Lue keskustelun säännöt.
Kyllä se ero vaan pilaa lapsen elämän
Kommentit (444)
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä ajatella. Olen itse juurikin avioliitossa kiltin ja hyvän miehen kanssa ja meillä on päiväkoti- ja alakouluikäiset lapset. Lasten näkökulmasta meillä on kotona kaikki hyvin, ei isompia riitoja, kiva talo, molemmat vanhemmat läsnä arjessa päivittäin jne. Mutta meidän parisuhde on kyllä todella kuivahtanut, emme jaksa harrastaa seksiä enää juurikaan, puhumme enimmäkseen lapsista ja työasioista, hauskuus meidän kahden väliltä puuttuu, vaikka lapset tuovat sitä toki arkeemme. Me ollaan kaverit, kämppikset ja kumppanuusvanhemmat ennemmin kuin parisuhteessa keskenämme.
Toisaalta en missään nimessä halua rikkoa lasten elämää ja kyllä minä tuota miestäkin ihmisenä arvostan ja hänen kanssaan on helppo elää. Mutta toisaalta vastustan suuresti ajattelua, että pitää elää tietyllä tavalla ympäristön ja kulttuurista tulevien paineiden ja normien vuoksi - ei saa erota, pitkä avioliitto on automaattisesti hyvä ja
Lapsi ei tiedä, oletko onnellinen vai et. Jos olet pahasti masentunut, niin se on eri asia.
Lapsi ei tiedä, mitä on normaali parisuhde. Lapsille merkitsee vain se, että kotona on turvallista olla ja vanhemmat ovat saatavilla.
Älä ajattele ympäristön paineita, vaan mieti, mikä tekisi sinut onnellisemmaksi? Mitä voisit tehdä toisin, jos avioliittoa jatkat? Ja ajattele lapsiasi. Mitä lapset haluaisivat?
Jos ajattelet, että haluaisit vielä kokea rakkautta ja hyvää parisuhdetta, niin muista, että uusperhe on vaikea yhtälö. Itse elän uusperheessä, eikä meillä ole ollut kovin haastavaa, mutta silti yksi asia surettaa: nämä ovat ole _meidän_ lapsia, vaikka meidän lapsista puhummekin. Ydinperheesä kaipaan nimenomaan sitä, että molemmat aikuiset olivat _meidän_ lastem puolella ihan eri tavalla, mitä uusperheessä ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap siellä huutelee terveisiä liitosta, huom liitosta, ei suhteesta, jossa ei puhuta kuin tiuskimalla ja nukutaan eri huoneissa, mutta ollaanpahan oltu eroamatta kaikki nämä ankeat vuosikymmenet. Kyllä tästä vielä jonkun palkinnon saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä ajatella. Olen itse juurikin avioliitossa kiltin ja hyvän miehen kanssa ja meillä on päiväkoti- ja alakouluikäiset lapset. Lasten näkökulmasta meillä on kotona kaikki hyvin, ei isompia riitoja, kiva talo, molemmat vanhemmat läsnä arjessa päivittäin jne. Mutta meidän parisuhde on kyllä todella kuivahtanut, emme jaksa harrastaa seksiä enää juurikaan, puhumme enimmäkseen lapsista ja työasioista, hauskuus meidän kahden väliltä puuttuu, vaikka lapset tuovat sitä toki arkeemme. Me ollaan kaverit, kämppikset ja kumppanuusvanhemmat ennemmin kuin parisuhteessa keskenämme.
Toisaalta en missään nimessä halua rikkoa lasten elämää ja kyllä minä tuota miestäkin ihmisenä arvostan ja hänen kanssaan on helppo elää. Mutta toisaalta vastustan suuresti ajattelua, että pitää elää tietyllä tavalla ympäristön ja kulttuurista tulevien paineiden ja normien vuoksi - ei saa
Lapsi ei tiedä, mitä on normaali parisuhde. Lapsille merkitsee vain se, että kotona on turvallista olla ja vanhemmat ovat saatavilla.
Älä ajattele ympäristön paineita, vaan mieti, mikä tekisi sinut onnellisemmaksi? Mitä voisit tehdä toisin, jos avioliittoa jatkat? Ja ajattele lapsiasi. Mitä lapset haluaisivat?
Jos ajattelet, että haluaisit vielä kokea rakkautta ja hyvää parisuhdetta, niin muista, että uusperhe on vaikea yhtälö. Itse elän uusperheessä, eikä meillä ole ollut kovin haastavaa, mutta silti yksi asia surettaa: nämä ovat ole _meidän_ lapsia, vaikka meidän lapsista puhummekin. Ydinperheesä kaipaan nimenomaan sitä, että molemmat aikuiset olivat _meidän_ lastem puolella ihan eri tavalla, mitä uusperheessä ollaan.
Lapsihan saa juuri sen parisuhdemallin, mitä kotoaan näkee. Senkin takia voi olla ihan järkevää erota, jos se parisuhde ei ole terve.
Uusperheen perustaminen ei ole pakollista. Itse olen elellyt tyytyväisesti ilman parisuhdetta, enkä näe itseäni kenenkään kanssa avoliitossa silloinkaan, kun lapseni aikanaan lähtee omilleen.
Itse opin itseni arvostamista eron jälkeen. Ero oli toisen alullepanema, mutta ehdottomasti juuri hyvin näin. Siinä kokoonpanossa minä elin muita varten, eikä minun toiveillani ollut mitään väliä. Syyllistystä sain, jos ostin edes joskus jotain vain itselleni. Koska minun rahat oli perheen rahoja, exän rahat olivat hänen omiaan.
Olihan siinä se ensijärkytys, mutta hyvää teki se ero meille lapsille. Ero oli rauhallisempi, kuin itse avioliitto. Sen jatkuvan huutamisen kuuntelu sitten on lapsille hyväksi? Tai kun aistit, kuinka kireinä aikuiset ovat, etkä uskalla mennä tukeutumaan hädässäsi heihin, tai jos menet ja saat itsekin huudot uupuneelta vanhemmalta. Myöhemmin saatiin myös vähän terveemmän liiton mallia isäpuolelta. Sitäkö AP päällimmäisenä pelkää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpön höpön nyt taas, sinä henkisesti lapsen tasolle jäänyt aikuinen. Ei pilaa. Erossa ei ole mitään huonolla tavalla itsekästä. Se on sellaista tervettä itsekkyyttä ja henkilökohtaisten rajojen pitämistä ja tunnistamista, joiden ylläpitoa ja tunnistamista pitäisi lapsillekin opettaa, jotta he eivät tuhlaisi omaa elämäänsä huonossa parisuhteessa, epätyydyttävässä elämässä tai jopa voisivat välttää kokonaan pariutumisen väärien kanssa ja vääristä syistä. Jottei heistä kasvaisi läheisriippuvaisia ja/tai miellyttäjiä, joilla ei ole omaa tahtoa tai käsitystä siitä millainen on terve parisuhde.
Ero ja siitä seuraava perhemalli on usein paljon parempi ja terveempi vaihtoehto ja kasvuympäristö kuin toimimaton ydinperhe, onneton tai onnettomat vanhemmat ja heidän pakkoparisuhteensa ihmiseen, jota ei enää rakasta ja jonka
Tuo viikko-viikohan on vaan yksi malli. Erovanhempien ei ole pakko muuttaa satojen kilometrien päähän toisistaan, vaan voi asua myös sen verran lähellä, että kouluikäinen lapsi voi kulkea itsenäisesti kahden kodin väliä. Omat kamat molemmissa kodeissa, niin ei hän tarvitse mukaansa kuin koulurepun.
Vain yksi malli mutta tosi yleinen malli. 110 000 lasta ravaa kahden kodin väliä. Eroperheistä noin 40% valitsee tämän systeemin.
Muuttamistahan sekin on että "kulkee itsenäisesti"?! Oletko oikeasti täysin kykenemätön asettumaan sen lapsen asemaan, kun vaihtuu ympäristö, koti, jääkaapin sisältö, tavat miten toimitaan (iskän kanssa tehdään näin, äidin kanssa noin) vaihtuu ihmiset siellä kodissa (jos on jo uusi parisuhde), vaihtuu naapurit joka ikinen viikko? Vanhat kaverit jäi vanhalle kadulle, uudessa paikassa ei ole ketään tuttua?
Tässä ei puhuta mistään satojen km etäisyyksistä, lapsillahan on koulu, sitä ei voi vaihtaa joka viikko. Vuoroviikko-systeemillä asutaan todennäköisesti samassa kaupungissa.
Ihan kuin se olisi hienoa, kun itse itsensä järjestää eri kotiin, kantaa reppunsa, kukaan edes katso tuliko seuraavan viikon tavarat mukaan. En käsitä, miten et osaa nähdä millaista se sille lapselle on.
Kaikkia tavaroita ei voi eikä pysty monistamaan kahteen kotiin. Puhumattakaan koulukirjoista, liikuntakamoista, ne pitää kaikki siirtää joka viikko ja toivon todella, että koululainen ei itse joudu repussaan kantamaan kaikkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olihan siinä se ensijärkytys, mutta hyvää teki se ero meille lapsille. Ero oli rauhallisempi, kuin itse avioliitto. Sen jatkuvan huutamisen kuuntelu sitten on lapsille hyväksi? Tai kun aistit, kuinka kireinä aikuiset ovat, etkä uskalla mennä tukeutumaan hädässäsi heihin, tai jos menet ja saat itsekin huudot uupuneelta vanhemmalta. Myöhemmin saatiin myös vähän terveemmän liiton mallia isäpuolelta. Sitäkö AP päällimmäisenä pelkää?
Ylipäätään tuntuu siltä, että ennen perheen perustamista jos valikoit tarkkaan ja emmit pitkään, niin olet nirso joka jää ilman perhettä.
Jos taas et ollur tuossa kohtaa "liian nirso", ja ongelmaa eropohdintoineen tulee, niin "mitäs et valikoinut tarkemmin".
Itse en nyt tähän hätään voi lapselleni sitä terveen suhteen mallia näyttää, kun ei niitä hyviä suhteita niin vaan löydy kuin maitoa ruokakaupan kylmähyllyltä. Mutta voin antaa sen mallin, että yksinkin voi viettää hyvää elämää. Ja parisuhdetta miettimään vasta siinä kohtaa, jos aivan täydellinen vastapari osuu kohdalle.
Vierailija kirjoitti:
Ei viikko-viikko-systeemissä lapsi _muuta_. Hänellä on kahdessa paikassa oma huone ja omat tavarat, omat vaatteet. Kun kaikki on tuplasti, niin ei ole mitään, mikä voi unohtua ja olla väärässä paikassa.
Lapsi lähtee perjantaiaamuna kouluun reppunsa kanssa ja koulusta menee toiselle vanhemmalle. Vanhempi roudaa harrastuskamat tms toisen vanhemman luokse.
En näe, mikä tässä siirtymisessä olisi ongelma. Ongelma voi tulla vain siinä, että lapsen pitää aina kääntää aivot uuteen asentoon, jos kotien vaatimukset ovat hyvin erilaisia.
Kaikki ei ole tuplana älä jauha paskaa. Tai jos on niin varakas että harrastuskamat, urheilutavarat, sukset ja luistimet, koulukirjat, tietokoneet, pleikkarit kaikki voidaan hankkia tuplana, niin eikö olisi tullut halvemmaksi että lapset pysyy yhdessä asunnossa, ja aikuiset hankkii 2 sivukämppää. Aikuiset onkin ne jotka kulkee, ja tulevat vuoroviikoin hoitamaan lapset ja kodin.
Yksi pariskunta kertoi tällaisesta jossain haastattelussa. Ei siis täysin mahdotonta.
"En näe, mikä tässä siirtymisessä olisi ongelma. Ongelma voi tulla vain siinä, että lapsen pitää aina kääntää aivot uuteen asentoon, jos kotien vaatimukset ovat hyvin erilaisia."
Ei näe mikä on ongelma... ehkä se on tuo lapsen asemaan eläytymisen mahdottomuus, jonka vuoksi et kykene näkemään asetelman ongelmallisuutta. Kovin moni aikuinen ei suostuisi tuollaiseen järjestelyyn, edes väliaikaisesti, esim kolmeksi vuodeksi. Ei todellakaan. Miksi ei, jos se on noin helppoa? Jos ainoa "haaste" on että pitää "aivot kääntää uuteen asentoon"?
Suostuisitko itse? Vaikka työt muuttuu niin, että joka toinen viikko teet töitä toisessa kaupungissa asuen. Sulla on siellä kämppä ja "vain muutat" vuoroviikoin sinne. Ja kukaan ei edes kysy, onko ok, se vain määrätään. Ei haittaisi yhtään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus voi olla hyvin ohutta, vaikka pariskunta olisi yhdessäkin. Toinen vanhempi voi olla henkisesti poissa tai koko ajan jossain ihme oppositiossa muuta perhettä vastaan. Kaikille ei perhe-elämä istu muuten, kuin että ryhtyy itse yhdeksi lapseksi omaan perheeseensä. Sellaiselle kannattaa antaa potkut persuksille.
Vierailija kirjoitti:
Olihan siinä se ensijärkytys, mutta hyvää teki se ero meille lapsille. Ero oli rauhallisempi, kuin itse avioliitto. Sen jatkuvan huutamisen kuuntelu sitten on lapsille hyväksi? Tai kun aistit, kuinka kireinä aikuiset ovat, etkä uskalla mennä tukeutumaan hädässäsi heihin, tai jos menet ja saat itsekin huudot uupuneelta vanhemmalta. Myöhemmin saatiin myös vähän terveemmän liiton mallia isäpuolelta. Sitäkö AP päällimmäisenä pelkää?
Minua ihmetyttää se, että ihmiset menevät väärän ihmisen kans yhteen ja vielä uskaltavat tehdä lapsia? Pitää oppia tuntemaan kumppani kunnolla, ennen kuin perustaa perheen. Sitten uhriudutaan jälkikäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpön höpön nyt taas, sinä henkisesti lapsen tasolle jäänyt aikuinen. Ei pilaa. Erossa ei ole mitään huonolla tavalla itsekästä. Se on sellaista tervettä itsekkyyttä ja henkilökohtaisten rajojen pitämistä ja tunnistamista, joiden ylläpitoa ja tunnistamista pitäisi lapsillekin opettaa, jotta he eivät tuhlaisi omaa elämäänsä huonossa parisuhteessa, epätyydyttävässä elämässä tai jopa voisivat välttää kokonaan pariutumisen väärien kanssa ja vääristä syistä. Jottei heistä kasvaisi läheisriippuvaisia ja/tai miellyttäjiä, joilla ei ole omaa tahtoa tai käsitystä siitä millainen on terve parisuhde.
Ero ja siitä seuraava perhemalli on usein paljon parempi ja terveempi vaihtoehto ja kasvuympäristö kuin toimimaton ydinperhe, onneton tai onnettomat vanhemmat ja heidän pakkopari
Vain yksi malli mutta tosi yleinen malli. 110 000 lasta ravaa kahden kodin väliä. Eroperheistä noin 40% valitsee tämän systeemin.
Muuttamistahan sekin on että "kulkee itsenäisesti"?! Oletko oikeasti täysin kykenemätön asettumaan sen lapsen asemaan, kun vaihtuu ympäristö, koti, jääkaapin sisältö, tavat miten toimitaan (iskän kanssa tehdään näin, äidin kanssa noin) vaihtuu ihmiset siellä kodissa (jos on jo uusi parisuhde), vaihtuu naapurit joka ikinen viikko? Vanhat kaverit jäi vanhalle kadulle, uudessa paikassa ei ole ketään tuttua?
Tässä ei puhuta mistään satojen km etäisyyksistä, lapsillahan on koulu, sitä ei voi vaihtaa joka viikko. Vuoroviikko-systeemillä asutaan todennäköisesti samassa kaupungissa.
Ihan kuin se olisi hienoa, kun itse itsensä järjestää eri kotiin, kantaa reppunsa, kukaan edes katso tuliko seuraavan viikon tavarat mukaan. En käsitä, miten et osaa nähdä millaista se sille lapselle on.
Kaikkia tavaroita ei voi eikä pysty monistamaan kahteen kotiin. Puhumattakaan koulukirjoista, liikuntakamoista, ne pitää kaikki siirtää joka viikko ja toivon todella, että koululainen ei itse joudu repussaan kantamaan kaikkea.
No sinulla on varmaan nyt joku täydellinen ratkaisu asiaan?
Omasta puolestani, me asutaan sen verran lähellä, että ei jää kaverit vanhalle kadulle, ja koulukirjat voin ohimennessä itse viedä, jos jotain tänne unohtunut. Ja missä kohtaa mentiin siis siihen, että "kukaan ei edes katso tuliko seuraavan viikon kamat mukaan"? Mitään raskaita harrastekamoja ei edes ole. Ja jos olisi, niin niistäkin voi varakamat hommata toiseen kotiin varuiksi. Tosin edelleen, meillä asutaan sen verran lähellä, ettei ole kipaista viemässä/hakemassa jos nyt jotain olisi jäänyt. Tulee lapsi minua toisinaan muuten vaankin moikkaamaan isäajallaan. Ja sama tietty toisinpäin.
Näistäkin tulee lopulta rutiinia, ihan kuten siitä yhden kodin mallista. Eri asia toki, jos muutettaisiin uusiin asuntoihin joka vuosi, mutta ei kyllä ole sellaista käynyt mielessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä ajatella. Olen itse juurikin avioliitossa kiltin ja hyvän miehen kanssa ja meillä on päiväkoti- ja alakouluikäiset lapset. Lasten näkökulmasta meillä on kotona kaikki hyvin, ei isompia riitoja, kiva talo, molemmat vanhemmat läsnä arjessa päivittäin jne. Mutta meidän parisuhde on kyllä todella kuivahtanut, emme jaksa harrastaa seksiä enää juurikaan, puhumme enimmäkseen lapsista ja työasioista, hauskuus meidän kahden väliltä puuttuu, vaikka lapset tuovat sitä toki arkeemme. Me ollaan kaverit, kämppikset ja kumppanuusvanhemmat ennemmin kuin parisuhteessa keskenämme.
Toisaalta en missään nimessä halua rikkoa lasten elämää ja kyllä minä tuota miestäkin ihmisenä arvostan ja hänen kanssaan on helppo elää. Mutta toisaalta vastustan suuresti ajattelua, että pitää elää tietyllä tavalla ympäristön ja kulttuurista tulevien paineiden ja normien vuoksi - ei saa
Kiitos kommentistasi. Yksi asia on mulle selvä - uusperhekuvioon en lähde. Jos joskus eroamme mieheni kanssa, niin en muuta yhteen uuden miehen kanssa ainakaan niin kauan kuin lapset ovat kotona. Tuo on järkevä ajatus, että omaa osuutta parisuhteen tilaan on syytä reflektoida ja miettiä miten omalta osalta voisi tilannetta parantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olihan siinä se ensijärkytys, mutta hyvää teki se ero meille lapsille. Ero oli rauhallisempi, kuin itse avioliitto. Sen jatkuvan huutamisen kuuntelu sitten on lapsille hyväksi? Tai kun aistit, kuinka kireinä aikuiset ovat, etkä uskalla mennä tukeutumaan hädässäsi heihin, tai jos menet ja saat itsekin huudot uupuneelta vanhemmalta. Myöhemmin saatiin myös vähän terveemmän liiton mallia isäpuolelta. Sitäkö AP päällimmäisenä pelkää?
Minua ihmetyttää se, että ihmiset menevät väärän ihmisen kans yhteen ja vielä uskaltavat tehdä lapsia? Pitää oppia tuntemaan kumppani kunnolla, ennen kuin perustaa perheen. Sitten uhriudutaan jälkikäteen.
No, meidän tapauksessa yhdessä oltiin +6 vuotta ennen lapsen hankkimista. Kiirus tulee kyllä, jos se ei ole riittävä aika mielestäsi.
Mutta niinpä vaan kävi, että hartaasti toivotun lapsen synnyttyä toinen muuttui täysin. Jatkuvasti ilkeileväksi, minua täysin vihollisena pitäväksi.
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä ajatella. Olen itse juurikin avioliitossa kiltin ja hyvän miehen kanssa ja meillä on päiväkoti- ja alakouluikäiset lapset. Lasten näkökulmasta meillä on kotona kaikki hyvin, ei isompia riitoja, kiva talo, molemmat vanhemmat läsnä arjessa päivittäin jne. Mutta meidän parisuhde on kyllä todella kuivahtanut, emme jaksa harrastaa seksiä enää juurikaan, puhumme enimmäkseen lapsista ja työasioista, hauskuus meidän kahden väliltä puuttuu, vaikka lapset tuovat sitä toki arkeemme. Me ollaan kaverit, kämppikset ja kumppanuusvanhemmat ennemmin kuin parisuhteessa keskenämme.
jos eroaisit, niin millainen taloudelline tilanne sinulla olisi? Sinun pitäisi sitten maksaa kaikki asumiskulut, laskut, ruuat yksin yhden ihmisen palkalla ja tehdä kotityöt yksin ja hoitaa lasten asiat yksin. Toki jos sinulla on tosi isot tulot, niin sitten sä voit vaikka woltata joka päivä kotiin ja ostaa siivouspalveluja jne. Sitten jos eroaisitte, niin sinua kuitenkin huolestuttaisi, että millaisen bonusäidin sun mies hankkii lapsillenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"No, meidän tapauksessa yhdessä oltiin +6 vuotta ennen lapsen hankkimista. Kiirus tulee kyllä, jos se ei ole riittävä aika mielestäsi.
Mutta niinpä vaan kävi, että hartaasti toivotun lapsen synnyttyä toinen muuttui täysin. Jatkuvasti ilkeileväksi, minua täysin vihollisena pitäväksi. "
mä uskon sua. Itse kerran nuorena seurustelin 9kk reilusti vanhemman miehen kanssa ja hän oli tosi ihana, kunnes päätti jättää minut, kun minun kanssani olikin tylsää. Hän muuttui tosi ilkeäksi enkä olisi ikinä tunnnistanut hänessä niitä piirteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä ajatella. Olen itse juurikin avioliitossa kiltin ja hyvän miehen kanssa ja meillä on päiväkoti- ja alakouluikäiset lapset. Lasten näkökulmasta meillä on kotona kaikki hyvin, ei isompia riitoja, kiva talo, molemmat vanhemmat läsnä arjessa päivittäin jne. Mutta meidän parisuhde on kyllä todella kuivahtanut, emme jaksa harrastaa seksiä enää juurikaan, puhumme enimmäkseen lapsista ja työasioista, hauskuus meidän kahden väliltä puuttuu, vaikka lapset tuovat sitä toki arkeemme. Me ollaan kaverit, kämppikset ja kumppanuusvanhemmat ennemmin kuin parisuhteessa keskenämme.
jos eroaisit, niin millainen taloudelline tilanne sinulla olisi? Sinun pitäisi sitten maksaa kaikki asumiskulut, laskut, ruuat yksin yhden ihmisen palkalla ja tehdä kotityöt yksin ja hoitaa lasten asiat yksin. Toki jos sinulla on tosi isot tulot, niin sitten sä voit vaikka woltata joka päiv
Näin eroäitinä, ei ole kyllä koskaan tarvinnut siivouspalveluja hankkia :D ihan normaaliin tapaan arjessa jokainen laittaa tavarat omille paikoilleen, ja sitten kerta viikkoon viikkosiivous.
Ruokaa olen valmiina tilannut muutaman kerran silloin, kun olen itse ollut kipeänä. Oli muuten kätevää tilata ja maksaa etukäteen puhelimella vatsataudin kourissa, ja ovikellon soidessa lapsi kävi hakemassa valmiit ateriat.
Minullekin palstalta eroni aikoihin povattiin aivan hirveää loppuelämää. No, ei tämä nyt kovin hirveältä ole vaikuttanut. Työtänikään ei eron voimaan tullessa tultu hakemaan pois, niin tulot jatkuneet.
Vierailija kirjoitti:
"No, meidän tapauksessa yhdessä oltiin +6 vuotta ennen lapsen hankkimista. Kiirus tulee kyllä, jos se ei ole riittävä aika mielestäsi.
Mutta niinpä vaan kävi, että hartaasti toivotun lapsen synnyttyä toinen muuttui täysin. Jatkuvasti ilkeileväksi, minua täysin vihollisena pitäväksi. "
mä uskon sua. Itse kerran nuorena seurustelin 9kk reilusti vanhemman miehen kanssa ja hän oli tosi ihana, kunnes päätti jättää minut, kun minun kanssani olikin tylsää. Hän muuttui tosi ilkeäksi enkä olisi ikinä tunnnistanut hänessä niitä piirteitä.
Jep. Itse en tämän kokemuksen jälkeen parisuhdetta pahemmin ole enää halunnut. Se kokemus, miten toinen voi yhtäkkiä muuttua niin, on aika jälkensä jättävä.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuus voi olla hyvin ohutta, vaikka pariskunta olisi yhdessäkin. Toinen vanhempi voi olla henkisesti poissa tai koko ajan jossain ihme oppositiossa muuta perhettä vastaan. Kaikille ei perhe-elämä istu muuten, kuin että ryhtyy itse yhdeksi lapseksi omaan perheeseensä. Sellaiselle kannattaa antaa potkut persuksille.
Jos toinen vanhemmista on luonnehäiriöinen niin on haastavaa. Esim. loukkaantuu asiosta verisesti ja ei kykene antamaan anteeksi toisen puutteita, niin eihän hommasta mitään tule.
Minulla oli kerran työhaverina mies jota onnistuin loukkaamaan työasioihin liittyvällä asialla: ...."Tässä hommassa on nyt mennyt jo niin paljon aikaa, että joku raja siinä pitää kuitenkin olla..jotain tämmöistä sanoin ja otti itseensä ja oli puhumatta 2 kokonaista työpäivää! Jos tämmöinen olisi kumppanina:(
Kaikki luonnehäiriöiset on todella rasittavia ja raskaita ihmisiä. En käsitä millä kasvatusmetodilla heitä putkahtaa esiin. He esim. jäävät märehtimään sanottuja lauseita ja yksittäisiä sanojakin vuosikymmeniksi. Voi voi voi sentään:(
Vierailija kirjoitti:
Olipa harvinaisen yksisilmäinen aloitus.
Ap taitaa olla noita, kun tietää kaikkien erojen taustat. 🥱
....ja sinä olet se Ap. Turvallista moittia itseään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En oikein tiedä mitä ajatella. Olen itse juurikin avioliitossa kiltin ja hyvän miehen kanssa ja meillä on päiväkoti- ja alakouluikäiset lapset. Lasten näkökulmasta meillä on kotona kaikki hyvin, ei isompia riitoja, kiva talo, molemmat vanhemmat läsnä arjessa päivittäin jne. Mutta meidän parisuhde on kyllä todella kuivahtanut, emme jaksa harrastaa seksiä enää juurikaan, puhumme enimmäkseen lapsista ja työasioista, hauskuus meidän kahden väliltä puuttuu, vaikka lapset tuovat sitä toki arkeemme. Me ollaan kaverit, kämppikset ja kumppanuusvanhemmat ennemmin kuin parisuhteessa keskenämme.
Toisaalta en missään nimessä halua rikkoa lasten elämää ja kyllä minä tuota miestäkin ihmisenä arvostan ja hänen kanssaan on helppo elää. Mutta toisaalta vastustan suuresti ajattelua, että pitää elää tietyllä tavalla ympäristön ja kulttuu
Lapsihan saa juuri sen parisuhdemallin, mitä kotoaan näkee. Senkin takia voi olla ihan järkevää erota, jos se parisuhde ei ole terve.
Se on ihan hyvä parisuhdemalli, jos näkee äidin ja isän puhuvan toisilleen ystävällisesti. Se, onko mitään läheisyyttä, ei näy lapsille mitenkään. On tai ei.
Minulla raha-asiat parantuivat eron jälkeen. Kun toinen käytti silmää räpäyttämättä satoja euroja omiin harrastemenoihinsa, niin oma tilini menikin sitten niihin pakollisiin kuluihin, joiden olisi pitänyt olla jaettuja kuluja.
Mitään väärää toinen ei tässä nähnyt, koska hänhän päättää itse mihin palkkansa käyttää. Siitä viis, että mitä niille pakollisille kuluille käy jos toisen tili on jo käytetty.