se mitä tulee. Toki siihen ei voi mitenkään valmistautua, mutta asenne täytyy olla tuli mitä tahansa, selviämme siitä. Sitten, kun tunne on tämä, olet valmis vanhemmaksi

Söpöjä palleroita punasin poskin 🤗 ihania myös kun tulee halaamaan ja hakemaan turvaa

Työskentelin päiväkodissa. Ei enää koskaan lapsia. Aivan sama ovatko omia lapsia (biologisesti omia, adoptoituja, whatever) vai hoitolapsia. Olen nähnyt liikaa. 

Joku sanoi, ettei lapsen kanssa ole hauskaa joka päivä, muttaa olen eri mieltä. Minulla on kolme lasta (1,5 v, 3 v ja 7 v) ja kyllä heidän kaikkien kanssa on hauskaa joka ikinen päivä. Ei toki joka hetki, mutta joka päivä ehdottomasti. Myös vaikeina päivinä on hyviä hetkiä. 

Ap, tsemppiä sinulle kovasti! Esikoisen kohdalla tulin yllättäen raskaaksi. Niinpä en varsinaisesti ole koskaan ollut tuossa tilanteessa, että olisin tietoisesti päättämässä lapsetonta elämää. Olenkin joskus miettinyt, miten olisin uskaltanut ja millaisia vaatimuksia olisin itselleni asettanut. Olen kuitenkin niiin iloinen, että asia meni näin! Koen, että olisin jäänyt aivan valtavan monesta asiasta paitsi, jos en olisi saanut lapsia. 

Voin myös kertoa, että jokaisen lapsen kohdalla on jännittänyt. Miten jaksan? Onko vauva itkuinen? Miten sisarukset suhtautuvat toisiinsa? On myös ollut raskaita aikoja. Olen usein miettinyt, että vanhemmuus on raskainta ja parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Todellakaan en tästä luopuisi, jos saisin valita, ajatuskin kauhistuttaa! 

Mielestäni julkisessa keskustelussa ei tuoda esiin sitä, miten suuri ihme tämä kaikki on. Luonnollisesti, onhan lasten saaminen ihmiselle varsin luontaista ja normaalia, mutta silti... Niin ihmeellistä!! Vieläkin tuntuu vaikealta käsittää, että todella nämä pienet oikeat ihmiset ovat kasvaneet minun sisälläni, minä olen heidät synnyttänyt ja ensimmäiset kuukaudet ruokkinut. Että he todella ovat syntyneet minun ja puolisoni "tarpeista" (ja kristittynä uskon toki Jumalan luoneen heistä). 

Sitä ei myöskään voi sanoilla kuvailla, miten ihmeellistä on, kun aivan pieni lapsi on hädissään ja hän rauhoittuu sillä seisomalla, kun tuntee läsnäoloni, ihoni hänen ihollaan, minun lämpöni ja hengitykseni. Kun hän pääsee kaivautumaan rinnalleni ja siinä hetkessä on hänelle kuin kaikki. Tai kun pieni lapsi kietoo kädet kaulaan, painaa pään rintaan ja rakastaa kuin vain pieni lapsi osaa. Se, että nämä pienet hetket saan olla heille kaikista tärkeintä maailmassa, se on ihmeellistä. 

Esikoiseni on tosiaan nyt kouluikäinen ja tänä vuonna olen alkanut tajuta, miten äkkiä tämä kaikki todella menee. Olen hoitanut lapsia pääosin kotona ja niinpä olen ollut heidän kanssaan aivan valtavan paljon. Mutta silti... 

Haluan myös todeta, että lapset ovat mainiota seuraa. Kuinka paljon tuollaisesta pohdiskelevasta 7-vuotiaasta on keskusteluseuraa ja kuinka ihania meidän yhteiset sisäpiirin vitsimme ovat. Ne sellaiset, jotka on tässä vuosien varrella kehittyneet juuri meidän perheelle omiksi. Tai kuinka hauska ja söpö on tuo 3-vuotias hassuttelija, joka hänkin on yhtäkkiä jo niin "iso". Ja miten upeaa on seurata tuota 1,5-vuotiasta, joka nyt tapailee uusia sanoja ja niin kovasti yrittää pysyä mukana isoveljien menossa, ottaa mallia ja tehdä perässä. Kuinka ihmeellistä on nähdä lapsen maailman hiljalleen aukenevan: hänen oppivan maailmasta ja meidän oppivan hänen maailmastaan. 

Jatkan seuraavassaa viestissä... 

Paras ystäväni on lapseton ja elämme täysin erilaisia elämiä. Uskon, että meille molemmille sopii omanlaisemme, en siis tosiaan tarkoita arvostella hänen elämäänsä. Olen havainnut, että joskus hänen elämänsä tuntuu niin helpolta: yhteisen lenkin jälkeen hän menee kotiin, kokkaa ehkä jotain hyvää ruokaa puolisonsa kanssa ja rentoutuu (ok, tämä tuskin on todellisuutta joka ilta). Mutta sitten tajuan, että jos tuo olisi minun elämäni, minä kokisin sen tyhjäksi. Kuinka tyhjältä tuntuisi mennä kotiin, jossa olisi vain puoliso ja muuten hiljaisuus. Kun taas meillä kotona odottaa kolme pientä ihmistä, jotka kaikki todella odottavat minun tulevan kotiin, haluavat halin, haluavat kertoa omista merkityksellisistä asioistaan... Se tekee olon niin merkitykselliseksi. Että minulla on oma paikka ja tehtävä tässä maailmassa. Vanhemmuus on myös kasvattanut aivan valtavasti, koska kuten joku sanoi, kukaan ei onnistu tässä 100 prosenttisesti. 

Tsemppiä ap, mihin sitten päädyttekin! Kehotan vielä sinua puhumaan asiasta puolisosi kanssa pikimmiten. Hän vaikuttaa haluavan lapsia eikä ole reilua pitää häntä siinä kuvitelmassa, että ensi vuonna alatte lapsia yrittää, jos et olekaan aivan varma asiasta. 

Jos haluaa lisäaikaa niin käsittääkseni munasolujen pakastaminen sijasta jos pakastaa hedelmöitetyn alkion, kun kumppani kuitenkin oli, niin tällä käsittääkseni saa aikaa lisää enemmän kuin pakastetuilla munasoluilla. Siinä tietenkin se, että jos tulee parisuhteeseen muutoksia niin mitä sitten, mutta tosiaan elämä muuttujia täynnä.

Mutta komppaan siinä että miehiltä tulee paljon vaan sitä että lapsia halutaan, sitten tuntuu että on jo esim tehty sellainen ammatinvalinta, missä lasten esim. sairaspoissaolot kaatuu täysin naisille tai työ on vuorotyötä viikonloppupäivystyksillä (lentäjä, anestesialääkäri, raksatyö), eli suurin osa lasten hoidosta kaatuu äidille. Sitten jos ero niin sulla melkein yksinhuoltajuus kun mies on sellasessa työssä tai melkeen se on jo sitä kun parisuhteessa jos on vaikka joka toinen viikko jossain reissussa. Lisäksi nekin isät, jotka ovat jääneet vanhempainvapaille puhuvat siitä tyyliin että onneksi vaimo pakotti jäämään. Eli työt menee 50/50 kulut 50/50 ja sitten pitää taistella että mies tekee oman osuutensa? Sitten yhden kaverin poikkis ei ikinä pese lakanoita mutta sanoo että voi jäädä perhevapaille? Okei eli kuka pesee ne vauvan likaamat lakanat matot pyhkeet, onko mies ymmärtänyt että vanhempainvapaalla oleva yleensä pesee ne vai onko silleen että nainen tulee töistä ja hoitaa. Tuleeko ihan yllätyksenä että vauva likaa paljon? Mutta tämä nyt ei liity alottajan mieheen ehkä hän hoitaa reilusti asiansa.