Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Vaikutat harvinaisen epäkypsältä 35-vuotiaaksi. Äitiys kasvattaa kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Lapset on maailman luonnollisin asia. Sanoisin että toteuttakaa kutkuttava haaveenne. Kyllä elämä kantaa varmasti. 
Muistakaa ettette suutu yhtä aikaa. Laittakaa kaikki panoksenne lapseen tai lapsiin. Nostakaa heidät kaiken yläpuolelle. Omiin harrastuksiin ehtii myöhemminkin. Muuttakaa sellaiseen taloon jossa on jokaiselle perheenjäsenelle ovi jonka saa paukauttaa kiinni kun ärsyttää. Toivon teille paljon yhteisiä iloisia ja rakkauden täytteisiä vuosia.

Millaisessa höttömaailmassa osa porukasta täällä oikein elää? Eletäänkö me oikeasti samassa todellisuudessa? "Muuttakaa sellaiseen taloon, jossa on jokaiselle perheenjäsenelle ovi". 

Milloin tämä henkilö on viimeksi katsonut omakotitalojen hintoja jossain muualla kuin jossain syrjäseudulla? 60-luvulla?

Itse suoraan sanoen pelkäsin synnyttämistä niin paljon, että meinasin jättää lapset tekemättä. Mutta onneksi se ei ollut este. Pelkosektion saa kyllä, jos ei uskalla synnyttää. Itse lapset ja äitiys ovat olleet ihania. Ilman niitä elämä tuntuisi vajaalta. 

T. Lopulta neljän onnellinen äiti

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat harvinaisen epäkypsältä 35-vuotiaaksi. Äitiys kasvattaa kyllä.

Millä perusteella aloittaja vaikuttaa epäkypsältä?

"Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta."

Eihän ne huuda kuin sen aikaa että vaihdat vaipan ja annat maitoa ja rauhoitat takaisin nukkumaan. Onhan se vähän raskasta kun ei saa nukkua täysiä yöunia itse mutta ei siihen kuole.

Jos se lapsen hankinta mietityttää noin paljon niin kannattaa vain yrittää, ei kukaan siinä touhussa ole ekspertti ensimmäisellä kerralla mutta silti se tuntuu aina sujuvan jotenkin. Muuten se jää kalvamaan sieluasi vielä kuolinvuoteellakin että "mitä jos oltaisiin sittenkin hankittu se lapsi".

Moikka AP! Ymmärrän hyvin tilanteeksi. Ihanaa jokatapauksessa että nyt sinulla on vakaa suhde, jossa lapsiasiaakin yhdessä mietitte.

Itseänikin huoletti moni asia. Mitä jos raskaus on kovin vaivainen? Jos jää synnytysvaurio? Miten mielenterveyteni kestää (ongelmia on ennen lapsia ollut)?

Nyt meillä on kaksi lasta. Raskaitakin jaksoja on ollut (lähinnä päiväkodin aloituksen sairastelukierre) ja varmasti on jatkossakin. Kuitenkin pääosin kaikki on mennyt enemmän kuin hyvin. Olemme olleet onnekkaita. Ekassa raskaudessa oksensin ehkä kaksi kertaa ja raskausarpia tuli kaksi (näin kuriositeettina). Toisessa oli kyllä enemmän pahoinvointia ja arpiakin, mutta ei raskausdiabetesta tai mitään muuta vakavampaa (kuitenkin aika yleistä) kummassakaan. Alatiesynnytykset meni hyvin, vaikka en liiemmin valmistautunut. Hyviä vinkkejä liikkeisiin ja valmistautumisen saa nykyisin jopa Instagramista. Ei tullut isompia repeämiä tai mitään muutakaan ja tolpillani olin kummassakin parinkymmenen minuutin päässä lapsen syntymästä. Toisen kanssa täyspumppasin (jos tämä on mahdollista välttää, niin suosittelen, suurin kuormitus pikkuvauvan kanssa itselläni oli ehdottomasti pumppujen ja pullojen jatkuva peseminen ekan kanssa) ja toisen kanssa imetys onnistuu ja on ollut aivan ihanaa ja helppoa (alku tietty hankalaa).

Mitä huutamisiin tulee, jotkut vauvat varmasti huutavat paljon, mutta meillä on ainakin tähän mennessä tässäkin asiassa käynyt tuuri. 

Miksi listaan näitä kaikkia asioita? Siksi että itseäni esimerkkinä käyttämällä haluan viestittää että niinkin voi käydä että pelkää vähän kaikkea ja sitten asiat meneekin hyvin.

Entä se mielenterveys?  Lasten tultua olen voinut paremmin kuin koskaan. Ehkä joku hormonaalinen juttu? Tai sitä että ei ehdi murehtia niin paljon enää. 

Yksi asia mikä on merkittävästi muuttunut lasten jälkeen on ammatilliset asiat. Aiemmin olin enemmän taiteellisesti suuntautunut. Leipä siellä oli laiha. Viime vuodet olen ollut "rahatöissä" ja tienannut enemmän kuin monina aiempina vuosina yhteensä. Tämä on asia jonka kanssa välillä kipuilen (ei siis se tienaaminen, heh), töistä on sen verran väsynyt ja lapset päälle, että taiteellisen luovuuden kaista on aika tukossa. Täysin kiinni ei onneksi, ja tässäkin tuntuu että nyt kaikenlaisten blokkien ja väsähtämisten jälkeen, ehkä totaalisen lopettamisen sijaan on sittenkin jonkinlainen uudistuminen edessä. Mutta ymmärrän, jos surettaa se ajatus siitä että jos oma ammatillinen tai intohimoinen identiteetti menee jotenkin uusiksi. Mutta ehkä sekin voi olla hyvä juttu (ainakin itse toivon omalla kohdallani näin, hehheh).

Kuitenkin summa summarum. Jos lapsesta yhtään haaveilee, EHDOTTOMASTI suosittelen yrittämään. 

Kaikkea hyvää ja rohkeutta ja rauhaa päätökseenne mikä se sitten onkaan!

Vierailija kirjoitti:

"Jos se lapsen hankinta mietityttää noin paljon niin kannattaa vain yrittää, ei kukaan siinä touhussa ole ekspertti ensimmäisellä kerralla mutta silti se tuntuu aina sujuvan jotenkin. Muuten se jää kalvamaan sieluasi vielä kuolinvuoteellakin että "mitä jos oltaisiin sittenkin hankittu se lapsi".

 

Olen eri mieltä. Yhtä paljon sekin voi jäädä kaduttamaan loppuelämää, että "miksi menin hankkimaan lapsen, kunpa voisin saada vanhan elämäni takaisin". Vanhemmuuden katuminen on yllättävän yleistä, mutta suuri tabu, siksi siitä ei puhuta. Ja on aina parempi katua syntymätöntä kuin syntynyttä lasta. 

Vierailija kirjoitti:

"Kun kahdelta yöllä kuvittelin, että siinä vieressäni olisi huutava vauva, ahdistuin valtavasti jo ajatuksesta."

 

Eihän ne huuda kuin sen aikaa että vaihdat vaipan ja annat maitoa ja rauhoitat takaisin nukkumaan. Onhan se vähän raskasta kun ei saa nukkua täysiä yöunia itse mutta ei siihen kuole.

 

Jos se lapsen hankinta mietityttää noin paljon niin kannattaa vain yrittää, ei kukaan siinä touhussa ole ekspertti ensimmäisellä kerralla mutta silti se tuntuu aina sujuvan jotenkin. Muuten se jää kalvamaan sieluasi vielä kuolinvuoteellakin että "mitä jos oltaisiin sittenkin hankittu se lapsi".

Samaa mieltä. Olen itse jo 70+ ja minulla on useampi lapsi ja lapsenlapsiakin jo aika liuta :).

Olen onnellinen perheestäni ja jälkikasvusta. Minulla on muutama ikäiseni ystävä, joilla ei ole lapsia (sinkkuja, parisuhteessa olevia ja lapsettomia leskiä)

Ja miten monta kertaa he ovatkaan sanoneet sitä, miten olisivat toivoneet lapsia. Mutta, kun olimme nuoria, lapsettomuushoitoja ei juuri ollut. Kun lapsia ei tullut, siihen oli tyytyminen. Nyt ikääntyneenä lapsista on kuitenkin tukea ja turvaa, on perhejuhlia ja kaikkea arkipäivän vilskettä, mitä ei ole lapsettomilla. 

Jos raskauteen ja synnytykseen liittyy pelkoa, siihen saa nykypäivänä aivan eri tavalla apua ja tukea. Rohkeasti vain toimiin, terveisin mummi

"Olen eri mieltä. Yhtä paljon sekin voi jäädä kaduttamaan loppuelämää, että "miksi menin hankkimaan lapsen, kunpa voisin saada vanhan elämäni takaisin". Vanhemmuuden katuminen on yllättävän yleistä, mutta suuri tabu, siksi siitä ei puhuta. Ja on aina parempi katua syntymätöntä kuin syntynyttä lasta". 

 

Onko sinulla jotain tutkimustietoa tuohon, että lasten syntymää kadutaan, vai mutuiletko vain jossain omassa pienessä vela-piirissäsi?

Minkä "vanhan elämäni takaisin"? Eihän se elämä mihinkään lapsen mukana katoa, se vain saa uuden rikkaan ulottuvuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykynaaraat ovat heikkoja, ei teistä ole äideiksi.

Myöntäkää se ja jättäkää lapset tekemättä.

 

Nykynaiset ei ole niin tyhmiä, etteikö osaisi nähdä miten helpolla miehet pääsee koko touhussa. Suurinosa hoitovastuusta lankeaa yhä naisen harteille ja erotilanteessa lapset jää yleensä naisen kontolle. Vapaamatkustajien kanssa ei kannatakaan lisääntyä, ellei halua yhtä aikuislasta perheeseen.

Iso tämä! Minun vastuulleni jäi kodinhoito ja lapsen kasvatus täysin. Mies oli kiireinen töissä ja vapaa-ajalla löytyi kaikkea muuta tekemistä kuin auttaa minua lapsen kanssa tai edes pestä pyykit kerran kuussa. Paloin loppuun. 

Kun puhuimme erosta ja lapsen huoltajuuteen liittyvistä asioista, hän totesi että viikko-viikko-systeemi ei ole lapsen hyväksi (jäimme erän kanssa asumaan samaan kaupunginosaan) ja että lastenvalvojan avulla löydämme varmasti yhteisen sävelen mitä lapsen huoltajuuteen tulee. 

No, minusta tuli yksinhuoltaja miehen toiveesta :)

Näin jälkeenpäin ajateltuna todellakin lapsen kannalta paras,  sekä tietysti minunkin. Ei tarvitse kantaa huolta siitä miten lapsi pärjää isänsä luona ollessaan. 

Z-sukupolven naiset ovat valveutuneita ja tiedostavat miesten valitettavan yleisen luonnon. Arvostan nuorten naisten harkintakykyä ja itsekunnioitusta todella paljon. 

Kuule, ei niitä lapsia ole pakko tehdä. Älä tee mitään mikä ei tunnu oikealta. Itse kävin saman suuntaisia ajatuksia aikoinaan läpi ja valinta oli etten tee lapsia. Päivääkään ei ole kaduttanut, nyt on ikää jo sen verran että turha enää "haaveilla". Joskus leikittelen ajatuksella "jos voisin vielä yrittää lasta niin miten olisi", mutta joka kerta päädyn siihen että jo raskaana olo ja synnytys olisivat edelleen kynnyskysymys minulle. Tiedän, että tein oikean valinnan. Me kaikki ollaan erilaisia, yksilöitä. Kuuntele itseäsi. Kukaan muu ei voi kertoa oikeaa vastausta sinulle kuin sinä itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykynaaraat ovat heikkoja, ei teistä ole äideiksi.

Myöntäkää se ja jättäkää lapset tekemättä.

 

Nykynaiset ei ole niin tyhmiä, etteikö osaisi nähdä miten helpolla miehet pääsee koko touhussa. Suurinosa hoitovastuusta lankeaa yhä naisen harteille ja erotilanteessa lapset jää yleensä naisen kontolle. Vapaamatkustajien kanssa ei kannatakaan lisääntyä, ellei halua yhtä aikuislasta perheeseen.

Iso tämä! Minun vastuulleni jäi kodinhoito ja lapsen kasvatus täysin. Mies oli kiireinen töissä ja vapaa-ajalla löytyi kaikkea muuta tekemistä kuin auttaa minua lapsen kanssa tai edes pestä pyykit kerran kuussa. Paloin loppuun. 

Kun puhuimme erosta ja lapsen huoltajuuteen liittyvistä asioista, hän totesi että viikko-viikko-systeemi ei ole lapsen hyväksi (jäimme erän kanssa asumaan

Tämä oli hyvä kirjoitus. Lapsia hankkiessa pitäisi aina myös miettiä selviääkö lasten kanssa myös yksin, jos tulee ero tai pahimmillaan puoliso menehtyy. Onko oikeasti rahkeita yksinhuoltajuuteen taloudellisesti ja henkisesti? Tämäkin on iso riski nimenomaan naiselle, koska niin moni parisuhde päätyy eroon pikkulapsiaikana.

Pidä puolesi. Et halua olla raskaana ja synnyttää ja ajatus lapsesta pelottaa. Sinusta ei ole silloin äidiksi. Tuossa on kaikki katastrofin ainekset kasassa, jos sä teet lapsen ilman omaa tahtoa on täysin varma että saat masennuksen, jopa pahempia mielenterveys ongelmia, et pysty luomaan lapseen hyvää suhdetta. Tuossa tilanteessa ei kukaan perheestä voi hyvin. Jos mies rakastaa sinua hän on valmis valitsemaan sinut ilman lapsia. 

Vierailija kirjoitti:

Olin 32 kun sain ainokaiseni.  

Lapsi ei ollut kovin suunniteltu, mutta oli alusta asti sellainen rakkauslapsi. 

Pelkäsin synnytystä niin paljon että en kyennyt muuta ajattelemaan. Lopulta sekin meni hyvin ja ihan luomuna.  Olin jännittänyt turhaan.  

Vauva-aika meni ihan mukavasti. En imettänyt, jaoimme puolison kanssa yösyötöt ja heräämiset 50/50. Ehkä yksi syy miksi pysyin järjissäni ja energiaa riitti paljon muuhunkin. 

Lapsi on nyt eskari-ikäinen ja hänellä on nyt todettu aistiyliherkkyyttä ja adhd.

Arki on kuormittavaa,  mutta kyllä siitäkin selviää. 

Älä turhaan stressaa ja mieti liikaa. Jos olisin itse stressannut vähemmän, elämä olisi ollut paljon helpompaa. 

Onnea matkaan ap, jos haluatte lasta yrittää.

Kaikista vaikeuksista huolimatta lapsi on elämäni valo ja tarkoitus. 

Vauvan ja äidin terveyden edistämisen kannalta imettäminen on hyväksi, maitoa voi myös pumpata ja näin isä voi myös syöttää vauvaa äidinmaidolla. 

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

 

 

 

 

 

Kyllä minuakin pelotti lapsen tekeminen. Synnytyssairaalan kyltin näkeminenkin jossain sai kauhun ja pahoinvoinnin pintaan.

Jollain tasolla kuitenkin ajattelin, että haluan lapsen "joskus". Mitä vanhemmaksi tulin, sen myöhäisemmäksi siirsin ajankohtaa.

Sitten tulin raskaaksi vähän vahingossa, kun en ollut syönyt pillereitä enää vuosikausiin, kun ei ne mulle oikein sopineet (olivat kyllä tehokkaita tuplasti, kun veivät kaikki halutkin niin ei todellakaan raskauden pelkoa ollut) ja mies sanoi, että ne pitää heittää roskiin.  Ei kuitenkaan halunnut itse käyttää kortsua ja mentiin onnella, varmoilla päivillä ja keskeytetyllä.

Huomio siitä, että on raskaana oli kaksijakoinen.  Toisaalta ajattelin, että nyt se sitten tapahtuu ja toisaalta pelko synnyttämisetä oli ihan lamaannuttava. 

Raskauden aikana kuitenkin innostui lapsesta, mutta synnytyspelkoa se ei poistanut.

Synnytys olikin kamala, mutta vauva niin ihana, että jo vajaan kahden vuoden päästä meille  syntyi toinen. 

En olisi ikinä uskonut miten ihania lapset on. 

4 lasta  sain ja he nyt jo aikuisia ja ehdottomasti parasta elämässä. 

En ole kyllä katunut päivääkään. 

Se paniikki lapsesta/pärjäämisestä menee kyllä ohi, kun on raskaana ja sitä alkaa rakastamaan jo ennen syntymää. 

Rohkeasti vaan, kyllä kaikki järjestyy. Luota siihen.

 

Ei lasta yritetä sen vuoksi, että se on kivaa. Hän on uusi perheenjäsen kaikkine puolineen ja riskeineen.

Älä suotta pelkää,on yksi luonnollisimmista tapahtumista maailmassa ja palkinto on mitä ihanin.

Jos jo nyt on tollaiset fiilikset, pysähdy itsesi äärelle rehellisesti, älä tee lapsia. Lapsi ansaitsee  ja tarvitsee rakkautta, huolenpitoa sekä vakaan tasapainoisen vanhemman. Maailma on täynnä huonosta lapsuudesta ja epäkypsistä vanhemmista traumatisoituneita lapsia sekä nykyisiä aikuisia. Sinun ja sen potentiaalisen lapsen parhaaksi tämä neuvo, ei ilkeyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Älä suotta pelkää,on yksi luonnollisimmista tapahtumista maailmassa ja palkinto on mitä ihanin.

Mikä ihme tämä palkinto-ajattelu oikein on? Ei lapsi ole mikään palkinto, vaan ihminen.

Minusta nuo ovat aivan luonnollisia tunteita. Äitiys on suurin muutos naisen elämässä. Se on fyysinen ja henkinen mullistus ja synnytykseen liittyy kipua ja tietysti se pelottaa. Itsekin pelkäsin kaikenlaista, mutta olen vielä sitä sukupolvea jolloin kaikki kaveritkin tekivät lapset eikä lapsettomuus ollut niin yleistä kuin nykyisin. Tuntui tosiaan siltä että homma kuuluu asiaan. Äitiys on ehdottomasti paras ja tärkein asia mitä koskaan on minulle tapahtunut. Se on hyvin raskastakin mutta palkinto on ihana. Itselle katkerinta ja vaikeinta oli tajuta että mies ei ole tasaveroisesti mukana, joten sen sanoisin ehkä että jos sellaista kävisi teillä niin tee sitten nopeasti johtopäätökset äläkä jää katkeroitumaan. Yleensä naiset rakastavat lapsiaan yli kaiken, sen on luonto suunnitellut niin.